Olen reilu kolmekymppinen lesbonainen, mutta en ole uskaltautunut ulos kaapista. Tuntuu välillä todellakin että elämä valuu hukkaan ja on aivan turha etsiä itselleen elämänkumppania samasta sukupuolesta, kun ei ole kuitenkaan valmis julkisesti sitten olemaan yhdessä. Tiedän että vika on vain minussa ja asenteessani itseeni, sillä en todellakaan paheksu muita julkisesti lesbo-/homoliitoissa asuvia. Minulla on kouluikäinen lapsi, jota kovasti koitan kasvattaa suvaitsevaiseksi ja kaikkia ihmisiä kunnioittavaksi yksilöksi ja silti itse elän tavallaan "valheessa". Kuitenkaan en ole koskaan kenellekään asiasta valehdellut, sillä ei kukaan ole asiaa minulta kysynyt. Minun oletetaan olevan hetero, onhan minulla lapsikin, enkä ole itse sitten koskaan asiaa puheeksi ottanut.
Niin...unohdin jo miksi edes aloitin tänne kirjoittamaan...huoh...ehkä siksi, että haluaisin tietää onko muita yhtä "onnettomassa" tilassa olevia olemassa? Järkyttävä ihmisen kaipuu, mutta ei uskalla/osaa ottaa kontaktia samaan sukupuoleen sillä ajatuksella et siinä olis jotain muutakin kun ystävyyttä. Kai se sitten osuu kohdalle jos on osuakseen, tai sitten jatkan näin. Ja todellakin, tarkoitus oli vain kysäistä et elääkö joku muu näin, todellakin tajuan ja tiedän, et helpompi olis löytää seuraa jos tulis ulos sielt kaapista, mutkun just nyt ei vaan ole "munaa" siihen. Että näin täällä. Mukavaa päivää kaikille!
Kaapissa elävä...
53
5378
Vastaukset
- on sama
tilanne/ongelma.mulla on ollut suhde naiseen ja se kärsi siitä ja hän kärsi siitä etten uskaltanut avoimesti olla yhdessä. Mulla on myös lapsia ja kaikki luulevat että olen hetero. Ystäväpiirini on aika heterovoittoinen vaikkakin tietävät minun olevan lesbo. Nyt jälkeenpäin harmittaa oma pelkuruus,koska menetin hyvän kumppanin ihan oman pelkuruuteni tähden. Mutta rohkeutta sinulle!
- ei ole muut
eikä maailman asenne eikä sun lapsi eikä sun pelkuruus eikä sun ujous eikä sun saamattomuus. Vaan se että sä laitat ajatuskuplia muiden pään päälle.
Moni jotka tuskailee että koko maailma repee kun sanoo olevansa lesbo, saattaa yllättyä ettei siinä repee yhtään kukaan tai mikään.
Kokeile jollain, sano jollekkin että olet lesbo. Niin huomaat että se sanoo oho,en tiennytkään jaaha. Eikä paljoa muuta. Jos se on tarpeeksi iso syy olla elämättä elämäänsä niin sitten se on.- zibethica
tuli tuossa, että kokeile jollain. Kerro jollekin. Ensimmäinen kaapinoven raotus tuntuu karmealta, mutta se helpottaa vähitellen, ja kun valoa pääsee ovenraosta kaappiin sisään niin sehän se sitten valaisee :) kaikki eivät luultavasti suhtaudu pelkästään positiivisesti, mutta se on heidän häpeänsä.
- realimaailmassa
ei menekään välttämättä niin . voi mennä puoliso, työpaikka, parhaassa pahimmassa tapauksessa sukukin vaikkei niistä välittäs pätkääkään, mutt kuiteskin voi olla pelissä paljonkin.
- ajatella että
realimaailmassa kirjoitti:
ei menekään välttämättä niin . voi mennä puoliso, työpaikka, parhaassa pahimmassa tapauksessa sukukin vaikkei niistä välittäs pätkääkään, mutt kuiteskin voi olla pelissä paljonkin.
taivas tippuu niskan, niin ei sitä uskalla ulos ikinä. Yleensä se on ihan oikeassa elämässä niin että sitä kuvittelee pahimman mukaan ja sitten kuitenkaan niin ei käy. Ja kyllä mä laittaisin jonkin hinnan omalle onnelleni, jos se maksaa suvun, niin sitten se maksaa sen. En mä niiden onnesta olekkaan vastuussa.
- zibethica
realimaailmassa kirjoitti:
ei menekään välttämättä niin . voi mennä puoliso, työpaikka, parhaassa pahimmassa tapauksessa sukukin vaikkei niistä välittäs pätkääkään, mutt kuiteskin voi olla pelissä paljonkin.
pelissä kuin se että saa elää omana itsenään? Vaikuttaa siltä että aloittaja jossain määrin kärsii tilanteestaan; se on iso hinta maksettavaksi siitä että on vaikkapa puoliso jonka kanssa ei ole onnellinen, tai suku joka ehkä vain esittää pitävänsä aidosti huolta jäsenestään. Mitä sellasilla sukulaisilla tekee? Työpaikka voi olla asia erikseen, mutta se ei toisaalta ole ihmissuhteita varten.
Monikin täällä varmaan menettänyt paljon, mutta saanut toivottavasti paljon tilalle. Myös sitä vertaistukea. Valheessa eläminen syö ihmistä sisältä, joka ikinen päivä. - mieleen
ajatella että kirjoitti:
taivas tippuu niskan, niin ei sitä uskalla ulos ikinä. Yleensä se on ihan oikeassa elämässä niin että sitä kuvittelee pahimman mukaan ja sitten kuitenkaan niin ei käy. Ja kyllä mä laittaisin jonkin hinnan omalle onnelleni, jos se maksaa suvun, niin sitten se maksaa sen. En mä niiden onnesta olekkaan vastuussa.
tuosta suvusta, että mä olen ottanut sen linjan, jos joku ei mua hyväksy, niin saa olla. Ei se todellakaan ole multa pois! Mä haluan olla oma itseni, enkä suostu siitä tinkimään.
- talissa
mieleen kirjoitti:
tuosta suvusta, että mä olen ottanut sen linjan, jos joku ei mua hyväksy, niin saa olla. Ei se todellakaan ole multa pois! Mä haluan olla oma itseni, enkä suostu siitä tinkimään.
mieltä sun kanssasi, miksi tuhlata omia voimavarojaan jos väkisin täytyy hyväksyntää hakea. Omat vanhempani ainakin näennäisesti (?) ovat minut hyväksyneet, äidin mielestä jos rakastan naista, niin se on "mun oma valintani".. (huoh) ja isäni sanoi hyväksyvänsä minut, mutta mielestäni ei riitä, että minut hyväksytään, mutta muita kohtaan ollaan suvaitsemattomia. että näin. Ehkäpä heidänkin ymmärryksensä kasvaa pikkuhiljaa, palopuheita en lähde pitämään.
- vaccavera
zibethica kirjoitti:
pelissä kuin se että saa elää omana itsenään? Vaikuttaa siltä että aloittaja jossain määrin kärsii tilanteestaan; se on iso hinta maksettavaksi siitä että on vaikkapa puoliso jonka kanssa ei ole onnellinen, tai suku joka ehkä vain esittää pitävänsä aidosti huolta jäsenestään. Mitä sellasilla sukulaisilla tekee? Työpaikka voi olla asia erikseen, mutta se ei toisaalta ole ihmissuhteita varten.
Monikin täällä varmaan menettänyt paljon, mutta saanut toivottavasti paljon tilalle. Myös sitä vertaistukea. Valheessa eläminen syö ihmistä sisältä, joka ikinen päivä....hmmm... meistä jokaisen pitäisi opetella sinuttelemaan ongelmiaan ja solmujaan. Jeps. Paljon auttaakin, vai? Pienikin kurssin muutos toiseen tapaan tarkastella asioita kuitenkin auttaa aivan jumalattoman ratkaisevasti!
Vapauttaa pitää ITSENSÄ ihan ensimmäisenä kiertämästä opittua ajatusuraa, se voi tosin kestää melko kauankin... itsensä syyttely saamattomuudesta on aivan turhaa. Pitää pysähtyä ja ruveta kyselemään tärkeitä kysymyksiä kuten aloittaja on tehnytkin. Tätäkö haluan? Ellen, niin mitä? Ja miten sen sitten käytännössä teen!? Ja mitä päätökseni vaikuttavat sosiaaliseen piiriini? Onko sillä väliä? Minulle?
Karu totuus on melko pitkälle se, että sinä ihan oikeasti elät tätä elämääsi lähtökohtaisesti itseäsi varten ja itsesi kautta. Et muille tai muiden kautta. Vain kourallista ulkopuolella lähipiirisi kiinnostaa ihan oikeasti kenen kanssa bunkkaat! Mitä taas tulee lähipiiriin se yleensä hyväksyy asiat sellaisenaan, koskapa tahtoo sinun olevan onnellinen ja sovussa itsesi kanssa. Ja kunnioittaa lopulta rehellisyyttäsi. Mikäli reaktio on päinvastainen, on vika vastapuolessa ihan OIKEASTI, ei sinussa!
No. Eivät nämä yksinkertaisia asioita ole. Voimia! - namelesss
talissa kirjoitti:
mieltä sun kanssasi, miksi tuhlata omia voimavarojaan jos väkisin täytyy hyväksyntää hakea. Omat vanhempani ainakin näennäisesti (?) ovat minut hyväksyneet, äidin mielestä jos rakastan naista, niin se on "mun oma valintani".. (huoh) ja isäni sanoi hyväksyvänsä minut, mutta mielestäni ei riitä, että minut hyväksytään, mutta muita kohtaan ollaan suvaitsemattomia. että näin. Ehkäpä heidänkin ymmärryksensä kasvaa pikkuhiljaa, palopuheita en lähde pitämään.
katsotaanpa asiaa uudemman kerran vuoden vaihteessa, täällä sitten puretaan tunteita kun ei olekaan sitä Joulumieltä vaan naama kurtussa täällä valitetaan yksinäistä Joulua.
kannattaa miettiä miltä (jos osaa eläytyä muiden asemaan) tuntuu kun menettää paljon juuri siksi että on lesbo,nämä taivaanrannan maalarit ovat luku sinänsä.
elokuvissa kaikki on mahdollista. - namelesss
zibethica kirjoitti:
pelissä kuin se että saa elää omana itsenään? Vaikuttaa siltä että aloittaja jossain määrin kärsii tilanteestaan; se on iso hinta maksettavaksi siitä että on vaikkapa puoliso jonka kanssa ei ole onnellinen, tai suku joka ehkä vain esittää pitävänsä aidosti huolta jäsenestään. Mitä sellasilla sukulaisilla tekee? Työpaikka voi olla asia erikseen, mutta se ei toisaalta ole ihmissuhteita varten.
Monikin täällä varmaan menettänyt paljon, mutta saanut toivottavasti paljon tilalle. Myös sitä vertaistukea. Valheessa eläminen syö ihmistä sisältä, joka ikinen päivä.Kaikki nuo edellä mainitut käyty läpi, ja rakas menetetty. Siitä vartaistuesta, äärimmäisen vaikeana hetkenä turvauduin juuri vertaistukeen,
No tämäpä käytti omaa vaikeaa tilannettani hyödykseen, se auttamisesta, vei vain ainoan mikä minulla oli. Vanhana lesbona toi kaikki asiat esille ja näytille mitä minulla ei ollut,miettikääs miltä tuntuu kun kukaan ei auta, ja se viimeinen oljenkorsikin kuunteli tilanteen ja pelasi sitten omaan pussiin.
Uskokoon se vertaistukeen ken haluaa.
Nyt vanhana lesbona itse en ikinä tekisi kenellekään samaa, en edes toivo pahimmalle vihamiehelle samaa minkä itse kävi lävitse.
Elokuvissa hyvä voittaa aina pahan. - vaccavera
namelesss kirjoitti:
Kaikki nuo edellä mainitut käyty läpi, ja rakas menetetty. Siitä vartaistuesta, äärimmäisen vaikeana hetkenä turvauduin juuri vertaistukeen,
No tämäpä käytti omaa vaikeaa tilannettani hyödykseen, se auttamisesta, vei vain ainoan mikä minulla oli. Vanhana lesbona toi kaikki asiat esille ja näytille mitä minulla ei ollut,miettikääs miltä tuntuu kun kukaan ei auta, ja se viimeinen oljenkorsikin kuunteli tilanteen ja pelasi sitten omaan pussiin.
Uskokoon se vertaistukeen ken haluaa.
Nyt vanhana lesbona itse en ikinä tekisi kenellekään samaa, en edes toivo pahimmalle vihamiehelle samaa minkä itse kävi lävitse.
Elokuvissa hyvä voittaa aina pahan....paskalta keissiltä! Sulla kävi todella huono säkä vertaistuen kanssa. Mutta voi sellainen myös toimia. Itse kyllä olisin myös skeptisyyteen taipuvainen sen suhteen, mutta se johtuu vakaasta uskostani siihen, että ihmisen pitää ihan itse löytää ja sitten vielä sisäistää vastaukset omiin kysymyksiinsä. Kukaan toinen ei voi niitä kenenkään puolesta tehdä.
Sensijaan luotettavat, oikeat ja aidot ystävät voivat antaa hyvin arvokasta tukea ja korvaamatonta ohjausta, mutta itse duuni on tehtävä itse.
Joo, paskakokemusten perusteella olen itsekin taipuvainen ajattelemaan että paha saa palkkansa ja hyvä jää ilman, mutta toisaalta katkeruus on sellainen myrkky, jota en ikinä toivo itsestäni löytyvän! Pitää oppia vähän varovaisemmaksi vaan. - sattuisi käymään
namelesss kirjoitti:
katsotaanpa asiaa uudemman kerran vuoden vaihteessa, täällä sitten puretaan tunteita kun ei olekaan sitä Joulumieltä vaan naama kurtussa täällä valitetaan yksinäistä Joulua.
kannattaa miettiä miltä (jos osaa eläytyä muiden asemaan) tuntuu kun menettää paljon juuri siksi että on lesbo,nämä taivaanrannan maalarit ovat luku sinänsä.
elokuvissa kaikki on mahdollista.niin että menettää ihmiset elämästä jotka ei suovaitse sinua, onko se iso menetys? Tekeekö se joulusta ihanan kun katsoo kun muut voiva nauttia onnestaan ja olemisestaan juuri sellaisina kuin ovat ja itse pitää valehdella?
Jokin taso täytyy omalle onnelle ja elämälleen laittaa, onko se se että saa olla joulut yhdessä perheensä kanssa joka potkisi sinut pois rakkaudenpiiristään jos et ole sellainen kuin he haluavat?
Ei se joulun tarvi yksinäinen olla, eikä se yksinäinen joulu ketään tapa, sellaisia mahtuu kaikille elämässään johonkin väliin.
Se on enempi tappavaa ettei elä elämäänsä omana itsenään, miettien koko aika mitä muut ja miten muut ja mitäs muut. Et sinä vanhana saa näitä hetkiä takaisin, oliko se elämä minkä arvoista, se on hyvä kysyä jo nyt. Koska tämä yksi on meille annettu, jos sen päättää elää niin kuin muut sen sanelee, siitä vain. Minä ehdotan kuitenkin että koittaa tehdä elämästään itsensä näköisen, mitä rehellisemmin sen tekee, minä en usko että yksinäisyys tulee näyttelemään pääosaa siinä elokuvassa. - vähän samoin,
namelesss kirjoitti:
Kaikki nuo edellä mainitut käyty läpi, ja rakas menetetty. Siitä vartaistuesta, äärimmäisen vaikeana hetkenä turvauduin juuri vertaistukeen,
No tämäpä käytti omaa vaikeaa tilannettani hyödykseen, se auttamisesta, vei vain ainoan mikä minulla oli. Vanhana lesbona toi kaikki asiat esille ja näytille mitä minulla ei ollut,miettikääs miltä tuntuu kun kukaan ei auta, ja se viimeinen oljenkorsikin kuunteli tilanteen ja pelasi sitten omaan pussiin.
Uskokoon se vertaistukeen ken haluaa.
Nyt vanhana lesbona itse en ikinä tekisi kenellekään samaa, en edes toivo pahimmalle vihamiehelle samaa minkä itse kävi lävitse.
Elokuvissa hyvä voittaa aina pahan.se tuki johon eniten luotti petti. Meni jokunen vuosi etten luottanut yhtään mihinkään, sitten mietin että voinhan mä tietysti antaa yhden mädän omenan pilata koko sadon tai päättää ettei se pilaa.
Sitten aloin muuttamaan asennettani, käsityksiäni, uskaltamaan luottamaan taas. Nyt elämässäni on palaset kohdallaan, ja vaikka se uskaltaminen vaati paljon, niin se kannatti. Minun elämäni olisi ihan toista ja katkeraa jos en olisi tätä muutosta tehnyt.
Nyt tiedän että aina elämä antaa sinulle mahdollisuuden uuden jos sinä annat itsellesi sen mahdollisuuden. Sille että jää kuoreensa ja välttää kaikkea, ei ole kuin yksin sinun päätös.
Isoin asia hyvään elämään on osata antaa anteeksi. Itselle ja muille. Ymmärtää että kaikki tämä kokonaisuus ei toimi virheettä, et edes sinä. Täytyy pystyä myöntämään virheet ja että tuli takkiin ja käsitellä ne asiat ja antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin.
Se ei ole helppoa, anteeksi ei ole helppoa antaa ikinä. Mutta se on mahdollista, kun oivaltaa minkä oven se avaa. - vaccavera
vähän samoin, kirjoitti:
se tuki johon eniten luotti petti. Meni jokunen vuosi etten luottanut yhtään mihinkään, sitten mietin että voinhan mä tietysti antaa yhden mädän omenan pilata koko sadon tai päättää ettei se pilaa.
Sitten aloin muuttamaan asennettani, käsityksiäni, uskaltamaan luottamaan taas. Nyt elämässäni on palaset kohdallaan, ja vaikka se uskaltaminen vaati paljon, niin se kannatti. Minun elämäni olisi ihan toista ja katkeraa jos en olisi tätä muutosta tehnyt.
Nyt tiedän että aina elämä antaa sinulle mahdollisuuden uuden jos sinä annat itsellesi sen mahdollisuuden. Sille että jää kuoreensa ja välttää kaikkea, ei ole kuin yksin sinun päätös.
Isoin asia hyvään elämään on osata antaa anteeksi. Itselle ja muille. Ymmärtää että kaikki tämä kokonaisuus ei toimi virheettä, et edes sinä. Täytyy pystyä myöntämään virheet ja että tuli takkiin ja käsitellä ne asiat ja antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin.
Se ei ole helppoa, anteeksi ei ole helppoa antaa ikinä. Mutta se on mahdollista, kun oivaltaa minkä oven se avaa.suorastaan ihanaa tekstiä!
Kipeät kokemukset eivät tietenkään ole tapahtumahetkellä ratkiriemukkaita, mutta jos ne jälkeenpäin tuottavat tämän kaltaista viisauta kaikki kannatti! - Sanaya08
talissa kirjoitti:
mieltä sun kanssasi, miksi tuhlata omia voimavarojaan jos väkisin täytyy hyväksyntää hakea. Omat vanhempani ainakin näennäisesti (?) ovat minut hyväksyneet, äidin mielestä jos rakastan naista, niin se on "mun oma valintani".. (huoh) ja isäni sanoi hyväksyvänsä minut, mutta mielestäni ei riitä, että minut hyväksytään, mutta muita kohtaan ollaan suvaitsemattomia. että näin. Ehkäpä heidänkin ymmärryksensä kasvaa pikkuhiljaa, palopuheita en lähde pitämään.
Nuorempana olin hiljainen ja arka ja silloin tuntui joskus, että olin jotenkin liikaa. En tarkoita vanhempiani, sillä heidän rakkautensa näkyy aina selvästi.
Nyt vanhempana olen rohkeampi ja varmaan joskus liiankin puhelias. Arkuuskin on jäänyt jonnekin. Nyt tuntuu, että tykkään lähes kaikista ihmisistä ja että hekin tykkäävät minusta.
Minkälainen olenkaan kuusikymppisenä.
- Kauhe ihminen
namelesss kirjoitti:
Kaikki nuo edellä mainitut käyty läpi, ja rakas menetetty. Siitä vartaistuesta, äärimmäisen vaikeana hetkenä turvauduin juuri vertaistukeen,
No tämäpä käytti omaa vaikeaa tilannettani hyödykseen, se auttamisesta, vei vain ainoan mikä minulla oli. Vanhana lesbona toi kaikki asiat esille ja näytille mitä minulla ei ollut,miettikääs miltä tuntuu kun kukaan ei auta, ja se viimeinen oljenkorsikin kuunteli tilanteen ja pelasi sitten omaan pussiin.
Uskokoon se vertaistukeen ken haluaa.
Nyt vanhana lesbona itse en ikinä tekisi kenellekään samaa, en edes toivo pahimmalle vihamiehelle samaa minkä itse kävi lävitse.
Elokuvissa hyvä voittaa aina pahan.Toi on just mitä mun bänkseissä tapahtui.Rakastin ihanaa naista mutta me ei saatu arkea synkkaamaan.Sitten tuli sellainen vertaislesbo mun eksän elämään - se halusikin lähelle mua hänen kauttaan.Ihan hirveä sosiaaliakka.Sit kertoi kuinka exä kärsii ja miten voisin lieventää.Katsoin ihmeissäni ja sanoin että huh huh- eiköhän nää ole meidän bänksit.Kuka sä oikein olet?Ja se alkoi vainota mua ja loppua ei näy...
- Sadie-77
Et todellakaan ole yksin ongelmasi kanssa, vaan samojen asioiden ympärillä vatkaa niin moninainen sakki täälläkin.
Minusta aloituksessasi on luettavissa, että olet vähitellen avautumassa mahdollisuudelle raottaa sitä kaapin oveasi...?
Ei sinun tarvitse julistaa kenellekään lesbouttasi, sehän on sinun yksityisasiasi. Mutta jos kaipaat kokemuksia, intohimoa, suhdetta ja rakkautta, sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa edes tipuaskelia haluamaasi suuntaan.
Onko sinulla läheisiä ystäviä? Jos pelkäät ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan, voisithan vähän kysellä kautta rantain mitä mieltä he ovat näistä asioista. Ja ehkä hieman vihjailla jotain. Jos he ovat hyviä tyyppejä ja suvaitsevaisia, ei se ole välttämättä mikään pommi heillekään. Voisvatkohan he jo vään aavistaakin jotain?
Luulen että edes täällä kirjottelu on hyvä aloituskeino. Tunnetko muita lesboja? Jos et, tutustu ihmeessä, niin huomaat ettei meissä ole mitään ihmeellistä. Olemme aivan tavallisia kansalaisia, joita vaan valitettavasti ei yleensä päälleppäin tunnista lesboiksi tai bi-seksuaaleiksi. Poikkeuksiakin on, ja hyvä niin.
Ei minullakaan riittäisi pokka mennä "jututtamaan" ihailuni kohdetta ihan kylmiltään, vaan kyllä se vaatisi tiettyä tuntemista ja luottamusta toisen ihmisen hyvyyteen. Pakkeja tulee varmasti jokaiselle joka uskaltaa tehdä aloitteita.
Verkostaudu, tutustu uusiin ihmisiin (vaikka tätä kautta) ystäväpohjalta ilman odotuksia. Kyllä siinä sitten varmasti törmää niihin romanttisiakin ajatuksia synnyttäviin ihmisiin.
Parhaimmassa tapauksessa mahdollisen naisystävän esittely läheisillesi tapahtuu sitten aikanaan omalla painollaan ja silloin olet ehtinyt ajatukseen valmistautua itsekin. Älä siis toki vielä sitä murehdi ainakaan.
Se sinun kannattaa miettiä, miten ja milloin puhut lapsellesi, hänen hyvinvointinsa on sinunkin hyvinvointisi kannalta varmasti tärkeintä. Onnellinen ja turvallisuuteen kasvanut lapsi osaa ottaa asiat usein yllättävän hyvin. Teillä on varmasti onnellinen ja rakastava suhde, joten luota siihen ja ammenna siitä voimaa! - minäkin olen
Itsekin olen suurimmaksi osaksi kaapissa elävä lesboäiti. Aikuiset lapset toki tietävät asian, samoin yksi heteroystävä. Minultakaan kukaan ei ole asiaa kysynyt.Kai ihmisten mieleen ei tule, että tällainen heteronoloinen yh-äiti voisi olla jotain muuta kuin hetero.
Suhteita on silti ollut. En ymmärrä mikä pakko olisi julkisesti olla yhdessä. Tietysti se on jokaisen oma valinta; joku haluaa olla ja toinen ei.- <<<<
Eihän tietenkään ole pakko olla julkisesti yhdessä, mutta jos rakastaa toista ja haluaa olla täysipainoisessa parisuhteessa, sen piilotteleminen on aika hankalaa. Seksisuhteet ovat eri asia. Kaikille ne eivät vaan riitä.
- vastausta
<<<< kirjoitti:
Eihän tietenkään ole pakko olla julkisesti yhdessä, mutta jos rakastaa toista ja haluaa olla täysipainoisessa parisuhteessa, sen piilotteleminen on aika hankalaa. Seksisuhteet ovat eri asia. Kaikille ne eivät vaan riitä.
Suhteeni ovat olleet aitoja parisuhteita. saman katon alla ei koskaan ole asuttu välimatkojen vuoksi.
Piilottelu ei ole tähän asti ollut suuri ongelma. Tosin ei ole ollut tarvettakaan asiaa julistaa turuilla ja toreilla.
- a.p jatkaa
Tottahan se on että tuskin mitään kamalaa tapahtuisi, vaikka sieltä kaapista kolisten ulos tulisi, mutta jokin siinä vaan vielä hannaa vastaan. Olen siis muuten sosiaalinen ihminen ja käyn ulkona ja kaikenmaailman tapahtumissa, mutta koska ketään ihmistä ei ole tavallaan itsestään löytynyt, en ole juurikaan sitten edes etsinyt. Ei ole ollut kamala kiirus mihinkään suhteeseen ja on vain ajatellut et kyl se sieltä tulee jossain vaiheessa. No sitä vaihetta ei vain ole tullut ja nyt alkaa tuntua, että jotakin tai jotakuta sitä vaan kaipaa vierelleen.
Sen olen huomannut, että saan kyllä helposti kavereita toisista naisista, olen varmaan aika helposti lähestyttävä, mutta yleensä nämä ihmiset ovat tahoillaan naimisissa tai avoliitoissa miesten kanssa. Ja mua ei kamalasti nappaa sellanen kännissä halailu ja pussailu, mitä usein monet heteronaiset sitten harrastavat. Se on tavallaan sellasta leikkiä, jotenkin jännää ja ehkä salaisesti kiihottavaakin sillä hetkellä, mutta yleisesti sitten lesbot on hyi, hyi...
No joo, joku sanoikin sopivasti että: "olette sitten nuivia akkoja", todellakin toi tuntuu sopivan muhun ihan täydellisesti, sellainen olokin on välillä...mut ehkä se kaappi alkaa raottua, ja sit jos viel sattuis kolahtamaan joku oikein ihanainen nainen kohdalle, niin tuskimpa jäisin sitä sinne kaappiin kyttäämään...olisi hyvä syy tulla ulos. En usko et kuitenkaan mitään kamalaa älämölöä siitä pitäisin. Mutta siihen asti koetan vain kasvattaa itseluottamustani ja itsetuntoani, et jotenkin asia menisi eteenpäin...edes omassa päässä. Niin ja sellainen tarkennus, et olen kyllä ollut suhteessa naiseen vuosia sitten, mut sillon oli vielä helppo selittää se ystävyydellä, et oltiin niinku parhaatkaverit ja aina yhdessä...
Kiitoksia kaikille kommenteista ja lisääkin saa laittaa...- talissa
puntaroinut hirveästi sitä, missä vaiheessa omalle lapselleni kerron että "äippä tykkääkin tytöistä", ja tulin siihen tulokseen että on parempi kertoa ja totuttaa lapsi ajatukseen ennenkuin tuon tyttiksen kotiin esittelyyn. raottele huoletta kaappiasi niin varovasti kuin haluat, mutta voin sanoa, että se lopullinen aukaisu helpottaa ja vapauttaa, kun voit olla oma itsesi. kuten tuossa aikasemmin jo sanoin, että en ole riippuvainen muiden hyväksynnästä, on helpottanut myös sitä kuinka olen pystynyt ottamaan vastaan toisten ihmisten reaktiot.
Mutta tämäkin asia on niin ihmisestä itsestään kiinni.
- ei ainkaan haittaa
vaikka maailma ei tietäsikään kuinka läheinen jonkun naisen kanssa olen.
Mulla ei oo mitään tarvetta julkisesti pussailla ja kulkee käsikädessä.
Saatikka sitten vanhempieni edessä tai toisen vanhempien edessä.
Ja naiset on kuuluneet elämään jo melkein 30vuotta. - namelesss
kaapsita tuloa jälkeen, samaa ruokaa syö, käy kaupassa , lenkillä, miten sen nyt haluaa ymmärtää.
Samanlaista se elämä on kaapista tuloa ennen ja jälkeen. Kenties joku saattaa katsoa pidempää kun kävelee kuten kuka muu tahansa käsi kädessä, tai suudellessa yleisellä paikalla, ei kannata välittää yhtään mitään. viimeksi joku mummeli katsoi pitkään kun suutelin pikaisesti ja kävelimme käsi kädessä eräässä kaupungissa. Mitä siitä, ihmisiä me ihan kaikki olemme.
Meillä on yksi elämä, ja se on elettävä oikein. - pakkosanoa
..on kaapissa ja se todella rassaa suhdettamme. Kyse ei ole siitä, että minäkään kauheasti haluaisin asiaa maailmalla julistaa. Haluaisin, että hän hyväksyisi itsensä niin, että voisi täysipainoisesti panostaa suhteeseemme. Jos ihminen ei pysty hyväksymään edes itseään, on aika turha odottaa kumppanilta täydellistä sitoutumista. Minäkin olen tahtomattani koko ajan toinen jalka oven välissä, koska en saa kaikkea sitä mitä suhteelta odotan. Haluaisin tuntea olevani tärkeä ja rakas joka päivä, enkä vain odottaa hetkiä kun toinen on tasapainossa itsensä kanssa.
Meillä on hetkittäin loistava suhde, hyvää seksiä ja helppo olla lähellä. Siinä syy siihen, että olen tähän asti jaksanut odottaa. Ihmettä ilmeisesti. Toivottavasti hän pysytyisi arvostamaan tätä suhdetta ja tunnetta välillämme enemmän kuin pelkää jotain ihmeellistä sisällään.- namelesss
onkohna hän kuinka kauan pohtinut ja ollut kahden vaihellla mikä on?
Mulla meni muutama vuosi sisäistää kaikki paska minkä lesbot saavat tullessaan ulos kaapista.
Ehkäpä hän ei ole ihan valmis tulenmaan ulos kaapista vielä, keskustele hänen kanssaan, pakottaminen ei ole hyväksi,ei myöskään liika odotus.
En julista suuntaumistani itsekään mutta ne joille se ei sovi saavat puhetulvani yltymään. Puolustus on paras hyökkäys.
Kannattaa hankkia vertaistuki, hetken kuunneltuaan hänestä saat oivan naisen itsellesi =) - Tyhmä kysymys
namelesss kirjoitti:
onkohna hän kuinka kauan pohtinut ja ollut kahden vaihellla mikä on?
Mulla meni muutama vuosi sisäistää kaikki paska minkä lesbot saavat tullessaan ulos kaapista.
Ehkäpä hän ei ole ihan valmis tulenmaan ulos kaapista vielä, keskustele hänen kanssaan, pakottaminen ei ole hyväksi,ei myöskään liika odotus.
En julista suuntaumistani itsekään mutta ne joille se ei sovi saavat puhetulvani yltymään. Puolustus on paras hyökkäys.
Kannattaa hankkia vertaistuki, hetken kuunneltuaan hänestä saat oivan naisen itsellesi =)On vaikea 40 ikäisenä ampaista vaan kaapista ulos. Ystävyyssuhteet on vuosikymmenten takaa, ei sitä vaan laiteta kiertismeiliä että jippii! Olen löytänyt nyt itseni. Jokaisen tärkeän ystävän kanssa on keskusteltava henkilökohtaisesti. Kaikki lapsuusperheen jäsenet eivät ole niin läheisiä, että asia edes tuntuisi heitä kiinnostavan. Onko tärkeää kertoa äidille?
Miksi? Voisin kertoa, mutta mitä todennäköisimmin hän pilaa senkin hetken minulta. Sanoo, että nytkö vasta tajusit, että oli tiennyt tai "sekö sussa olikin vikana?" Ei niin, että se loukkaisi minua, mutta miksi nähdä se vaiva? Pitäisikö ostaa olen lesbo -paita ja kulkea se päällä ympäri kaupunkia? Mikä on sitä, että on kaapista ulkona? Eikö se oma sisäinen tunne ja varmuus, yritys pikku hiljaa löytää edes joitakin lesboystäviä riitä? Tietysti muutaman kaukaisemman ystävän kanssa on ollut tilanteita, että on udeltu huolissaan, että eikö vieläkään ole ketään miestä löytynyt? Eikö netistä edes? Mikset vaan lähde ulos? Tyydyn sanomaan ettei nyt kiinnosta. Pitäisikö sanoa, että olen lesbo? Luin sen kirjankin Kaapista ulos. - annyy89
Tyhmä kysymys kirjoitti:
On vaikea 40 ikäisenä ampaista vaan kaapista ulos. Ystävyyssuhteet on vuosikymmenten takaa, ei sitä vaan laiteta kiertismeiliä että jippii! Olen löytänyt nyt itseni. Jokaisen tärkeän ystävän kanssa on keskusteltava henkilökohtaisesti. Kaikki lapsuusperheen jäsenet eivät ole niin läheisiä, että asia edes tuntuisi heitä kiinnostavan. Onko tärkeää kertoa äidille?
Miksi? Voisin kertoa, mutta mitä todennäköisimmin hän pilaa senkin hetken minulta. Sanoo, että nytkö vasta tajusit, että oli tiennyt tai "sekö sussa olikin vikana?" Ei niin, että se loukkaisi minua, mutta miksi nähdä se vaiva? Pitäisikö ostaa olen lesbo -paita ja kulkea se päällä ympäri kaupunkia? Mikä on sitä, että on kaapista ulkona? Eikö se oma sisäinen tunne ja varmuus, yritys pikku hiljaa löytää edes joitakin lesboystäviä riitä? Tietysti muutaman kaukaisemman ystävän kanssa on ollut tilanteita, että on udeltu huolissaan, että eikö vieläkään ole ketään miestä löytynyt? Eikö netistä edes? Mikset vaan lähde ulos? Tyydyn sanomaan ettei nyt kiinnosta. Pitäisikö sanoa, että olen lesbo? Luin sen kirjankin Kaapista ulos.Hei! Mä olin itsekin tuossa samaisessa tilanteessa, vielä vähän aikaa sitten. Silloin vielä pelotti, mutta myös ahdisti. Väkisinkin ajatteli että mitä tapahtuu kun tuun ulos. Mulla on ollu aina vähän kavereita ja 1 hyvä ystävä. ja tuntu ettei siitä tuu mitää muuta kun harmia jos kerron ja tuun ulos kaapista. Sitten kerran näin netissä ollen eräällä toisella palstalla juttelin muiden kanssa, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa olleet ja sit vaa jotenki alitajunnassa tajusin ettei tilanteesta pääse muuten kuin tulemalla ulos kaapista. Pelotti kyllä paljon kertoa mut ei voi mitään..varsinkin hyvälle ystävälle ja vanhemmille. Mä olin kahden kesken kotona ystäväni kanssa koska jotenkin pelkäsin että hän lähtee suuttuneena ovet paukkue n (on nääs äkkipikaista tyyppiä) muistan kyllä aina kun kerroin hänelle. Vapisin ja tärisin sydän löi tuhatta ja sataa ja sit se tieto vaan jotenkin ryöppyi ulos suusta. Ystäväni reaktio olikin aivan toinen. Vähän ihmetteli aluksi, miks en aiemmin ollut kertonut hänelle mutta sitten halasi minua lämpimästi ja sanoi ettei tämä muuta välejämme millään lailla ja olemme edelleen bestiksiä. Hän oli mukana sitten kun kerroin vanhemilleni. Se ei ollutkaan sitten niin helppoa..vanhemmat suuttuivat aika paljon ja syyttivät bestistäni asiasta, vaikka se ei ollenkaan ollut hänen syytään. Luulivat että hän on sekoittanut pääni yms. Mut annan sellaisen neuvon että sun kannattaa ensin pikkuhiljalleen jutella jonkun kanssa asiasta, vaikka tuntemattomana täällä netissä. Niin voit saada lisää itse varmuutta ja rohkeuttta sitten kertoa kavereillesi ja muille läheisille ihmisillesi:) Jos haluat lähettää sähköpostia ja keskustella näin "koneiden" välityksellä, niin voit lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen [email protected]
- gila
Tyhmä kysymys kirjoitti:
On vaikea 40 ikäisenä ampaista vaan kaapista ulos. Ystävyyssuhteet on vuosikymmenten takaa, ei sitä vaan laiteta kiertismeiliä että jippii! Olen löytänyt nyt itseni. Jokaisen tärkeän ystävän kanssa on keskusteltava henkilökohtaisesti. Kaikki lapsuusperheen jäsenet eivät ole niin läheisiä, että asia edes tuntuisi heitä kiinnostavan. Onko tärkeää kertoa äidille?
Miksi? Voisin kertoa, mutta mitä todennäköisimmin hän pilaa senkin hetken minulta. Sanoo, että nytkö vasta tajusit, että oli tiennyt tai "sekö sussa olikin vikana?" Ei niin, että se loukkaisi minua, mutta miksi nähdä se vaiva? Pitäisikö ostaa olen lesbo -paita ja kulkea se päällä ympäri kaupunkia? Mikä on sitä, että on kaapista ulkona? Eikö se oma sisäinen tunne ja varmuus, yritys pikku hiljaa löytää edes joitakin lesboystäviä riitä? Tietysti muutaman kaukaisemman ystävän kanssa on ollut tilanteita, että on udeltu huolissaan, että eikö vieläkään ole ketään miestä löytynyt? Eikö netistä edes? Mikset vaan lähde ulos? Tyydyn sanomaan ettei nyt kiinnosta. Pitäisikö sanoa, että olen lesbo? Luin sen kirjankin Kaapista ulos.Kaappi voi olla sellainen, mikä tuntuu hyvältä. Esim. ovi hieman raollaan, että ilma vaihtuu. Tai siinä voi olla takaovi, joka on aina täysin auki ja sieltä voi karata.
Tarkoitan tuolla sitä, että kertomisen suhteen voi menetellä tilanteen ja ihmisten mukaan vaihtelevasti. Kaikille ei ehkä kannatakaan tulla kaapista. Itse en esimerkiksi aio kertoa seksuaalisesta suuntautumisestani äidille, koska hän ei halua sitä tietoa. Hänellä on kyllä vahva epäilys ja usein hän esittääkin ajatuksiaan aiheesta, jopa näin: "olkoot homot ja lesbot siellä kaapissa kaikessa rauhassa, ei tarvitse tulla minulle kertomaan". Hyvä kuitenkin, että "rauhassa" saa olla :)
Ystävien kanssa olen itse menetellyt toisin. Jäljellä on vain niitä, jotka tuntevat minut oikeasti, tietävät myös seksuaalisen suuntautumiseni ja sen ketä rakastan - ja hyväksyvät minut sellaisena. Heidän seurassaan on helppo olla.
Ehkä voisit vastata kysymykseen "eikö miestä löydy" sanomalla, että ei kiinnosta. Jätä se "nyt" pois. Kysyjä voi itse tehdä päätelmänsä, jos haluaa. Ehkä kysyy lisää, jos on valmis kuulemaan vastauksen? Eivät kaikki heteronaisetkaan etsi miestä, vaikka sinkkuja olisivatkin.
Vähitellen ehkä tulet rohkeammaksi. - 'tarjatuulikki
Tyhmä kysymys kirjoitti:
On vaikea 40 ikäisenä ampaista vaan kaapista ulos. Ystävyyssuhteet on vuosikymmenten takaa, ei sitä vaan laiteta kiertismeiliä että jippii! Olen löytänyt nyt itseni. Jokaisen tärkeän ystävän kanssa on keskusteltava henkilökohtaisesti. Kaikki lapsuusperheen jäsenet eivät ole niin läheisiä, että asia edes tuntuisi heitä kiinnostavan. Onko tärkeää kertoa äidille?
Miksi? Voisin kertoa, mutta mitä todennäköisimmin hän pilaa senkin hetken minulta. Sanoo, että nytkö vasta tajusit, että oli tiennyt tai "sekö sussa olikin vikana?" Ei niin, että se loukkaisi minua, mutta miksi nähdä se vaiva? Pitäisikö ostaa olen lesbo -paita ja kulkea se päällä ympäri kaupunkia? Mikä on sitä, että on kaapista ulkona? Eikö se oma sisäinen tunne ja varmuus, yritys pikku hiljaa löytää edes joitakin lesboystäviä riitä? Tietysti muutaman kaukaisemman ystävän kanssa on ollut tilanteita, että on udeltu huolissaan, että eikö vieläkään ole ketään miestä löytynyt? Eikö netistä edes? Mikset vaan lähde ulos? Tyydyn sanomaan ettei nyt kiinnosta. Pitäisikö sanoa, että olen lesbo? Luin sen kirjankin Kaapista ulos.Hei!
Ei omaa identitettiä tarvitse pyytää anteeksi. Se meili voisi olla ihan hyvä idea.
Olen itse löytänyt naisrakkauden nelikymppisenä. Olen ollut siitä tosi ylpeä. Siksi, että tuntuu niin hyvältä ja oikealta! Mitää sontaa ei ole tullut naamalle. - terhi -62
'tarjatuulikki kirjoitti:
Hei!
Ei omaa identitettiä tarvitse pyytää anteeksi. Se meili voisi olla ihan hyvä idea.
Olen itse löytänyt naisrakkauden nelikymppisenä. Olen ollut siitä tosi ylpeä. Siksi, että tuntuu niin hyvältä ja oikealta! Mitää sontaa ei ole tullut naamalle.Tervetuloa kerhhoon:) olin 39 v kun tunsin elämässäni ensimmäistä kertaa vetoa samaan sukupuoleen..ja olen nyt niin ylpeä itsestäni..elämä on ihanaa:):)
- pohtijaxx
Juu sama juttu täällä. Ajattelin laittaa suuntautumisen treffiprofiiliin, mutta livetutuille en asiasta hiisku. Jokainen tyylillään ja miltä hyvältä tuntuu.
- 16+7
Itse raotin kaapin ovea vasta vähän yli parikymppisenä, kun kerroin yhdelle parhaista kavereistani, ja muutaman kuukauden päästä siitä kerroin vielä parille ystävälle. Olen edelleen suurimmalle osalle tutuistani kaapissa, mutta jo se että edes muutama ystävä tietää suuntautumiseni, on todella suuri helpotus! Voin olla täysin oma itseni heidän seurassaan. Nyt tuntuu siltä että seuraaville ihmisille kertominen ei ole enää niin kamalaa, kun kerta alkuun on päästy :) Periaatteeni on nykyään se että jos asia tulee puheeksi tai jos joku kysyy suoraan suuntautumisesta niin tottakai kerron, mutta itse en aio ruveta julistamaan kellekään lesbouttani, ei kukaan heterokaverinikaan ole kertonut erikseen olevansa hetero.
Kun muistelen sitä aikaa kun olin kokonaan kaapissa niin huhhuh. Se vei voimia, se tuntui psyykkisenä ja jopa fyysisenä painolastina. Olin jotenkin erittäin jännittynyt jos vaikka vietettiin (hetero)tyttökaveriporukalla iltaa jossakin, koska pelkäsin että puheenaihe kääntyy jossain vaiheessa miehiin. Jossain vaiheessa paine kävi niin suureksi, että olisin varmaan seonnut jos en olisi kertonut kellekään. Oli vain pakko kertoa ja hyvä että kerroin, se on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Ap:lle täytyy siis sanoa (kuten moni täällä on sanonutkin) että et voi mitenkään elää täyttä elämää jos et voi olla oma itsesi. Ja taas kliseisesti sanottuna: ne jotka ei hyväksy sua sellaisena kun oot ei oo sun ystävyytes arvoisia! On täysin turha tuhlata aikaa sellaisiin ihmisiin. Voit heivata sellaiset tyypit elämästäsi saman tien. Ok ok, itsekään en ole vielä vanhemmilleni kertonut, ja jos he eivät asiaa hyväksyisi, se olisi ehkä kovin kolaus ikinä. Odotan kauhulla ja jännityksellä sitä päivää kun uskallan kertoa porukoille. Ehkä viimeistään sitten kun minulla on tyttöystävä. En ikinä voisi salailla suhdetta jos rakastan naistani todella.
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että olen varmaan koko loppuelämäni kaapissa. Ajattelin että olisi pitänyt kertoa lesboudestani heti kun sen tajusin, siis hyvin nuorena. Mitä pidempään kaapistatuloa viivyttelee, sitä isommaksi se kynnys kertomiseen kasvaa! - VIRGO____
Ongelmahan on siis omien korvien välissä. Siitä ongelmasta kun pääsee eroon, on jo hyvä lähtökohta alkaa ottamaan seuraavia askeleita. Kaikki pelot ja ennakkoluulot kumpuaa päästäsi muihin, eli oletat niitä muista, vaikka loppujen lopuksi et sen perusteella voi kertakaikkiaan tietää oikeaa vastausta miten muut sinusta ajattelisivat.
Ja uskon, että syvimmilläsi olet herkkä jo pelkästään persoonaltasi, haet hyväksyntää, voi olla että muistakin asioista, eikä pelkästään seksuaalisuudestasi. Kaikkihan me hyväksyntää haemme ihan pienissä jutuissakin, kukin mistäkin asiasta.
Kun miettii asiaa tarkemmin, niin tarviiko kaikilta kysyä lupaa kaikkeen? Tarviitko verbaalisen vastauksen tekemisiisi? Tottakai ymmärrän läheisimmät. Alussa. Niiltä minäkin halusin nimenomaan kuulla, kuinka he minut hyväksyvät ja mitä ovat mieltä jne...
Mutta sitten taas muut, ei niin tutut ja muu ympäristö, muiden reagointi...
Niitä kohtaan usein nuo pahimmat pelot ja olettamukset koskevat, koska et tule saamaan niiltä verbaalisia vastauksia.
Minun neuvoni on, että rupeat olemaan vain. Ilman mitään selittelyjä muille. Asiat menevät omalla painollaan. Oli minullakin vuosia sitten eri työpaikoissa hankalaa, itseni kannalta että en uskaltanut kertoa itsestäni, saati sitten että olin parisuhteessa naisen kanssa. Kiertelin vastauksia pitkän aikaa, mutta sitten päätin että rupesin pikku hiljaa kertomaan omasta elämästäni, arjesta muille eri keskustelujen yhteyksissä. Esim jos muut puhuivat mitä olivat tehneet jne. niin kerroin ihan samalla periaatteella ja siinä yhteydessä puhuin silloisesta naisystävästänikin, mitä olimme tehnyt esim viikonloppuna.
Ihmiset vaan tottuivat ajatukseen, eikä kukaan sen kummempia kyselleet, eivätkä töksäytelleet mitään "Ahaa, olet lesbo?!, Miksi, miten yms yms."
Monet ovat minulle sanoneetkin että en ikinä tehnyt siitä numeroa, olin vaan. Ja useat sanoivat myös että käyttäytymiseni myötä, kuinka vain olin ihan normaalisti, käänsivät monien mielipiteitä yleensäkin homoseksuaaleista, että ei se niin kamalaa olekaan eikä tabu-aihe.
Muissa työpaikoissa otin saman asenteen, olen vain minä! enkä erikseen mennyt esitteleen itseäni, että terve, olen lesbo, by the way.
Alkuvaiheessa, kaapista ulostulemiseni jälkeen, kun tuli nämä arkiset asiat eteen, kaupassa käynti yhdessä, asuminen, kuppiloissa käynti - naisystäväni kanssa, vähän ahdisti, juurikin muiden mielipiteet ja kysymykset, jos tuttuja sattui olemaan samoissa paikoissa... Mutta silloinkin me vaan oltiin. Jos joku tuli kysymään, niin vastasimme. Eikä sekään herättänyt muissa mitään ihmettelyjä. Meitä vähän ihailtiinkin siinä asiassa.
Tsemppiä! Älä tee itse numeroa siitä, niin ei tee muutkaan! Siinä sinulle kultaakin kultaisempi sääntö. - itä-suomesta.
Kun olin itse kaapissa melko pitkään,mutta nuorena kerroin jo monelle ystävälle sekä kavereille olevani lesbo..He ottivat asian hyvin ja hyväksytty.Sen jälkeen myöhemmin oli pakko kertoa koko perheelleni ja yllättynyt he suhtautuivat hyvin,että on ok.Olin todella helpotusta.Olen kolmekymppinen nainen..Olen melko rohkea kertomaan uskalla mikä olen esimerkiksi tutustumassa uusiin ihmisiin ja kertoa vasta 2-3 kk päästä.Olen valmis riskiä,että osoitin mikä olen tai mitä olen..Vaikka he olisi vaikka vastaan ja luulisin selviää kyllä parempaan päin.En pelkää mitään kääntyä miehiin (hetero)tyttöporukalla.En itse kestänyt elää valheessa,koska ei auta mitään.Olen 9kk sinkkuna,mutta ei ole kumppania ja minulla ei oo kiirettä.Toki ihastun hetero naiseen ja kunniotan kyllä hänelle oma päätöstä jos ei ole naisista kiinnostunut.Tiesin etten voi saada kenen vaan vaikka joskus saattaa arvaamaton ihminen,että jos olemaan bi tai lesbo.Tunnistaisin varmasti lesbon merkkejä.Saattaisi kyllä vaikuttaa olettaa heteroksi jos on oma lapsi..He eivät voineet tietää.Ihastukseni hetero nainen tietää jo,että olen lesbo ja hän aluksi pelkäsi "aiheita" miehistä mikäli en olisi tykännyt aihetta..Turhaan suotta pelkää.Hän huomannut,että olen aivan normaali ja en ole vihainen mitään.Voin sanoa,että olen tyytyväinen elämääni ja tuntuukin paremmalta ettei enää vaivaa.
- greja
ymmärrän aloittajan pointin ja olen itse samaa miettinyt omien tarkoitusperieni vuoksi. eli onko se kaapissa oloa ettei sano ääneen? ei heterotkaan sano ääneen, ja kyllä mä hottiksen näkösiä naisia kommentoin ääneen. vai onko se vaan tää yhteiskunnan heteronormisuus, jollet sano olevasi jotain muuta niin oletettavasti olet hetero. mä olen myös 3kymppinen, on nähty elämää ja ihmisiä jo jonkin verran. töissä olen töissä, en puhu henk.koht elämästäni siellä mitään. ja kavereille puhun ympäripyöreästi tyyliin "me tehtiin sitä ja tätä", porukoilleni en puhu, enkä tule koskaan kumppania esittelemään. olenko nyt normien mukaan kaapissa sitten, kun en vaan ole sen tyyppinen ihminen joka puhuisi parisuhteestaan julkisesti kovaan ääneen. kyllä mä julkisesti näytän hellyydenosoituksia jne.. tosin nyt olen sellaisessa työssä niin pienellä paikkakunnalla ja todella tunnistettavissa, joten varmasti täällä ollessa välttelisin julkisia hellyydenosoituksia vaikka olisin heterokin. en kaipaa juoruja ja puheita työpaikalleni, koska suhteeni ei kuulu työpaikalleni. sen verran on kokemusta juoruavasta akkalaumasta, että kerta riittää, kiitos. olenko edelleen kaapissa? ymmärrän, että jos nyt seurustelisin niin tottakai tilanne rasittaisi, mutta se voitaisiin ratkaista vaikka muuttamalla 30 km päähän reilusti isommalle paikkakunnalle, jossa olisi ylipäätään anonyymimpi. ehkä tähän myös vaikuttaa se, että olen kuitenkin asunut isoissa kaupungeissa, joten tällainen tuppukylämäisyys vaan on ahdistavaa, kun ei voi olla niin huomaamaton vaan tuntuu, että kaikki tuntee kaikki. ja no, mä taas haluan, että mä kerron omista asioistani eikä naapurit tai muutkaan ihmiset. haastavaa. jonkun mielestä olen kaapissa, mutta jos olisin hetero olisinko silti kaapissa jollen halua asioistani puhua?
- Jätkämäinen käytös
Olin yhdessä naisen kanssa joka kahden viikon seurustelun jälkeen esitteli minut tuttavilleen "tää on se"
asenteella.Olin vähän ulalla kun itse ajattelin että katsotaan miten menee.
Sitten oltiin menossa tapaamaan mun lapsia ja hän riehaantui kotona ja huusi että ymmärtävätkö he että me ollaan pari.
Sanoin että ne on fiksuja muksuja ja jos ollaan yhdessä niin se on niille ok.
Ei olla yhdessä enää.Se nainen on seksiaddikti ja outoa miten se halusi kuitenkin parisuhteeseen.
Vaikka petti. - kakjk
Voihan tuota selitellä itselleen parhain päin vaikka tappiin asti, mutta kyllä sä aika kaapissa kuulostat elävän.
Etkö esittelis kumppaniasi vanhemmillesi jos oisit hetero? - Katsonytedes!!
kakjk kirjoitti:
Voihan tuota selitellä itselleen parhain päin vaikka tappiin asti, mutta kyllä sä aika kaapissa kuulostat elävän.
Etkö esittelis kumppaniasi vanhemmillesi jos oisit hetero?aloittajan viesti on vuodelta -08, voisit säkin vähän katsoo mihin vastailet. Varmaan ei ole enää hänelle ajankohtainen asia. Et ei tarvitse alkaa moralisoimaan. Lue teksti niin että ymmärrät, ihan vuosiluvutkin, ääääääälijö.
- öknd
Katsonytedes!! kirjoitti:
aloittajan viesti on vuodelta -08, voisit säkin vähän katsoo mihin vastailet. Varmaan ei ole enää hänelle ajankohtainen asia. Et ei tarvitse alkaa moralisoimaan. Lue teksti niin että ymmärrät, ihan vuosiluvutkin, ääääääälijö.
Jos sä osaisit katsoa, että mihin viestiin vastaus oli niin tajuaisit, että se ei ollut alkuperäiseen aloitukseen. Mutta selvennykseksi nyt sinullekin:
"ymmärrän aloittajan pointin ja olen itse samaa miettinyt omien tarkoitusperieni vuoksi. eli onko se kaapissa oloa ettei sano ääneen? ei heterotkaan sano ääneen, ja kyllä mä hottiksen näkösiä naisia kommentoin ääneen. vai onko se vaan tää yhteiskunnan heteronormisuus, jollet sano olevasi jotain muuta niin oletettavasti olet hetero. mä olen myös 3kymppinen, on nähty elämää ja ihmisiä jo jonkin verran. töissä olen töissä, en puhu henk.koht elämästäni siellä mitään. ja kavereille puhun ympäripyöreästi tyyliin "me tehtiin sitä ja tätä", porukoilleni en puhu, enkä tule koskaan kumppania esittelemään. olenko nyt normien mukaan kaapissa sitten, kun en vaan ole sen tyyppinen ihminen joka puhuisi parisuhteestaan julkisesti kovaan ääneen. kyllä mä julkisesti näytän hellyydenosoituksia jne.. tosin nyt olen sellaisessa työssä niin pienellä paikkakunnalla ja todella tunnistettavissa, joten varmasti täällä ollessa välttelisin julkisia hellyydenosoituksia vaikka olisin heterokin. en kaipaa juoruja ja puheita työpaikalleni, koska suhteeni ei kuulu työpaikalleni. sen verran on kokemusta juoruavasta akkalaumasta, että kerta riittää, kiitos. olenko edelleen kaapissa? ymmärrän, että jos nyt seurustelisin niin tottakai tilanne rasittaisi, mutta se voitaisiin ratkaista vaikka muuttamalla 30 km päähän reilusti isommalle paikkakunnalle, jossa olisi ylipäätään anonyymimpi. ehkä tähän myös vaikuttaa se, että olen kuitenkin asunut isoissa kaupungeissa, joten tällainen tuppukylämäisyys vaan on ahdistavaa, kun ei voi olla niin huomaamaton vaan tuntuu, että kaikki tuntee kaikki. ja no, mä taas haluan, että mä kerron omista asioistani eikä naapurit tai muutkaan ihmiset. haastavaa. jonkun mielestä olen kaapissa, mutta jos olisin hetero olisinko silti kaapissa jollen halua asioistani puhua? "
Ja vastaukseni: "Voihan tuota selitellä itselleen parhain päin vaikka tappiin asti, mutta kyllä sä aika kaapissa kuulostat elävän.
Etkö esittelis kumppaniasi vanhemmillesi jos oisit hetero?"
Pitäisköhän keharilesboille olla omat palstat, niin ei tarttis kaikkea näin tarkkaan selventää?
- Tsirppu
En tiedä miks se on niin tärkeetä olla pelkkä lesbo.Mun eksä aina vaan pyöri itsensä ja seksin ympärillä ja kun oon ite rento ja avoin,niin otti aivoon kun hän haki hyväksyntää oikeestaan painostamalla muita.Kun eihän muutkaan koko ajan ole että mä olen lesbo.Niitä kiinnostaa ihan muut jutut kuin mun seurustelu.Niinkin ajatukset ja tekemiset ja yleinen hyvinvointi.Ne kai tärkeimpiä?Kaappi on sitäpaitsi kamala sana.Ei ihminen siellä kestä!
- A75
Sama ajatus.Kavereiden seksielämä on niiden oma juttu.Joskus vaan ihmettelee että miten noi on yhdessä.
- greja
"Etkö esittelis kumppaniasi vanhemmillesi jos oisit hetero?"
en. sen enempää syitä erittelemättä. miksi se, että kumppani "esitellään" vanhemmille = vakiintunut suhde. tekeekö se musta huonomman ihmisen jollen vie suvulle näytille? valtaosa näin toimii, mutta minä kuulun sitten siihenkin vähemmistöön. mun elämä on mun, johon ei vanhempani kuulu, millään tavalla, joten miksi ihmeessä esittelen rakastani vanhemmilleni tai sukulaisilleni?- lkjk
Jos et sun suvun ja vanhempien kanssa ole tekemisissä, niin mitäpä niihin erikseen ottaa yhteyttä vaan sen takia että seurustelet.
Mietin vaan sellasta, että jos suvun ja perheen kanssa viettää aikaa ja puoliso siinä mukana, niin siinä tapauksessa ois outoa sitä puolisoa yrittää piilotella tai sivuuttaa.. mutta sun kohdalla näistä tilanteista ei siis pelkoa.
- Anonyymi
Elämä valuu aina hukkaan, kaikilta, matkan varrella saattaa olla satunnaisia iloja
- Anonyymi
Vanha ketju mutta edelleen hämmentää nämä, joilla kukaan ei ole koskaan ottanut puheeksi. Eikö ystävät, työkaverit, suku muka ikinä kysy onko ollut jotain sutinaa, treffejä ym? Siinähän tulee luontevasti suuntautuminen esiin kun juttua jatketaan. Ellei käy treffeillä miesten kanssa, eikö silloin ole oletuksena että on naisiin päin ja heitä treffailee? Tai mistä tiedän, ehkä monia pidetään aseksuaaleina lähipiirin toimesta automaattisesti, jollei mistään muusta oma-aloitteisesti puhu koskaan ja muut puhuu suhteistaan.
- Anonyymi
Aseksuaalisuus on nykyään jo niin tunnettu asia, että varmaan pidetään aseksuaalina, jos ei koskaan mitään muutakaan tule esille.
- Anonyymi
Yks tuttu nainen kertoi pari vuotta sitten, että työpaikan pippaloissa oli joku ihan suoraan tullut kännissä kysymään että "ollaan mietitty ootko sellanen aseksuaali kun oot vähän sen tyyppinen?" Oli jäänyt epäselväksi mitä tällä "tyyppisellä" tarkoitti. Kai porukka olettaa ettei parisuhteet kiinnosta, jos ei koskaan puhu aiheesta. Tää tuttu nainen on vähän totisen tyyppinen ja puhuu lähinnä arkisista toimista tai työstä. Ei ole koskaan munkaan kuullen maininnut mistään virityksistä mitään, eikä katsele ketään. Ollaan tunnettu kuitenkin viitisen vuotta.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Yks tuttu nainen kertoi pari vuotta sitten, että työpaikan pippaloissa oli joku ihan suoraan tullut kännissä kysymään että "ollaan mietitty ootko sellanen aseksuaali kun oot vähän sen tyyppinen?" Oli jäänyt epäselväksi mitä tällä "tyyppisellä" tarkoitti. Kai porukka olettaa ettei parisuhteet kiinnosta, jos ei koskaan puhu aiheesta. Tää tuttu nainen on vähän totisen tyyppinen ja puhuu lähinnä arkisista toimista tai työstä. Ei ole koskaan munkaan kuullen maininnut mistään virityksistä mitään, eikä katsele ketään. Ollaan tunnettu kuitenkin viitisen vuotta.
Uskon, yhtä naista epäiltiin aseksuaaliksi kun ei reagoinut naisten eikä miesten flirttiin ikinä.
- Anonyymi
Ihmettelen itsekin, vaikka mulla on tällainen suku, jossa ei kysellä. Mutta suomalaiseen kulttuuriin ilmeisesti kuuluu tuommoinen puhumattomuuden kulttuuri joissain päin Suomea, esim. Pohjanmaalla. Selän takana kyllä voidaan suputella, että ” hän on semmoinen erikoinen” ja kylän juorut käydään kyllä läpi perusteellisesti. Mutta omat asiat pidetään itsellään ja oman suvun salaisuudet pidetään visusti omana tietona, ja sanaton sopimus, että niistä ei puhuta edes keskenään.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Ihmettelen itsekin, vaikka mulla on tällainen suku, jossa ei kysellä. Mutta suomalaiseen kulttuuriin ilmeisesti kuuluu tuommoinen puhumattomuuden kulttuuri joissain päin Suomea, esim. Pohjanmaalla. Selän takana kyllä voidaan suputella, että ” hän on semmoinen erikoinen” ja kylän juorut käydään kyllä läpi perusteellisesti. Mutta omat asiat pidetään itsellään ja oman suvun salaisuudet pidetään visusti omana tietona, ja sanaton sopimus, että niistä ei puhuta edes keskenään.
Kommentti tähän
”Vanha ketju mutta edelleen hämmentää nämä, joilla kukaan ei ole koskaan ottanut puheeksi. Eikö ystävät, työkaverit, suku muka ikinä kysy onko ollut jotain sutinaa, treffejä ym? Siinähän tulee luontevasti suuntautuminen esiin kun juttua jatketaan. Ellei käy treffeillä miesten kanssa, eikö silloin ole oletuksena että on naisiin päin ja heitä treffailee? Tai mistä tiedän, ehkä monia pidetään aseksuaaleina lähipiirin toimesta automaattisesti, jollei mistään muusta oma-aloitteisesti puhu koskaan ja muut puhuu suhteistaan.”
- Anonyymi
Isäni oli siemenlinko, Olenko vaarassa?
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 417014
- 323948
- 463367
- 402959
- 172736
- 372238
- 162196
- 412153
Voi ei! Jari Sillanpää heitti keikan Helsingissä - Hämmästyttävä hetki lavalla...
Ex-tangokuningas on parhaillaan konserttikiertueella. Hän esiintyi Savoy teatterissa äitienpäivänä. Sillanpää jakoi kons472107- 402068