Otsikko sen kertoo: Onko parisuhteissa ja koko elämässä ylipäätään mitään järkeä?!
Keskustelen tässä paraikaa hyvän ystävän kanssa. Muokkaan tähän nyt omat kommenttini.
----------
Rupee olemaan niin naurettavan kova vaatimustaso. Pitäiskö alentaa vai? Ja kompromissata oman vapaan onnellisuutensa kanssa vain voidakseen olla jonkun yhden miehen kanssa, jolta pitäisi muka saada kaikki mitä mä haluan? Eihän se ole loogista!
Ei maailmassa voi olla sellaista ihmistä joka kykenee tai haluaa antaa kaiken! Yksin ollessaan voi tavoitella sydämensä kyllyydestä vapaasti mitä mieleen juolahtaa, ja elää elämänsä riemuntäyteisesti. Sitten kuitenkin on normina, että tyydytään johonkin huonompiin standardeihin vain siksi, että saa säännöllisesti munaa, ja hajottaa mielensä kitisevien kakaroiden kanssa!
Mitä kovia standardeja ja vaatimuksia mulla on, paksu lompakko, iso mela? No lähinnä se, miten mä haluaisin miehen jakavan suurimman osan mun kiinnostuksenkohteista.
Onko siinä järkee jos mä rupeen muuttamaan ihmistä? Ei.
Onko siinä järkeä, jos mä olen sitten sellaisen kanssa, joka ei mua sellaisenaan miellytä? Ei.
Entä jos mä muutun itse? Onko siinä sitten järkeä? Ei.
Ja sitten vielä kun sillä miehellä on omat vaatimuksensa. Sekin vielä.
Eihän sitä ikinä tiedä vaikka tänään törmäisin kaveriin joka on just sitä mitä haen? Noh. Niin. Noh. Onhan se aika epärealistista. Ja sitten, että mä olisin sille täydellinen myös... joo just.
Onkos se sitten niin tärkeää että mies täyttää mun tiukat kriteerit? Ei sitten kompromissit käy, kuten että vain osa vaatimuksista täyttyy, mutta kaverin kanssa vaan on niin iiihana olla?
No sitä just! Onko siinä laitaa, jos mä joudun kompromissaamaan omaa onneani ratkaisevasti monissa asioissa? Mulla on huono tapa kyllä löytää niitä kaiken aikaa joiden kanssa on iiiihana olla, ja unohtaa itteni, ja koittaa salamana muuttua unelmanaiseksi sille miehelle. Mutta joskus vaan pistää raivoksi kun huomaa, että antaa periksi asioissa, joissa ei missään nimessä pitäisi, nimenomaan siksi että sen tyypin kanssa on niin iiiihana olla.
Ja ei tässä vielä kaikki! Kuka tahansa elävä ihminen voi muuttua ja muuttaa mielensä minkä tahansa suhteen minä hetkenä hyvänsä! Se nyt on epätodennäköistä, että mies yhtäkkiä päättää ryhtyä munkiksi Tiibetissä, mutta ei sen mahdollisuus poissuljettuakaan ole.
Onko se sillonkin "kunnes kuolema meidät erottaa"? Mitä rakkaus oikeestaan on? Jos ihminen rakastuu tiettyihin asioihin tyypissä, ja ratkaiseva määrä näistä asioista muuttuu, ei voida enää olettaa, etteikö rakkauskin joko muuttuisi tai peräti katoaisi? Ja mikä merkitys sitoutumisella on siinä vaiheessa?
Sitoutuminen on muutenkin ihan perseinen konsepti, koska sekin on ihan tahdonalainen tuuleen pierty sopimus. Ja sitten ihmetellään avioeroja, ja avioliitot sun muut vakavat suhteet on muutenkin ihan naurunalaista tavaraa, kaikkihan sen tietää! On niin helvetisti onnettomia pareja, jotka valittaa aina siitä että jotain puuttuu, jokin on vialla, ei pysty sopimaan eikä joustamaan, toinen on rasittava, ei ole onnellinen!
Viddu tää on niin naurettavaa, ton viimeisenkin saakelin säädön takia mä olin melkein valmis luopumaan kaikista matkailuhaaveistani ja opiskelemaan itteni vaikka viddu kampaajaksi, asettumaan sen folksien taloon ja jäämään puutarhaa viljeleväksi kotiäidiksi, joka jakaa miehelleen auliisti silloin kun se kerkiää kotio salilta ja poikien kanssa Guitar Heron pelaamiselta. Miten idiootti voi ihminen olla!
Nyt mä taas tajuan, miten tossa vaiheessa mun olis pitänyt älytä että vaikka noikin asiat tekis mut niin helvetin onnelliseksi ja elämä ois niin paljon helpompaa, ei siinä oo mitään järkeä, että mä kompromissaan itseäni piirun vertaa!
Eli ok, mies oli sitten väärä, mutta jos mä tulisin kerran tosi onnelliseksi siitäkin, että meen ihan miehen pillin mukaan, niin mikä vidun idea on sitten ittensä kehittämisessä, ja unelmien tavoittelemisessa, ja ylipäätään kasvamisessa ihmisenä? Ei viddu koko elämässä ei oo mitään selkoa, ei edes mitään moraalinlankoja!
Mitä järkeä on sillä, että lapsesta asti tykkää vaaleanpunaisista tyynyistä, jos ne ei sitten pitkällisen harkinnan päätteeksi jääkään siihen yhteiseen kotiin, kun nyt tämän meidän Keijo-kullan kanssa näin keskusteltiin. Viddu viddu viddu!!!
Miksi ihminen ylipäätään syntyy persoonallisuutena jolla on ihan oma mieli ja mielihalut, jos joku päivä niitä kaikkia kuitenkin raiskataan?
Että mä alan pikkuhiljaa kääntyä buddhalaiseksi, sehän sopii hyvin näin nihilistille. Mä rupeen tajuumaan, miten ne eivät koskaan sitoudu kehenkään romanttisesti, ja mä olen yhä yhtä mieltä Sartren kanssa siitä, että "helvetti on toiset ihmiset". Vain yksin ja omassa itsessään voi olla onnellinen. Ei kukaan tietenkään voi olettaakaan, että mikään onni juontaa koskaan toisesta ihmisestä, mutta ylipäätään toisten ihmisten osuus omassa täydellisessä maailmassa on oikeen paskaista naurua jumalalta. Vai että oma elämä, jonka joudut sitten merkityksettömästi jakamaan.
Buddhalaiset ajattelee, että ihmiset syntyy epätäydellisinä. Oikealla harjoittelulla ihmisistä saadaan toisia onnellistavia pyyteettömiä koneita, mikä - pakko myöntää - vaikuttaa loppujen lopuksi vaan helpoimmalta vaihtoehdolta. Vaeltaa vaan ilman maallista omaisuutta, ilman tahtoa, ilman haluja, ja tekee auliisti niin paljon hyvää kuin voi sitoutumatta kuitenkaan mihinkään tai kehenkään.
Mä oikein mielelläni teen asioita muiden hyväksi, ei se ole multa pois, päinvastoin siitä tulee kaikki tyytyväiseksi. Mutta sitten kun on kyse niistä omista haluista ja tarpeista. Miten voi ottaa toisen huomioon sortamatta brutaalisti omaa olemisen oikeuttaan? Koska kompromissit sen tekee varmasti.
Mitkä kiksit mun pitäis saada siitä, että mä pyyteettömästi rakastan ja sponsoroin ihmistä, joka ehdoin tahdoin tekee jotain, mistä mä en henkilökohtaisesti pidä? miksi mun pitäisi haluta sponsoroida sellasta ihmistä?
----------
Ja tähän tämä jäi. Nyt kaipaankin teidän ajatuksianne, rakkaat ystävät.
Eihän tästä tule hevon kukkua kun yksin krapulassa duunissa angstailee.
Keskustelen tässä paraikaa hyvän ystävän kanssa. Muokkaan tähän nyt omat kommenttini.
----------
Rupee olemaan niin naurettavan kova vaatimustaso. Pitäiskö alentaa vai? Ja kompromissata oman vapaan onnellisuutensa kanssa vain voidakseen olla jonkun yhden miehen kanssa, jolta pitäisi muka saada kaikki mitä mä haluan? Eihän se ole loogista!
Ei maailmassa voi olla sellaista ihmistä joka kykenee tai haluaa antaa kaiken! Yksin ollessaan voi tavoitella sydämensä kyllyydestä vapaasti mitä mieleen juolahtaa, ja elää elämänsä riemuntäyteisesti. Sitten kuitenkin on normina, että tyydytään johonkin huonompiin standardeihin vain siksi, että saa säännöllisesti munaa, ja hajottaa mielensä kitisevien kakaroiden kanssa!
Mitä kovia standardeja ja vaatimuksia mulla on, paksu lompakko, iso mela? No lähinnä se, miten mä haluaisin miehen jakavan suurimman osan mun kiinnostuksenkohteista.
Onko siinä järkee jos mä rupeen muuttamaan ihmistä? Ei.
Onko siinä järkeä, jos mä olen sitten sellaisen kanssa, joka ei mua sellaisenaan miellytä? Ei.
Entä jos mä muutun itse? Onko siinä sitten järkeä? Ei.
Ja sitten vielä kun sillä miehellä on omat vaatimuksensa. Sekin vielä.
Eihän sitä ikinä tiedä vaikka tänään törmäisin kaveriin joka on just sitä mitä haen? Noh. Niin. Noh. Onhan se aika epärealistista. Ja sitten, että mä olisin sille täydellinen myös... joo just.
Onkos se sitten niin tärkeää että mies täyttää mun tiukat kriteerit? Ei sitten kompromissit käy, kuten että vain osa vaatimuksista täyttyy, mutta kaverin kanssa vaan on niin iiihana olla?
No sitä just! Onko siinä laitaa, jos mä joudun kompromissaamaan omaa onneani ratkaisevasti monissa asioissa? Mulla on huono tapa kyllä löytää niitä kaiken aikaa joiden kanssa on iiiihana olla, ja unohtaa itteni, ja koittaa salamana muuttua unelmanaiseksi sille miehelle. Mutta joskus vaan pistää raivoksi kun huomaa, että antaa periksi asioissa, joissa ei missään nimessä pitäisi, nimenomaan siksi että sen tyypin kanssa on niin iiiihana olla.
Ja ei tässä vielä kaikki! Kuka tahansa elävä ihminen voi muuttua ja muuttaa mielensä minkä tahansa suhteen minä hetkenä hyvänsä! Se nyt on epätodennäköistä, että mies yhtäkkiä päättää ryhtyä munkiksi Tiibetissä, mutta ei sen mahdollisuus poissuljettuakaan ole.
Onko se sillonkin "kunnes kuolema meidät erottaa"? Mitä rakkaus oikeestaan on? Jos ihminen rakastuu tiettyihin asioihin tyypissä, ja ratkaiseva määrä näistä asioista muuttuu, ei voida enää olettaa, etteikö rakkauskin joko muuttuisi tai peräti katoaisi? Ja mikä merkitys sitoutumisella on siinä vaiheessa?
Sitoutuminen on muutenkin ihan perseinen konsepti, koska sekin on ihan tahdonalainen tuuleen pierty sopimus. Ja sitten ihmetellään avioeroja, ja avioliitot sun muut vakavat suhteet on muutenkin ihan naurunalaista tavaraa, kaikkihan sen tietää! On niin helvetisti onnettomia pareja, jotka valittaa aina siitä että jotain puuttuu, jokin on vialla, ei pysty sopimaan eikä joustamaan, toinen on rasittava, ei ole onnellinen!
Viddu tää on niin naurettavaa, ton viimeisenkin saakelin säädön takia mä olin melkein valmis luopumaan kaikista matkailuhaaveistani ja opiskelemaan itteni vaikka viddu kampaajaksi, asettumaan sen folksien taloon ja jäämään puutarhaa viljeleväksi kotiäidiksi, joka jakaa miehelleen auliisti silloin kun se kerkiää kotio salilta ja poikien kanssa Guitar Heron pelaamiselta. Miten idiootti voi ihminen olla!
Nyt mä taas tajuan, miten tossa vaiheessa mun olis pitänyt älytä että vaikka noikin asiat tekis mut niin helvetin onnelliseksi ja elämä ois niin paljon helpompaa, ei siinä oo mitään järkeä, että mä kompromissaan itseäni piirun vertaa!
Eli ok, mies oli sitten väärä, mutta jos mä tulisin kerran tosi onnelliseksi siitäkin, että meen ihan miehen pillin mukaan, niin mikä vidun idea on sitten ittensä kehittämisessä, ja unelmien tavoittelemisessa, ja ylipäätään kasvamisessa ihmisenä? Ei viddu koko elämässä ei oo mitään selkoa, ei edes mitään moraalinlankoja!
Mitä järkeä on sillä, että lapsesta asti tykkää vaaleanpunaisista tyynyistä, jos ne ei sitten pitkällisen harkinnan päätteeksi jääkään siihen yhteiseen kotiin, kun nyt tämän meidän Keijo-kullan kanssa näin keskusteltiin. Viddu viddu viddu!!!
Miksi ihminen ylipäätään syntyy persoonallisuutena jolla on ihan oma mieli ja mielihalut, jos joku päivä niitä kaikkia kuitenkin raiskataan?
Että mä alan pikkuhiljaa kääntyä buddhalaiseksi, sehän sopii hyvin näin nihilistille. Mä rupeen tajuumaan, miten ne eivät koskaan sitoudu kehenkään romanttisesti, ja mä olen yhä yhtä mieltä Sartren kanssa siitä, että "helvetti on toiset ihmiset". Vain yksin ja omassa itsessään voi olla onnellinen. Ei kukaan tietenkään voi olettaakaan, että mikään onni juontaa koskaan toisesta ihmisestä, mutta ylipäätään toisten ihmisten osuus omassa täydellisessä maailmassa on oikeen paskaista naurua jumalalta. Vai että oma elämä, jonka joudut sitten merkityksettömästi jakamaan.
Buddhalaiset ajattelee, että ihmiset syntyy epätäydellisinä. Oikealla harjoittelulla ihmisistä saadaan toisia onnellistavia pyyteettömiä koneita, mikä - pakko myöntää - vaikuttaa loppujen lopuksi vaan helpoimmalta vaihtoehdolta. Vaeltaa vaan ilman maallista omaisuutta, ilman tahtoa, ilman haluja, ja tekee auliisti niin paljon hyvää kuin voi sitoutumatta kuitenkaan mihinkään tai kehenkään.
Mä oikein mielelläni teen asioita muiden hyväksi, ei se ole multa pois, päinvastoin siitä tulee kaikki tyytyväiseksi. Mutta sitten kun on kyse niistä omista haluista ja tarpeista. Miten voi ottaa toisen huomioon sortamatta brutaalisti omaa olemisen oikeuttaan? Koska kompromissit sen tekee varmasti.
Mitkä kiksit mun pitäis saada siitä, että mä pyyteettömästi rakastan ja sponsoroin ihmistä, joka ehdoin tahdoin tekee jotain, mistä mä en henkilökohtaisesti pidä? miksi mun pitäisi haluta sponsoroida sellasta ihmistä?
----------
Ja tähän tämä jäi. Nyt kaipaankin teidän ajatuksianne, rakkaat ystävät.
Eihän tästä tule hevon kukkua kun yksin krapulassa duunissa angstailee.
Vastaukset 7
Vanhimmat
On hyvä tuntea itsensä ihmisenä, myöntää heikkoutensa, tietää vahvuutensa ja ymmärtää ne. Olla vahva, koska siitä se kaikki lähtee :)
Tietyissä asioissa voi ja pitää tulla vastaan ja tehdä niitä kompromisseja. Tiettyissä asioissa ei voi antaa periksi mistään hinnasta ja nämä asiat eroavat ihmisillä.. Kuka pitää mitäkin asiaa tärkeänä.
Kumppani saisi jakaa samoja kiinnostuksen kohteita vaan ei kuitenkaan liikaa, koska siinä vaiheessa alkaa se oma itseys kadota. Sitä ollaan yhtä, mutta ollaan yhdessä yhtä erilaisina ihmisinä. Tietyiltä osin ihmistä ei saa muuttaa, on asioita mitä pitää kunnioittaa ja joiden pitää antaa olla. Taas niitä mitkä saattavat olla hyvinkin erilaisia ihmisillä.
Ja jos haluaisi kumppanin muuttavan jotain juttua itsessään, käyttäytymisessään tai muussa sen sellaisessa niin pitää olla rehellinen sekä aito kertoessaan asiasta ja näin ollen antaa tilaa peräytyä. Hyväksyä se tosiasia, että aina ei kaikki kolahda paikoilleen ja kaikki eivät sovi kaikille.
Täydellistä ihmistä ei ole.
Pidä puolesi, opettele olemaan oma itsesi. Älä riko minuuttasi vastaan, koska ennen pitkää se kääntyy sinua itseäsi vastaan.
Rakkaus ja parisuhde vaatii työtä, tuskaa ja hikeä (masokismia ;). Ei voi olettaa, että rakkaus kestää jos rakastuu vain tiettyihin ominaisuuksiin siinä kumppanissa. Tunnetta pitää vaalia, teoin eli selkein osoituksin miten toista rakastaa. Yhdessä on hyvä pyrkiä kasvamaan myös niinä erillisinä ihmisinä toisiaan tukien jos sieltä sisältä löytyvät ne peruspaketin palaset mitkä temmaavat yhteen.. :)
Että otapa tästä sitten jotain tolkkua niin hyvä on. Nuppihan tässä turpoaa kun alkaa ihan liiaksi nyt vakavoitumaan x) Kun pitää keretä olemaan ellun kanana ennen reteetä mahalaskua päin seiniä. Tai kaatuivatkos ne seinät minun päälleni vai miten se nyt taas olikaan tarkoitus mennä..?
:D
Nauran täällä yksikseni hulluna. Että joku muukin kuin minä voikin ajatella noin samalla tavalla ko. asiasta! Kosisin saman tien, jos olisin mies (tai suuntautunut samaan sukupuoleen)!
...
mutta vaikea vastattava.
Yritän olla sortumatta samanlaiseen vaikeuteen ja vastaan lyhyesti:
Yksi nykymaailman harhoista on se, että me olisimme nimenomaan yksilöitä (vaikka me ollaan sitäkin). Ihminen ei ole jotenkin erinomaisesti yksilö, jonka yksilöllisyys brutaalisti katoaisi parisuhteen raakoihin kompromisseihin.
Yksilöinäkin me ollaan aina osa "ryhmää", parisuhdetta, perhettä, jotain muuta. Uskon että ihminen on rakennettu elämään yhteydessä, osana, ei yksin, itsenä.
Mun mielestä kaikkien asioiden järki on siis siinä, että ne jaetaan, myös yksilöllisyys. Siinä joutuu tekemään kompromisseja, mutta kun molemmat tekee niitä, kokonaisuus voi olla enemmän kuin yksi plus yksi.
Mutta tää on näkökulmakysymys. Jos tällaista näkökulmaa ei tahdo, niin sitten asiaa ei myöskään näin näe.
Käy erinomaisesti järkeen tuokin.
Mutta miksi hemmetissä me oikein luotamme koko elämämme sitten yhteen ainoaan ihmiseen, jos luonteet eivät olekaan mikään tähdellinen kysymys? Miksi me sitten kuitenkin etsimme sitä yhtä ainoaa? Sitä en vaan saa kallooni.
Vieläkin tuo tuntuu hirveän vanhoilliselta ja pakotetulta, siltä samalta tiedetyltä kirkolliselta juonelta, jolla saadaan ihmiset pelkäämään helvettiä, ja pysymään sikiämästä hillitsemättömästi ympäri maita ja mantuja. Ei mun mielestä yhden ainoan "sen oikean" löytyminen ole i-ki-nä tuntunut loogiselta. Olen suurimman osan siitä ajasta pitänyt tuota tietoa kyllä melko ilahduttavanakin - enemmän chansseja löytää joku aivan mahtava! - mutta muu maailma ei tunnu jakavan tuon löydön hajanaista onnea kanssani, ja se hajottaa. Pahasti.
Komppi aloittajalle.
Täällä olis jo toinen kosija sulle, paitsi että parisuhde naisena naisen kanssa ei oikein innosta, eikä oikeastaan avioliitto yhtään kenenkään kanssa.
Mut muuten;)
Niin, ihminenhän On tuomittu vapauteen.
Kukaan ei oikeasti kerro meille miten pitää toimia tai mikä on oikea tapa elää.
Mä olen ruvennut harkitsemaan buddhalaisuuden sijasta lopullista vajoamista eksyttävään haavemaailmaan koira kainalossa, toivoen että se, joka on tarpeeksi sama ja silti täysin eri saapuisi mun ovelle soittamaan ovikelloa joku kaunis päivä ja sitten me elettäisiin elämä onnellisen tasavertaisina toisillemme ja hamaan loppuun saakka toki. Jooo.
Mä väitän, että kompromissit ei ole todellakaan tie helpotukseen.
Tehdään kompromissi tässä ja tässä, ja samalla se on toiselta ja ehkä toiseltakin pois. Ja sitten vajaina koitetaan olla onnellisia, koska sen kompromissin pitäisi nyt täyttää se riitatilanteesta johtuva tyhjyys. Joopa joo.
Olen ollut suhteessa, jossa luovuin niistä vaaleanpunaisista tavaroista ja jossa luovuin paljosta muustakin. Ei toiminut.
Mä olin suhteessa, jossa en suostunut luopumaan niistä asioista, jotka muodostaa minuuteni, ja pidin ehkä liikaakin kiinni omaisuudestani ja ominaisuuksistani, ei toiminut.
Mä olen suhteessa, jossa en luovu niin paljosta, mutta koitan luopua liiasta ja koitan osata luovuttaa riitatilanteissa ja luopua ajatuksesta ettei toista veistetä omaksi kuvaksi. Mä teen niitä helvetin kompromisseja joka päivä, ja olen päivä päivältä vajaampi ja kauempana itsestäni.
Ei toimi tämäkään.
Viimeisimmälle kirjottajalle, joka tosin totesikin, että asia on näkökulmakysymys. Mä en näe, että me oltaisiin aina osa ryhmää.
Mä olen pienestä pitäen pyrkinyt yksilöllisyyteen, omaan minuuteen ja siihen vahvuuteen, että voi tukeutua omaan itseensä muiden sijasta.
Tietysti olisi toivottavaa, että ihminen rakentuisi kykeneväksi elämään yhteydessä, osana, mutta silmiemme edessä avautuu todellisuus, joka osoittaa ettei näin taida olla.
Mutta, loppupeleistä ihminen on sitä mitä hän itsestään tekee. Eri asia on, mitä ja miten hän sen kaiken osaa tehdä. Suurin osa ei sitä osaa koskaan järkevästi tehdä.
Enkä minä.
Huhhuh että on tuttua. Kyllä nyt jo hymyilyttää kun huomaa, että on meitä nihilistejä muitakin.
Jaah. Ehkä meille tämänlaisille ihmisille sopii
vain ja ainoastaan vapaammat suhteet - sellaiset, joissa ei olla niin tiiviisti yhdessä, että liiallista itsensä rajoittamista tarvitsisi harjoittaa? Itse olen tiennyt jo kauan, että oman kämpän tulen sitten pitämään, kenties hamaan loppuun saakka. Vaikka nukuttaisiinkin vain toisen luona kaikki aika, jo pelkkä tieto siitä, että on jokin oma paikka johon voi tarpeen vaatiessa paeta keskelle ihan omaa järjestystä, rauhoittaa ihanasti.
Niinpä niin. Mahtavia kommentteja tähän mennessä, ja samaa toivon lisää.
Vielä taidan kuitenkin pysyä naivistisessa optimistisessa uskossani, että tässäkin suhteessa enemmän kuin oikeat henkilöt merkitseekin vain oikea aika ja paikka. Täysin "oikea" ihminen ei voi sitä olla, elleivät vallitsevat olosuhteet tilannetta sponssaa.