Kävi tuoss aikoja sitten sellainen tapahtuma, jossa ois voinu lähteä henki, mut ei kuitenkaan lähteny.
Joskus vaan herää sellainen tunne, että mitä jos oiskin käynyt toisin. sitten sitä alkaa kelailemaan sitä tilannetta ihan pakonomaisesti.
Mistäs toi tunne johtuu? entä miten siitä pääsee eroon?
Joskus vaan herää sellainen tunne, että mitä jos oiskin käynyt toisin. sitten sitä alkaa kelailemaan sitä tilannetta ihan pakonomaisesti.
Mistäs toi tunne johtuu? entä miten siitä pääsee eroon?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Muuta en keksi kuin kuoleman pelon ja kontrollin menettämisen pelon. se aiheuttaa ahdistusta ettei pystynyt hallitsemaan tilannetta ja oma henki oli tietyn ajan aivan tuuliajolla, hallitsemattomana, hauraana kohtalon hallussa.
kokemuksia???
Elämä oli tuuliajolla mutta kaikki on silti hyvin.
Sitä vielä kelaa mitä tapahtui mutta vähemmän ajan kaa.
Suuronnettomuuksien jälkihoidossakin uhrit kertovat tapahtumaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen se ei enää herätä niin suurta ahdistusta.
Pitäisikö sunkin päästä puhumaan ammattilaiselle?
Se tunne, että ihminen on kohtalon hallussa, on aivan normaali, se on todella niin, elämässä on erittäin monta asioita, jotka eivät riipu ihmisen tahdosta, se on luontainen elämän järjestys, ja se ei nöyryytä ihmistä lainkaan. Selittämään sitä ehkä pitäisi viitata erään kirjailijan ajatelmaan: “Täytyy tajuta oma vähäpätöisyys Jumalan ja luonnon edessä, ja ihmisten edessä täytyy tuntea arvonsa”. Toinen osa on selvä, ja ensimmäinen osa juuri tarkoittaa, että pitää tyytyä niihin asioihin, jotka eivät riipu ihmisen tahdosta. Ja samaa ajatusta ilmaisee sananlasku “Ihminen päättää, Jumala säätää”, se on viisas sananlasku.
Kuoleman pelko on normaali reaktio - ilman sitä tekisimme tyhmyyksiä. Miehet jaksavat paremmin, koska eivät märehdi joka asiaa. Kun liikaa jauhaa asioita ne mesentaa yhä enemmän. Siksi kriisiterapiakin voi olla vahingollista pitkittäessään kärsimystä ja vääntäessään veistä haavassa. Myös unohdus parantaa haavoja.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mielikuvitusmaailma
Pyydän anteeksi, jos kysyn tyhmää kysymystä, mutta haluaisin kysyä: mistä johtuu kriisiterapian aate? Jos tapahtui jokin korjaamaton onnettomuus, siis joka terapia on hyödytön. Ja jos oli jokin vaarallinen tilanne, mutta kuitenkin se loppui hyvin, ilman joitakin pahoja seurauksia, siis on luontaista ilahtua ja ei kärsiä. Totta sanoen, on aivan ymmärtämätöntä, mistä siinä tapauksessa voi syntyä kärsimys, se tuntuu aivan luonnonvastaiselta. Mutta ehkä on olemassa ihmisiä, joilla on erikoinen elämän näkemys, joka pakottaa heitä ei ilahtua vaan kärsiä? Ja jos se on niin, mitä on se näkemys? Johtuuko se jostakin erikoisesta filosofiasta, esimerkiksi siitä filosofiasta, että ihminen on kaikkivoipa, siis niille ihmisille on nöyryytettävää tajuta, että se ei ole niin ja on erittäin paljon asioita, kun ihminen on voimaton?
Ja vielä ehkä tyhmä kysymys: miksi miehet jaksavat paremmin, johtuuko se taas siitä, että naiset ovat itsevarmempia kuin miehet ja siis heille on vaikeampaa tunnustaa, että ihminen ei ole kaikkivoipa?
Itkevälle pikkupojallekin sanontaan, että iso mies ei itke. Hänestä kasvatetaan siis kovis, joka ei tunteitaan näytä. Tämä auttaa häntä paremmin kestämään myöhemmissäkin traumoissa.
Naiset saavat näyttää tunteensa. Tämä tekee heistä haavoittuvaisemman. Heidän on vaikeampi selvitä kriiseistä. Myös biologinen solutaso vahvistaa tätä. Naisilla on enemmän "empatia geenejä" kuin miehellä.
---
Asiasta julkaistiin äskettäin tutkimuskin, jonka mukaan traumasta puhuminen ei paranna traumaa, kuten uskotaan vaan pitkittää sitä. Siksi "mököttävät" miehet selviävät traumoista nopeammin kuin naiset.
Kiitos paljon vastauksesta, se selittää asiaa. Ja pyydän anteeksi, että jatkan kysymyskiä, mutta totta sanoen, on vielä kysymys, se koskettaa trauman syntymiseen. Trauman syntyminen on aivan ymmärettävää, jos jossakin tilanteessa ihminen "on antanut pois oma pelinsä", eli hänen piti tehdä jokin ja hän pystyi tehdä se, mutta "nahjustelun" takia hän ei tehnyt sitä. Siis ihminen tuntee itseänsä nöyryytetyksi ja se on todella trauma. Mutta voi olla aivan muita (periaatteellisesti muita) tilanteita, eli sellaisia, kun toimii jokin ylipääsemätön voima (on jossain määrin todennäköista, että sellaista tilanetta tarkoitti sen ketjun alloitaja, kun sanoi, että hän voi menettää henkinsä). Ja jos se voima on todella ylipääsemätön, siinä tilanteessa ihminen ei voi tehdä mitään ja se ei nöyryytä häntä, se on luontainen elämän järjestys. Miksi siinä tapauksessa voi syntyä trauma? Tuntuu, että siinä ei ole perustetta traumaa varten, kun ei ole perustetta nöyryytyksen tunnetta varten.
Biologiaan kuuluu hengissä säilyminen. Hengissä säilymisen kannalta on tärkeää panna muistiin kokemukset. Henkinen trauma on alitajuinen muisto traumaattisesta kokemuksesta. Biologinen järjestelmämme ei tee eroa onko kysymyksessä trauma, joka on syntynyt ennakoidussa tai ennakoimattomassa tilanteessa.
Muistijälki tulee molemmissa tapauksissa. Jos ihminen jää henkiin, hän tekee johtopäätöksensä ja oppii välttämään tilanteita, joissa voisi kohdata saman tilanteen uudestaan. Opimme myös ennakoimaan vaikeitakin tilanteita. Auto-onnettomuuden jälkeen vältämme ehkä turhaa autolla ajoa. Tsunamin jälkeen ehkä turhia rantalomia.
Se että ihminen pyrkii säilyä hengissä on aivan ymmärrettävää ja luontaista. Taas muisti vaarallisesta tilanteesta ja pyrkiminen välttää sitä vastedes on ymmärettävää ja luontaista ja aivan järkevää. Mutta sen ketjun alloittaja kirjoittaa jossain määrin muusta, hän kirjoittaa ahdistuksesta ettei pystynyt hallitsemaan tilannetta. Ja on jo aivan ymmärtämätöntä, mistä johtuu juuri ahdistus? Johtuuko se halusta että ihminen olisi kaikkivoipana? Mutta tuntuu että aikuinen ja järkevä ihminen ei voi olla ymmärtämättä että ihminen ei voi olla kaikkivoipana.
se on lapsuuden ensimmäinen trauma, kun paljastuukin oma voimattomuus...
Mutta miten mietin että joskus jos ihmisellä on perhe ympärillä, tämän myötä kapasiteetti, olisiko parempi vain jatkaa uuteen aamuun ja siitä toiseen, kolmanteen?
Sanotaan näin et olen nähnyt trauman sun toisenkin ja joskus ei ole hyvä jäädä kaivamaan *askaa tikulla vaan yksinkertaisesti jatkaa elämää.
Tällä en tarkoita niitä jotka tarvitsevat sitä elääkseen eteenpäin trauman seurauksena.
Pieni kritiikki kuitenkin on paikallaan. Kun yhteiskunnassa tapahtuu, vedetään resurssit peliin. Kun perhe tai sen jäsen voi huonosti, saattaa jäädä ilman hoitoa. Aika orwellimaista.
Kun Tuusulassa tapahtui, perheen pieni ala-asteen poika oli viety sunnuntaina kaiken muun kerrotun ohella kirkkoon ja hänelle lapsen kielellä oli kerrottu että tällaista tapahtui ja tästä huolimatta hänen ei tarvitsisi kaikesta kantaa huolta.
Sitten elämä jatkui.
Vaikka arpi jää unohdus parantaa haavat...
Minullekin on jäänyt arpia elämästä. Toisaalta jotenkin ajattelen vieläkin sitä miten niihin asennoituu. Kun elämä heittelee, katsokaa Muumeja.
Kaikkiin arpiin ei auta unohdus tai asennoituminen. Eivätkä muumitkaan kaikkea pelasta, vaikka niin suloisia ovatkin. Mutta hyvää keskusteluketjua täällä. Kiintoisaa.
Vitsit kun maailma on muuttunut sitten sotien. Ajattele että osa suomalaisista todella jätti kotinsa kahdesti ja pääsi vasta vanhoilla päivillään koordinoimaan kotikivensä. Sitten on niitä jotka tai joidenka veljet kaatuivat sisällissodassa.
Nykyään nuoria odottaa ihan erilainen stressi. Pitää olla kaikki alle 25. Mitä tähän sanoisi? Osa nuorisosta on jo perustaneet kommuuneja. Vuokranneet okt-taloja kimpassa, tavallaan kapinana nykyisille hallinnolle.
Globalisoituminen alkoi aikaa sitten jo 90-luvulla. Sen myötä nuorien oli jo ihan liian aikaisin tultava tietoiseksi siitä mihin heistä oli ja tai ei.
No mutta ei sen näinkään pessimistisesti täydy olla.
Omassa nuoruudessani oli enempi valintoja. Ei täytynyt olla voittaja ennen kahtakymppiä. Oli aikaa olla nuori ja nauttia siitä, nauraa tulevaisuudelle. Saattoi valita lukion tai ammiksen.
Saattoi hymyillä tulevaisuudelle jonka me kaikki sitten loppujen lopuksi löysimme kuka teknisestä, kuka taiteiden parista, kuka äitiydestä kuka mistäkin.
Se mitä me kaikki muistamme nuoruudestamme oli se, että tämän päivän menoon kaikki oli aika kesyä ja periaatteessa kivaa. Tosi moni juttu. Viiskytlukulaiset muistavat Hesan hyvänä sellaisena kuin se oli, kerääntyvät vuosittain jammeihin.70/80-lukulaiset muistavat Hesan hyvänä mestana, joskin tuolloin Hesa vain odotti uutta tuloaan. Perusstadilaiset ovat vain katselleet ja hymähdelleet maailman menolle, joskus aika itsetietoisestikin.
Nyttemmin edellä mainitut muistelevat kotikaupunkia mutta harva kaipaa sinne pysyvästi. Siellä elää uusi sukupolvi. :)
.
.
.
.
Kaikki muuttuu ja ihminen joutuu muuttumaan siinä mukana. Olen usein miettinyt Helsinkiä, onko se vielä sama? Väreiltään kyllä, hengeltään?
En tiedä.
Keskusteluketju on todella mielenkiintoinen, mutta jos voi sanoa niin trauman filosofia ei ole aivan selvä. Ehkä todennäköisin trauman peruste on voimattomuuden tunne, mutta en tiedä.
Traumasta selviytymiseen tarvitaan työkaluja - laastaria. Erilaisiin traumoihin tarvitaan erikokoisia laastareita. Kun laastaria ei löydy ollaan hukassa.
Puhalluskin voi auttaa pienessä kivussa. Silitys, lohduttava sana. Tunnet, että sinusta pidetään huolta. Suurempi trauma vaatii enemmän hellyyttä, huolenpitoa, tukea.
Kun tukea ei ole näköpiirissä seuraa voimattomuuden tunne. Itseluottamus menee. Trauma vie yliotteen. Mistä saan työkaluja? Mistä tulee apua? Mistä saan itseluottamukseni takaisin?
Kun tukea ei ole näköpiirissä, ehkä sitä voi löytää muualta esimerkiksi kirjoista? Mutta tietysti se riipuu siitä, mitä juuri tuki on tarvittavaa.
Vykotski painottaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeyttä oppijan ja aikuisten ja kehittyneempien ikätoverien kanssa – ilman sitä, omin avuin lapsi ei kykenisi saavuttamaan yhtä korkeaa kehityksen astetta.