Millä perusteella voidaan erotella loogiset muodot ja loogiset sisällöt? Säännön perusteella varmaankin, mutta mikä se sääntö sitten on? Jos looginen ajattelu on säännön seuraamista, niin mitä sitten on ei-looginen ajattelu? Onko mahdollista ajatella epäloogisesti? Voi ehkä tehdä laskuvirheen, mutta sehän taas ei ole epäloogista ajattelua, vaan se on virheellinen käsitys jostain, eli säännöt on ymmärretty väärin. Tietysti voidaan myös tahallaan rikkoa sääntöjä, mutta silloinhan ei siltikään ajatella epäloogisesti, vaan silloin luodaan ihan uusi sääntö, eli sellainenkaan ajattelu ei siis ole epäloogista. Eli epäloogista ajattelu voi olla vain silloin kun tarkastellaan ajattelua jonkin säännön mukaan ja sanotaan että kaikki mikä ei ole säännön mukaista, niin on epäloogista.
Loogiset muodot ovat sitten varmaankin vaikka lauseita, jonka osille annetaan jokin yleinen merkitys, eli muoto. Sisältöjä ovat sitten ne asiat, jotka voidaan asettaa tämän muodon sisälle.
Miten sitten nämä säännöt muodostuvat? Lähdemme siis tarkastelemaan jotain asiaa ja silloin kun tarkastelemme jotain asiaa huomaamme yhtäläisyyksiä joidenkin asioiden välillä, eli tunnistamme asiat joiksikin sisällöiksi, sisällöistä voimme sitten ehkä konstruoida muotoja?
Logiikka jakaa maailman osiin, jotka kaikki ovat samanlaisia peruselementeiltänsä, sillä mikäli ne eivät olisi samanlaisia, niin silloin emme voisi kuvitella että logiikka voi ratkoa kaikki ongelmat mitä siinä logiikan maailmassa on.
Voidaan siis huomata että loppuen lopuksi loogiset muodot konstruoituvat loogisista sisällöistä, eli ne ovat itse asiassa sama asia. Logiikka vain tappaa kaiken sisällön, olettamalla kaiken täsmälleen samanlaiseksi, siis sisällöllisellä tasolla.
Onko sitten mahdollista päästä eroon loogisesta ajattelusta vai olemmeko me tuomittuja loogiseen ajatteluun? Ilmeisesti ajattelu rakentuu säännön seuraamiselle, mutta mikäli sääntö osoittautuu huonoksi, hylkäämme sen ja luomme uuden.
Loogiset muodot ovat sitten varmaankin vaikka lauseita, jonka osille annetaan jokin yleinen merkitys, eli muoto. Sisältöjä ovat sitten ne asiat, jotka voidaan asettaa tämän muodon sisälle.
Miten sitten nämä säännöt muodostuvat? Lähdemme siis tarkastelemaan jotain asiaa ja silloin kun tarkastelemme jotain asiaa huomaamme yhtäläisyyksiä joidenkin asioiden välillä, eli tunnistamme asiat joiksikin sisällöiksi, sisällöistä voimme sitten ehkä konstruoida muotoja?
Logiikka jakaa maailman osiin, jotka kaikki ovat samanlaisia peruselementeiltänsä, sillä mikäli ne eivät olisi samanlaisia, niin silloin emme voisi kuvitella että logiikka voi ratkoa kaikki ongelmat mitä siinä logiikan maailmassa on.
Voidaan siis huomata että loppuen lopuksi loogiset muodot konstruoituvat loogisista sisällöistä, eli ne ovat itse asiassa sama asia. Logiikka vain tappaa kaiken sisällön, olettamalla kaiken täsmälleen samanlaiseksi, siis sisällöllisellä tasolla.
Onko sitten mahdollista päästä eroon loogisesta ajattelusta vai olemmeko me tuomittuja loogiseen ajatteluun? Ilmeisesti ajattelu rakentuu säännön seuraamiselle, mutta mikäli sääntö osoittautuu huonoksi, hylkäämme sen ja luomme uuden.
Vastaukset 12
Vanhimmat
"Millä perusteella voidaan erotella loogiset muodot ja sisällöt?"
Ehkä on mahdollista kirjoittaa logiikan genealogia.
Signaaliviestinnässä ei voi erottaa sanaluokkia, olio ja ominaisuus ovat yhtä. Yksi kehityslinja on se että olio, subjekti, saa yleiskäsitteellisen ilmentymänsä. Toinen linja näkyy siinä että ominaisuus, predikaatti, omaa ensin sekä verbin että adjektiivinen ominaislaadun, ja vasta myöhemmin nämä eriytyvät.
Logiikassa on varhainen vaihe, jolloin keskitytään erottamaan olio ja ominaisuus. Aristoteleen logiikka on tämän logiikan kiteytymä. Siinä yksittäinen olio suhteutetaan ominaisuutensa kautta yleiseen yhteyteen. Tämä logiikka ikään kuin sijoittaa alkion joukkoon.
Ominaisuuksien hahmottumisen kannalta tämä logiikka saa erään varsinaisen huipentumansa keskiaikaisessa ontologisessa todistuksessa, jossa olion, Jumalan, olemassaolo todistetaan sen ominaisuuden, täydellisyyden, kautta. Ontologista todistusta vastaan hyökättiin ei suinkaan toteamalla että sehän on yksinkertaisesti sulaa hulluutta, vaan konstruoimalla saman kaavan mukaan muita todistuksia, jotka eivät vakuuttaneet.
Aristoteleen logiikkaan ei sisältynyt dynaamista syysuhdeajattelua. Myöskään keskiajan skolastiikka ei sellaista tuntenut. Dynaaminen kausaliteetti tulee kuvaan mukaan vasta uudella ajalla, kun syntyy se mitä sanotaan yksilöminuudeksi. Kun "minä" hahmottuu, ulkomaailmakin näyttäytyy uudella tavalla. Omassa "minässä" koetut tunnot ja voimat otetaan käyttöön kun kuvataan ulkomaailmaa ja sen tapahtumia. Tällöin "minuuden" kokemukselle ominainen jatkuvuus siirtyy projektiona ulkomaailmaan, ja syntyy idea dynaamisesta ajasta, kausaliteetista.
Meille ominaisessa loogisessa päättelyssä eräänä elementtinä on mukana myös dynaaminen syysuhdeajattelu. Aina sen perimmäistä laatua ei ole helppo hahmottaa - ikään kuin se vieläkin voisi olla jokin ominaisuuden oloinen seikka, tai sitten selvä "seuraamussääntö".
Pohdiskelusi esittää mielestäni hyvin tämän tilanteen ja hahmottamisen vaikeudet.
Peruskysymyksesi on mahdollisesti muotoiltavissa myös: voiko olla puhtaasti muodollista logiikkaa? Siis ikään kuin: jos sisällöt voitaisiin riisua ja eliminoida, jääkö jäljelle jotain, hmm, todellista?
Tähän kysymykseen löytyy vastaus logiikan genealogian pohjalta. Logiikka on tarvinnut sisältönsä. Tuo sisältö on eri aikoina hahmotettu huomattavan eri tavoin.
Jos "puhtaalla" logiikalla tarkoitetaan oppia jostain ajattomasta, aina pätevästä, ideaalisesta käsitteellisten operaatioitten suorittamistavasta, tai oikeista päättelysäännöistä, sellaista taitaa olla turha haikailla. Filosofian historia opettaa että logiikka on aikaan sidottu ja varsin raadollinen harrastus.
Noitaoikeudenkäynti on mielenkiintoinen esimerkkitapaus järjenkäytöstä, rationaalisuudesta ja logiikasta.
Jos ajatellaan, että syyte on järjetön ja irrationaalinen, voidaanko sitä vastaan puolustautua loogisen ajattelun keinoin?
Kysymykset ja vastaukset muodostavat sulkeutuvia ontologioita, eli samojen ajatteluehtojen täytyy toteutua sekä kysymyksessä että vastauksessa. Logiikan kannalta on pitkälti niin, että jos voidaan muotoilla kysymys, siihen on olemassa myös vastaus. Matematiikassahan tämä näkyy esimerkillisesti, kun tehtävien ja ratkaisujen tulee olla samojen lakien mukaan laadittuja.
Logiikan maailmassa pitää paikkansa: jos kysymys niin vastaus. ”Arvoitusta ei ole olemassa”, sanoi Wittgenstein.
Niinpä voidaan todeta, ettei noidaksi syytetyllä ole noitaoikeudenkäynnissä mahdollisuutta puolustautua järkevästi. Mikään puolustelu ei kohtaisi syytettä samalla ajatusmaaperällä. Jos järki määräisi, syytettä ei alunperinkään olisi nostettu. Järjen mahdollisuudet on käytetty siinä vaiheessa kun on ollut mahdollista muotoilla syyte noitaepäiltyä kohtaan.
Järkiajatteluamme koskien voimme kai yleisesti sanoa: jos ensimmäinen ajatus on epäjärkevä, kaikki mitä siitä seuraa - kaikki mikä sen varaan rakentuu tai rakennetaan - on epäjärkevää. Siksi meidän on aina pyrittävä asettamaan nimenomaan ensimmäinen kysymys oikein. Ideaalitapauksessa siihen ei saisi sisältyä mitään mikä rajoittaisi rationaalisuuden mahdollisuuksia.
Mutta kaikessa ajattelussa ei ole kyse mielemme näyttämöllä tapahtuvista noitaoikeudenkäynneistä. Järkeä edeltää tunne, määriteltyjä muotoja edeltävät määrittelemättömät sisällöt. Perimmäinen kysymys voi olla myös ennen esittämätön, uusi, jolloin sen esittäminen ja siihen vastaaminen tuovat maailmaan jotain uutta.
Wittgenstein piti kaiken filosofian keskeisimpänä vaikeutena sitä kuinka pystymme ”asettamaan kysymysmerkit tarpeeksi syvälle”.
Valitettavasti tuollaista aitoa, omaehtoista, alkuperäistä, oivaltavaa filosofianharrastusta enää harvoin tapaa. Auktorisoituneiden, annettujen käsitteistöjen pinnan alle ei uskaltauduta, päinvastoin: keskusteluareenoilla kilvan pidetään pätevänä sitä joka hallitsee määritellyt käsitteelliset paketit. Ajatteleminen korvautuu väittelyyn käytettävillä ”perusteluilla”. Argumentit ovat käyttötarkoituksiinsa muodostettuja aseita joilla taistellaan - tässä vaiheessa kukaan ei enää kysy onko kyseessä totuus vai valta, voima ja kunnia. Kilpalaulanta oppineisuuden osoittamisessa on yhtä pätemisentarpeista kuin harhaista.
Wittgenstein myöhäisessä filosofiassaan puhui ns. kielipeleistä, jotka pitää liittää ideaan siitä että käsitteet saavat merkityksensä elävässä kielenkäyttötilanteessa. Sanaa ‘elävä’ kannattaa korostaa. ”Ilmaisulla on merkityksensä vain elämänvirrassa”, Wittgenstein sanoi. Sanan ‘vain’ voisi alleviivata.
Ajattelukyvyttömät koulufilosofianharrastajat, joilta omat hengenvoimat puuttuvat, ovat tehneet kielipeleistäkin teorian ja opin, jolla mm. legitimoidaan relativistisia asenteita. Kohta jokainen kuppikunta ja aatteellinen kaupparatsu puolustelee omaksumiaan latteuksia viittaamalla Wittgensteinin kielipeleihin. Kun tällaista vulgaaria kielipeliteoriaa sitten pidetään ”ensimmäisenä ajatuksena”, lähtökohtana, loppu onkin samanlaista huuhaata kuin noitaoikeudenkäynti.
puhtaus tarkoita sitä että on olemassa jotain likaa? Mitäs se lika sitten olisi? Siis eikös puhtaus ole puhtautta jostakin liasta...
Osaatko selittää tarkemmin mitä tarkoitat tuolla "minuuden" kokemuksella, en oikein tajunnut sitä juttua. Pitäisi varmaankin lukea lisää kirjoja.
Tarkoitatko että ajatukset ikään kuin kasautuvat historiallisesti, niin että nykyiset ajattelijat menettävät kosketuspinnan niihin ajatuksiin, jotka ovat konstruoineet niiden omat ajatukset... olikohan tuossa nyt mitään järkeä?
paras on että minuus on se jonka puitteissa koetaan olemassaolon jatkuvuus. (Olisiko ajatus Lauri Rauhalan?)
Minuuteen kuuluu siis aika, tietty viive, kesto - voi mahdollisesti pitää havaintoesimerkkinä sitä että minä kokee musiikin musiikkina, ei yksittäisinä sävelinä. Tunteet kai myös ovat jotenkin pitempiviritteisiä kuin tiedolliset ajatukset.
Outoa kyllä, tällainen minuus syntyy tai vähintäänkin saa jonkin ratkaisevan vahvistuksen vasta historiallisella eurooppalaisella uudella ajalla. Yksilön kokemus omasta olemassaolostaan muuttuu, siihen kasvaa lisää sellaista tarkkailuetäisyyttä, jota tarvitaan esim. jotta voitaisiin mutoilla senkaltaisia ajatuksia kuin tuolla uusimmassa kirjoituksessasi esität.
Se minuus jonka puitteissa olemassaolon jatkuvuus koetaan on kai aina nimenomaan se tarkkaileva minä?
Tällaista minuutta ei antiikin ihmisellä vielä ollut, ei myöskään keskiajan epäpersoonallisessa maailmassa. Kun itsetarkkailun mahdollistava minuus uudella ajalla syntyy ja oma olemassaolo "herää", tällaiseen itsehavaintoon sisältyvä intentionaalisuus (tai yleensä dynamiikan tajuaminen) otetaan käyttöön myös ulkomaailman hahmottamisessa, kuvaamisessa ja selittämisessä.
Samoin ruumiintuntojen ulkoistamisesta muodostuvat mm. fysiikan peruskäsitteet, "voima", "energia", jne.
Intentionaalisuus ja dynamiikka ulkomaailmaan projisoituina tekevät maailmasta mielekkään aivan uudella tavlla. Tähän liittyy kausaalinen selittäminen. Aristoteleen ajattelussa ei ollut dynaamista kausaliteettia, ei myöskään keskiajan deduktiivisessa päättelyssä.
En ihan tarkkaan tiedä mitä tarkoitat kysymykselläsi siitä että ajattelijat menettäisivät kosketuspintansa menneisyyteen päin, mutta jos sitä että "muodollinen" logiikka luo voimakkaan harhan siitä että se olisi jotain "puhdasta" ja ikuista, tämä harha on aika monella. Tällaista yli aikojen ylettyvää ylihistoriallista logiikkaa ei ole olemassa, eikä ole mielestäni mahdollista ajatella, että nykyinen "rationaalisuutemme" laatu olisi mitään sen vähempää aikaansa sidottua kuin muidenkaan aikakausien järkiajattelu.
että kun joku ihminen on joskus tehnyt, vaikka jonkin matemaattisen kaavan, niin myöhemmät ihmiset eivät enää välttämättä ymmärrä miten tämä kaava on konstruoitu, eli sillä kaavalla on vain välineellinen merkitys, koska sen tutkiminen toisi myöhemmille ihmisille esille vain loogisia tautologioita, koska kaava on sisäisesti koherentti, jolloin siitä on hävinnyt ne ongelmat, jotka olivat vielä olemassa ennen kaavan syntyä. Sitten kun näitä välineitä on paljon, ne ikään kuin kasautuvat päällekkäin, välineistä konstruoidaan uusia välineitä ja sitten niiden ehkä oikea käyttötarkoitus voi saada uuden tarkoituksen, jolloin ehkä myöhemmät ihmiset näkevät asiat jotenkin eri tavalla, koska jokin kaava on helppo soveltaa, mutta sen kehittäminen on ollut vaikeaa. Eli siis historiallisesti välineitä on käytössä eri määrä ja niitä käytetään eri tarkoituksiin kuin aikaisemmin, jolloin niiden todellinen tarkoitus ja logiikka voi hämärtyä.
Mutta eikös tuollainen tarkoita kuitenkin sitä että joku yhteinen logiikka on olemassa, siis niin että se perustuu aikaisempiin ajatuksiin, mutta että meillä ei ole käsitystä siitä miten nämä perusteet ovat muodostuneet ja mistä ongelmista ne ovat rakentuneet? Että vaikka länsimainen logiikka on ikään kuin korttitalo, ja alimmat korttitalon kortit olisivat koko rakennelman perusta.
Niin en oikein saanut selvää siitä mitä mieltä olet tuosta nykyisestä minuuden käsityksestä, ainakin sen muistan että Wittgenstein on tietääkseni kritisoinut kartesiolaisuutta, joka on kai siis se nykyisen minuuden käsityksen taustalla, vai menikö se noin? Narkissos-esseisähän sitä kuvaa kai kritisoidaan myöskin, mutta en vain ole tajunnut mihin se perustuu, ellei sitten ole kyse siihen liittyvästä individualismista.
Luulen että olet oikeassa siinä mitä yrität tavoitella.
Muodot ovat pysyviä, sisällöt vaihtuvia. Muotojen pysyvyys on kuitenkin kaksitahoinen juttu. Toisaalta muodot perustuvat yleistämiseen, ja yleistäminen on yksi primitiivisimmistä ajatusliikkeistämme. Toisaalta muodot ovat jotain joka pitkässä kehityksessä on siilautunut kirkkaana ja pysyvänä jäljelle kaikkien vaihtelevien sisältöjen virrasta. Muoto on siis jotenkin kaksikomponenttinen asia.
Logiikka muodostuu myös kaksikomponenttisesti. Yhtäältä toteutuu historiallinen kehityslinja jossa olio saa määreekseen ominaisuudet, jotka ensi vaiheessa ovat signaloivaa laatua, so. enemmänkin predikaatinomaisia, ja myöhemmässä vaiheessa eriytyvät toisaalta tapahtumaa ja tekoa kuvaaviksi verbeiksi ja toisaalta laatua kuvaaviksi adjektiiveiksi. Tämän kehityslinjan yksi kulminaatiopiste on ontologinen todistus, jossa olio ja ominaisuus saavuttavat päinvastaisen päättelysuunnan ja -suhteen kuin mikä meille on ominaista.
Toinen logiikkaan kudotuista kehityslinjoista liittyy dynaamisen syysuhteen hahmottamiseen. Primitiivisessä maailmassa sellaista ei vielä ollut, ei niinikään antiikissa, jonka maailmanselitys oli myyttisesti samaistava. Vielä Aristoteles koki syysuhteen eräänlaisena olioihin piilotettuna ominaisuutena.
Keskiaikainen deduktio tarkoitti yksittäistapauksen palauttamista jo olemassaolevaan, annettuun (raamatuntulkinnalliseen) yhteyteen, eikä tällaisessakaan tapauksessa tarvita syysuhdeajattelua. Tämän deduktiivisuuden toinen puoli tai ilmentymä oli käsiterealismi, joka piti käsitekiinteitä totuuksia legitiiminä lähtökohtana. Jos ajatteluongelmia esiintyi ne olivat tyyppiä: mikä on Jumalan tahto? Tämä täytyy käsittää jotenkin jo lähtökohtaisesti ulkoistuneen dynaamisuuden ilmentymänä. Olisiko osuvaa määritellä että depersonalisoituneen ihmisen ulkoistunut tahto sijoittui johonkin sellaiseen todellisuuteen jota voisi sanoa käsitereaalisuudeksi, käsitereaalimaailmaksi. Tällainen maailma oli tietenkin olemassa vain ihmisen korvien välissä, ja siksi deduktio ja koherenttinen totuuskäsite kuuluvat kiinteästi yhteen.
Vasta uusi aika tuo mukanaan yksilöminuuden ja individualismin. Kartesionismilla käsitetään koulukirjoissa ja joissakin filosofian historioissakin sellaisia dualismeja kuin ruumiin ja sielun tai aineen ja hengen vastakohtaisuus. Parempi näkemys on tuo joka on omaksuttu mm. mainitsemissasi Narkissos-esseissä: kartesionismi on minän ja maailman vastakkainasettelu. ”Kartesionismi on sitä että Subjekti eriytyy ja todellisuus Objektivoituu.” Kun subjektiivisen minän hahmottamat ruumiin- ja psyykentunnot ulkoistetaan, syntyy sekä joukko kuvaavia käsitteitä - esimerkiksi niitä joista tuli luonnontieteen avainkäsitteitä, kuten vaikkapa ”voima” - että yleinen dynaaminen maailmanhenki, syysuhde.
Jos vanhalle ajalle tyypillinen ominaisuuden muotoinen syysuhde oli ollut keskeisenä Aristoteleen ajattelussa, uudelle ajalle ominainen dynaaminen syysuhdeajattelu ilmenee pelkistyneenä Leibnizissa. Tämä mies täytti koko universumin syysuhdeajattelulla.
Uuden minätunnon ja ruumiintuntojen ulkoistumat loivat siis pohjan uudenlaiselle maailmanselitykselle, jossa syysuhteella on olennainen rooli. Se tulee myös näkyviin loogisissa pohdinnoissamme. Meille on luontevaa ajatella että jokin seuraa jostakin, aivan kuten Leibniz tiivisti: kaikki johtuu jostain, kaikella on syynsä. Leibniz palautti syysuhteiden ketjun johdonmukaiseen alkupisteeseensä ja esitti, että kaikkien syiden alkusyy on Ajatusvälttämättömyys eli Jumala, mutta tästä perimmäisestä selityksestä olemme luopuneet ja korvanneet sen jäsentymättömällä käsityksellä, että syysuhteilla operoivat luonnonlait ovat jo itsessään kaiken perimmäinen selitys. Kuten Wittgenstein osuvasti huomauttaa, vanha järjestelmä asetti selitykselle päätepisteen ja oli jossain mielessä selvempi kuin nykyinen, jossa tieteen tulosten katsotaan edustavan sekä maailmanselitystä että kehitystä, so. jatkuvaa tiedon voittokulkua.
Kun luonnon kuvaamisessa käytetään kausaliteettia totuus muuttuu korrespondenttiseksi. Tämä on asioiden historiallinen järjestys. Ns. tiedeuskovaisuudessa selityksen ja faktojen yhteismitattomutta ei enää ollenkaan tajuta. Yksi seuraus tästä sokeudesta on usko logiikan ylihistoriallisuuteen. Sokeus on lisääntymässä niin tieteentekijöiden kuin varsinkin valistuneiden maallikoiden piirissä. Siinä on sitten omat puolensa ja omat vaaransa.
on käsittääkseni kirjoittanut siitä kuinka rationaalisuus köyhdyttää kokemuksen. Hänhän sitten teki omat johtopäätöksensä, mutta idea siitä että rationaalisuus köyhdyttää kokemuksen on minusta jotenkin loistava oivallus. Yritämme selittää rationaalisesti jotain, lopuksi meille jää vain joukko tautologioita, koska olemme vakuuttaneet itsemme omasta järkevyydestämme, siis vaientaneet kaiken kysymys halumme, koska olemme vastanneet kysymyksiimme rationaalisesti. Toisaalta taas irrationaalinenkaan vastaus ei voi tyydyttää meitä, koska se ei selitä yhtään mitään, juuri siksi koska se on rationaalisuuden vastakohta, siis sen mitä me arvostamme.
Miten voimme erotella itseisarvot ja välinearvot, eikö rationaalinen ajattelu ole välineellistä? Arvoja koskevan ajattelun olisi hyvä olla rationaalista, mutta rationalisointi pilaa koko ajattelun, koska tunteiden kohteet muuttuvat numeerisiksi suureiksi tai asiat ilmenevät yksinkertaisina, vaikka ne olisivatkin vaikeita. Rationaalinen ajattelu voi siis luoda välineitä, mutta ei kai päätöksen teko lopulta ole rationaalista? Ovatko ilmiöiden syyt vain välineitä ymmärrykseen siitä ilmiöstä, mutta kuitenkaan tämä ymmärrys ei koskaan voi olla ”täydellinen”.
Hyviä kysymyksiä.
Aiemmin tuolla käsiteltiin Nietzschen ja Freudin ihmiskäsityksien eroa. Nietzschellä persoonallisuuden ullakolla enkelit lauloivat kun taas kellarissa ulvoivat hullut koirat. Samoin Freudilla, mutta hän kuuli koirien ulvonnan myös enkelten laulussa.
Kehitys on muodostanut meihin ikään kuin "tasoja", mutta on ehkä väärä mielikuva, jos sijoitamme "minän" tai kulloisenkin "ajattelun" johonkin tiettyyn mielen "kerrokseen".
Hyvän ajattelun ehto suorastan saattaisi olla että näissä "tasoissa" tapahtuu jatkuvaa läpivirtausta, että nämä "tasot" jatkuvasti läpäisevät toisiaan.
Uudella ajalla syysuhdeajattelu ja välineellinen järki epäilemättä köyhdyttävät ajattelua jos niihin pitäytyy. Näköalat rajoittuvat.
Toinen seikka on se että näennäiseen rationalismiin sekoittuu aina irrationaalista jolle olemme sokeita. Kuulemme enkelten laulua jos haluamme kuulla vain enkelten laulua.
Kuten uudella ajalla erheellisesti koemme luonnonlait maailmanselitykseksi, samoin kaikki välineellinen järkiajattelu implikoi ja legitimoi hyvää ja pahaa tahtoa.
"Miten voimme erotella itseisarvot ja välinearvot...?"
Olisiko vastaus: emme mitenkään. Ne ovat samaa kudelmaa.
Historiallisessa tarkastelussa voimme nähdä ajattelulaatujen muutokset, siksi meidän tulisi olla varuillamme oman "kartesiolaisuutemme" suhteen. Siellä missä formalismien kohtuuton soveltaminen muuttuu ensin itsekkyydeksi ja sitten sairaaksi pahan tahdon toteuttamiseksi (kuten liberalistisessa talousajattelussamme tapahtuu) meidän pitäisi pystyä vähintäänkin näkemään oma todellinen tilamme.
Valitettavasti edes siihen emme pysty.
tuohan on melkein suora kopio Seppo Oikkosen Tahto valtaan esseistä? Oletko sinä Seppo Oikkonen vai oletko vain niin paljon samaa mieltä hänen kanssaan että tekstikin on melkein samanlaista?
jokseenkin suoraa kopiota vanhasta "narkissos-esseet" -monisteesta. Siinä on nuo jutut, joita et kai ole voinut verkosta lukea. Olen saanut kopion "sisäpiirijakelussa", ystävän ystävän ystävältä...jne, ja tietääkseni tekijä itse levitti kirjoituksiaan vain tuolla tavalla.
netissä. Kun sanot että "tekijä itse levitti kirjoituksiaan vain tuolla tavalla", niin tuo lause on menneessä aikamuodossa, eli onko tekijä kuollut kun puhut hänestä menneessä aikamuodossa? Olisi mukavaa saada tietää enemmän tuosta tekijästä, netissä kun ei ole mitään tietoa.
http://www.geocities.com/nnarkissos/
olen itsekin kysellyt, ja saamistani välttelevistä vastauksista olen sitten ollut ymmärtävinäni, että tekijä on mahdollisesti vakavasti sairas tms., toivonut voivansa vetäytyä. Mutta en tosiaan tiedä varmasti, koska kukaan omassa lähipiirissänikään ei tunne häntä henkilökohtaisesti.
Tekstit ovat joka tapauksessa _erittäin_ inspiroivia, ja jos miettii mikä niissä viehättää, niin luultavasti juuri jokin sellainen, että ne on kirjoitettu tarpeesta panna asiat järjestykseen haluamatta miellyttää ketään.