Don't leave home (suomeksi)

Don’t leave home

“Like a ghost don’t need a key,
Your best friend I’ ve come to be
Please don’t think of getting up for me
You don’t even need to speak.”

Ovi liukui hitaasti auki pienen narahduksen säestämänä. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten ovesta pisti sisälle vaaleatukkaisen, ehkä noin seitsemäntoista vuotiaan, tytön pää. Tyttö katseli huoneeseen ja näki sen, mitä oli tullut katsomaankin, vuoteessaan rauhallisesti nukkuvan tummemman tytön. Vaaleatukkaisen huulet kääntyivät hitaasti hymyyn ja hän astui huoneeseen sisälle.

***
Havahduin unestani tunteeseen, että joku katseli minua ja nousin istumaan sängyssään. Katsoin tyttöä, aloin nousta pois sängystä ja ihmettelin:
”Mitä sä täällä teet, Annika? Etkö saanut unta vai?”
Annika nosti sormen huulilleen, jotka hymyilivät vieläkin ja vastasi kuiskaten:
”Tulin vain katsomaan sua. Ja juttelemaan. Oo siellä sängyssäs vaan, Emilia. Mä voin yhtä hyvin tulla sinne.”
Sen sanottuaan hän istahti sängyn laidalle ja alkoi hieroa hartioitani.

“When I've been here for just one day
You already miss me if I go away
So close the blinds and shut the door
You won’t need other friends anymore.

Ohh, Don’t Leave Home,
Ohh Don’t Leave Home. “

Hetken vain istuimme hiljaa ja nautimme toistemme seurasta. Olimme tutustuneet vastikään, mutta olimme heti huomanneet olevamme ’sielunsiskoja’. Tämä oli viimeinen yö leiristä, jolla tapasimme. Sitten rikoin hiljaisuuden kuiskaamalla:
”Jännää, että meistä on tullu vaan päivässä, tai oikeastaan puolessa toista, näin hyviä kavereita. Mulle tulee sua ikävä, jos sä lähdet näin nopeesti takasin Turkuun. Jää meille vähäks aikaa leirin jälkeen. Älä mee kotiis vielä.”
   Annika ei sanonut mitään, tuijotti vain minua keskittyneesti. Yhtäkkiä hän painoi huulensa huulilleni. Yllätykseltäni en ehtinyt vastustamaan, ja kun muutama hetki oli kulunut, en enää tahtonutkaan vastustaa. Huulet liikkuivat pehmeinä ja kieli tunnusteli hampaitani. Pian minäkin aloin päästä mukaan. Annika oli selvästi tässä lajissa minua kokeneempi. No ehkä se selittyi parin vuoden ikäerolla hänen hyväkseen.
   Kun Annika irrotti huulensa omistani vetääkseen henkeä, minä suhahdin hiljaa:
”Entä jos joku näkee? Mun kaverit voi tulla yöohjelmastaan koska tahansa. Ne ei taatusti tykkää tästä. Ja pihallakin on vielä ihmisiä!”
Hän nousi vuoteeltani ja kulki ikkunan luo, veti kaihtimet alas ja kieputti ne kiinni. Sitten hän kulki oven luo laittoi sen hiljaa kiinni. Pieni naksahdus kertoi oven myös lukittuneen takalukkoon. Nyt hän vasta puhui minulle:
”Doodi, ja mitä niihin kavereihin tulee, mä olen, tai ainakin haluan olla, sun paras kaveris.”

“If you’re cold I’ll keep you warm
If you’re alone just hold on
Cause I will be your safety”

Annika tuli luokseni ja halasi minua. Hän painoi minua varovasti alaspäin ja kävi päälleni makaamaan. Taas huulet kohtasivat huuleni ja nyt olin mukana paljon paremmin. Tunsin Annikan rinnat ja erityisesti niiden kovettuneet nipukat ohuiden yöpaitojen läpi omiani vasten. Hänen kätensä ujuttautuivat väliimme, paitani alle. Kädet tarttuivat rintoihini ja hieroivat niitä. Inahdin hiukan ja Annika kohotti päätään. Hymyili minulle niin, että hänen silmänsä siristyivät. Sitten hän tarttui paitani helmaan ja kiskaisi sen pois. Vilunväristys kulki lävitseni, kun viileä yöilma osui iholleni. Annika hymähti, nousi istumaan lantioni päälle kahareisin ja sanoi:
”Kohta sinun ei enää ole ollenkaan kylmä.”
   Hän päästi sen omalaatuisen naksautuksen, josta niin kovasti pidän, ja otti oman paitansakin pois. Ja totta, minua ei kylmännyt yhtään. Minäkin kohottauduin ylöspäin, jotta saisin katsella rintoja hiukan lähempää. Ne olivat hiukan pienemmät, kuin omani. Ja nipukat olivat tummemman punaiset. Otin toisen niistä varovasti suuhuni. Syvä huokaus kertoi minun olevan vaistoni avulla aivan oikeilla jäljillä.
   Hetken jatkoin varovaista hapuiluani, mutta sitten Annika painoi minut patjaa vasten. Hän alkoi piirrellä kosteita ympyröitä iholleni kielellään. Hän kiersi rintaani pienenevin ympyröin ja lopulta minun piti tyrkätä hänen suunsa juuri nännin kohdalle, kun en kestänyt enää. Sitten hän lähti alaspäin ja painoi suudelmia sinne tänne. Päästyään pikkuhousujeni rajalle, hän ujutti sormensa kuminauhan väliin ja alkoi kiskoa niitä pois.
   Silloin päässäni naksahti. Pomppasin nopeasti pystyyn ja huudahdin:
”Näpit irti! Mitä sä oikeen teet!!!”
Annika katsahti minuun kysyvästi ja vastasi pahoillaan olevan näköisenä, hiljaisella äänellä:
”Luulin, että säkin olisit…tällainen. Että haluaisit. Mä olen pitkään ollut ehkä liian yksinäinen, että musta on alkanut tuntua siltä, niinkun kaikki, jotka on mun kavereita olis samanlaisia. Anteeksi, anna anteeksi. ”
Ei, nyt Annika oli käsittänyt aivan väärin. Minä todellakin halusin tätä, mutta minua pelotti muiden ihmisten reaktiot. Selitin sen hänelle ja kyyneleet alkoivat valua Annikan silmistä. Kävimme vierekkäin sängylle vierekkäin ja silitin hänen hiuksiaan. Lopulta hän rauhoittui ja sanoi:
”No, ehkä sun on vähän vaikee uskoo tälläsen itkupillin suusta, mutta mä aion suojella sua jokaiselta, joka kehtaa sanoa jotain typerää meistä.” Nyt hän jo hymyili.

“I arrived when you were weak
I’ll make you weaker like a child
Now all your love you give to me
When your heart is all I’ll need.”

Emme vieläkään jatkaneet siitä, mihin jäimme, vain aloimme jutella. Kysyi Annikalta, että miksi hän oli tullut luokseni juuri silloin, kun tiesi minun olevan jo nukkumassa, muiden jäätyä vielä saunarakennukseen juttelemaan. Annika hymyili, punastui ja selitti tehneensä sen aivan itsekkäistä syistä. Hän oli ajatellut, että jollei voisi tehdä kanssani mitään muuta, hän olisi voinut ainakin katsella minua vähäpukeisena, eikä kummankaan olisi tarvinnut nolostua, kun minä nukuin. Lisäksi hän sanoi ajatelleensa, että olisimme yhtä heikoilla tilanteessa, jos minä olisin juuri herännyt ja hän epävarma siitä mitä aikoi tehdä. Hän hymyili taas ja sanoi:
”Mutta aioin, ja aion yhä, tehdä sinut vieläkin heikommaksi tekemällä sinut itsestäni riippuvaiseksi, kuin lapsi on tikkarista…” Sitten hänen kostea suudelmansa osui minun kaulalleni, ja teki minut hulluksi.
   Suutelimme ja hyväilimme toisiamme, ja leirikeskuksen pieni huone täyttyi huohotuksesta ja pienistä inahduksista. Annika alkoi hivuttaa kättään uudestaan housuihin. Tällä kertaa minulla ei ollut pienintäkään halua perääntyä. Kun sormi tavoitti kostean koloni ja sen yläpäässä sykkivän kovan nappulan, voihkaisin kuuluvammin ja selkäni taipui kaarelle.
”Annika… Annika… haluan tehdä… sinulle yhtä hyvää…” minä huohotin voihkaisujeni välistä ja Annika lopetti hetkeksi niin, että saimme riisuttua toisemme viimeinkin loppuun. Hetken ajan vain hyväilimme toisiamme ja itseämme, mutta Annika lopetti taas. Inahdukseni täytyi kuulostaa melko pettyneeltä, mutta se muuttui pian iloksi, kun hän asettui uudestaan päälleni. Tällä kertaa, kuitenkin niin, että hänen päänsä oli jalkovälissäni ja omani hänen.
   Pitkä nuolaisu lähti aivan alhaalta ja ylettyi klitorikseeni asti. Seuraavaksi Annika vain kiusasi sitä hetken, sitten kieli alkoi vaeltaa muutenkin ympäriinsä paikassani. Päätin rohkaista mieleni ja aloittaa samanlaisen toiminnan Annikan suhteen. Hitaasti, hyvin hitaasti laskin kieleni hänen pienen nupunsa päälle. Pikku hiljaa otteeni varmentuivat ja Annika alkoi taas voihkia ja huohottaa lupaavasti. Itsekseni olin hyvin yllättynyt siitä, kuinka hyvälle tyttö maistui alapäästään. Maku ei muistuttanut mitään aiemmin kokemaani, mutta se oli melko suolainen.
   Yhtäkkiä tunsin kuinka Annikan kieli työntyi sinne, missä mikään muu omia sormiani lukuun ottamatta, ei ollut vielä käynyt. Hän liikutteli sitä edestakaisin, saaden minut kokonaan unohtamaan, että minunkin pitäisi tehdä jotain hänelle. Keinutin lantiotani Annikan kieltä vasten ja hän alkoi vielä hieroa, nyt jo melko kookkaaksi paisunutta klitoristani sormillaan. Ehkä se oli ratkaiseva asia, joka työnsi minut tyydytyksen rajan yli ja minä laukesin voihkien Annikan nimeä ja joitain sekavia sanoja.
   Sillä aikaa, kun olin muissa maailmoissa, Annika oli noussut päältäni ja istui vieressäni, niin että näin ikkuna verhojen takaa kajastavan pihalampun valossa hänen profiilinsa.
”Sinä et saanut”, totesin kuiskaamalla. Hän vain nyökkäsi, eikä minun helpotuksekseni näyttänyt mitenkään suuttuneelta.
”Haluatko?” kysyin varovasti. Taaskin hän nyökkäsi ja asettui viereeni makuulleen.
”Neuvo minua”, pyysin. Siihen hän ei enää nyökännyt, vaan sanoi:
”Tee, niin kuin tunnet hyväksi, pidän siitä aivan takuulla.”
   Niinpä minä asetuin vuorostani hänen päällensä ja aloin hieroa häntä. Hetken kuluttua painoin varovasti sormeni sisälle, koska en halunnut satuttaa häntä missään tapauksessa. Mutta hänpä olikin väljempi, kuin mitä olin ajatellut. Tunsin pienen mustasukkaisuuden piston, sillä olin kuvitellut olevan hänellekin ainutkertainen. Puistelin moiset typerät ajatukset päästäni ja laitoin sisään vielä kaksi sormea. Liikuttelin niitä sisään ja ulos, sisään ja ulos, ja Annika kostui yhä enemmän. Toisella kädelläni aloin hieroa hänen rintojaan ja hän alkoi huohottaa:
”Vai et osaa… olet ihanampi… kuin kukaan muu…”
   Sitten Annika kiskaisi voimallisesti lantionsa ylös ja rentoutui lähes yhtä nopeasti. Hänkin oli päässyt vaaleanpunaisten tähtien maahan käymään.

***

“Oh how quiet
Quiet the world can be
When is just you and little me”

Annika hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katseli vielä nukkuvaa Emiliaa, joka oli nukahtanut jo ennen kuin Annika oli kerinnyt kiittämään tätä. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Kaikki muut olisivat luultavasti vielä väsyneempiä, kuin he kaksi, sillä Annika oli herännyt viiden aikoihin aamulla siihen, että joku oli yrittänyt päästä huoneen lukitusta ovesta sisään. Kukaan muu ei varmastikaan olisi hereillä vielä kahdeksalta aamulla. Annika ei hennonut vielä herättää Emiliaakaan, niinpä hän veti peittoa paremmin heidän molempien päälle ja sulki silmänsä.

***
“Everything is clear and everything is new
So you won’t be leaving will you?

I will be your safety.”

Tällä kertaa heräsin siihen, että joku jyskytti ovea huutaen:
”Emilia! Ylös sieltä! Kello on jo pian kakstoista! Ja se uus… mikä-hitto-sen-nimi-nyt-oli… Annika, se on kadonnut johonkin!”
Annika? Kadonnut? Kuka sitten oli vieressäni? Vilkaisin samaan meteliin herännyttä tyttöä vieressäni, kyllä. Se oli Annika. Sitten minulla alkoi vasta leikata. Tietenkin muiden mielestä Annika oli kadonnut omasta huoneestaan, sillä he eivät tienneet, että tämä oli nukkunut vieressäni. Huusin jyskyttäjelle tulevani kohta, ja että Annika oli huoneessa kanssani.
   Sitten käännyin Annikan puoleen ja kysyin:
”Nyt sinä et varmaankaan halua enää lähteä kotiisi käymään, vaan tulet meille?”
Hän ehti nyökätä ja aloittaa sanomaan:
”Kyllä tul…”, kun joku hakkasi taas ovea ja kysyi:
”Miks Annika on siellä? Ja miks me ei Minnan kans päästy sisälle eilen yöllä?”
Tunnistin puhujan kaverikseni Sariannaksi, pelästyin ja aloin kehittää jotain uskottavaa selitystä.
Silloin Annika vilkaisi minuun ja kuiskasi hiljaa minulle:
”Muista, olen turvanasi!”
Se sai minut huutamaan:
”Koska rakastan häntä!!”

***

Aurinko häikäisi minua, vaikka silmäni olivat kiinni. Nojasin Annikaan ja hän oli kietonut kätensä kainaloideni alitse ja pujottanut ne etutaskuihini. Ympäriltämme kuului pientä supattelua, mutta enää se ei häirinnyt minua. Aiemmin olinkin ollut aivan kauhuissani muiden ihmisten reaktioista. Perheeni, ja sukuni, oli arvannut asian viimeistään silloin, kun minä tulin serkkuni rippijuhliin Annikan kanssa. Asiasta ei ikinä puhuttu sen enempää.
   Tapasimme ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten. Minä suoritin lukion loppuun kotonani Tampereella, ja muutin Annikan luo Turkuun. Asuimme pienessä kaksiossa aivan keskustassa. Annika kävi päivisin opiskelemassa ja iltaisin siivoamassa Siwassa. Hän valmistuisi muutaman vuoden kuluttua graafinensuunnittelija. Minä taas nukuin aamuisin pitkään ja lähdin sitten lounaskahvilaan töihin. Sen omistaja oli jo vanha, ja oli hiukan lupaillut, minulle, että voisin ostaa kahvilan muutaman vuoden päästä kohtalaisen halpaan hintaan. Viikonloppuisin, niin kuin nyt, kuljeskelimme ympäri Turkua ja nautimme toistemme seurasta.
   Painauduin tiukemmin kiinni Annikaan ja tunsin hänen rintojensa pyöreät muodot. Hän painoi niskaani suudelman. Minä kiersin käteni hänen taakseen, ja laitoin ne hänen takataskuihinsa. Olimme vartaloistamme hyvin tiukasti yhdessä, niinpä tunsin Annikan pienen, lähes huomaamattoman, lantiotyönnön. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, naisen kiihottuneisuuden huomaa kyllä helposti, jos vain tietää millaisista merkeistä sitä voi tutkia. Tämä oli yksi niistä.
   Yhtäkkiä mukavan halailuhetkemme rikkoi kirkas lapsen ääni:
”Äiti, miks noi kaks tyttöä leikkii, että toinen ois poika?!”
Avasin silmäni nopeasti, ja pompahdimme vauhdilla toisistamme eroon. Bussipysäkillä vallitsi kiusaantunut hiljaisuus, jonka aikana kaikki välttelivät katsettani. Lapsi toisti kysymyksensä ja sai äitinsä suhahtamaan:
”Sssh. Puhutaan sitten kotona.”
Vaivautuneisuus jatkui, ja loppui vasta, kun meidän bussimme tuli ja nousimme siihen.
   Auto oli melkoisen täynnä, niinpä jouduimme istumaan eripuolille käytävää, ja minulla oli aikaa lempipuuhaalleni, Annikan tuijottamiselle. Hänellä oli vaaleat, suorat hiukset, joiden etuhiukset pyrkivät vasemman silmän päälle. Silmät olivat vihertävän ruskeat, ja niitä varjostivat tuuheat ripset. Sitä vastoin kulmakarvat olivat vaaleat ja huomaamattomat. Nyt silmät olivat siristyneet, koska aurinko paistoi jo matalalta ja häikäisi Annikaa. Hän oli noin 175 senttiä pitkä ja hänen vartalostaan huomasi, että takana oli pian viisitoista vuotta jatkunut tanssiharrastus.
   Äkkiä Annika käänsi katseensa minua kohden ja punastuin, sillä tiesin, ettei hän pitänyt tuijottelustani yleisellä paikalla. Hän vain puisteli, päätään, heilutti etusormeaan toruvasti ja virnisti sitten iloisesti. Minä hymyilin takaisin. Pian Annikan vierestä lähtikin koulutyttö pois ja pääsimme vierekkäin istumaan.

***

Jostain korviini kantautui räminää ja heti perään armotonta kiroilua. Kohta kuului rauhallinen miehen ääni, joka sanoi:
”Huomenta kulta!”
Kiskaisin silmäni välittömästi auki. Valkoinen seinä. Jonkin hevibändin juliste. Omituista. Päässäni jyskytti, kuin keskikokoinen höyryjuna olisi ajanut siellä.
   Pahat aavistukset valtasivat tahmeaa mieltäni, kun huomasin lattialla vaatteitani. Pahus vieköön, olin alasti jossain vieraassa paikassa. Voiko tämän pahemmaksi enää mennä, ajattelin, kun minua alkoi lisäksi oksettaa. Vastaus tuli muutaman sekunnin sisällä, kun karvainen käsivarsi kiertyi ympärilleni. Hyppäsin kuin sähköiskun saaneena ylös vuoteesta, sillä seurauksella, että äskeinen etova olo muuttui oksennukseksi, joka lensi lahjakkaasti lattialle.
   Mies olikin siis puhunut minulle. Nyt minua tuijotti itseäni viitisen vuotta vanhempi mies, joka näytti aivan yhtä kummastuneelta, mitä minä olin. Miehellä oli ruskeat silmät ja vaaleat hiukset. Minusta tuntui, että nyt kuuluisi sanoa jotain. Niinpä laukaisin:
”Missä helvetissä mä oikeen oon?”
Se olikin tilanteesta pääteltynä ensimmäinen järkevä asia vähään aikaan mitä olin sanonut. Mies kuitenkin vain tuijotti minua kuin vähäjärkistä. Yhtäkkiä nolostuin alastomuudestani ja aloin keräillä vaatteita. Päässäni kaikunut jyskytys alkoi pikkuhiljaa muuttua kunnon päänsäryksi. Mies vain tuijotti. En katsonut taakseni, kun lähdin huoneesta ulos.
   Mutta asiat vain tuntuivat ajautuvan pahempaan suuntaan. Astuin nimittäin keittiöön, jossa oli ilmiselvästi äskeisen miehen perhettä aamiaisella. Muuten olisinkin selvinnyt jokseenkin kunnialla kävelemällä keittiöstäkin pois, mutta ylläni oli vain farkut ja rintaliivit. Vaivautunut hiljaisuus laskeutui keittiöön. Pyysin hiljaa anteeksi ja kysäisin pääsyä ulos. Vanhempi nainen, ilmeisesti miehen äiti, viittasi yhtä ovista ja lähdin sinne päin. Oven takana oli eteinen, jossa viimeinkin tajusin pysähtyä ja laittaa paidan ja farkkutakin päälleni. Ne haisivat aivan tupakalta ja takin helmaan oli roiskahtanut äsken oksennusta, jota yritin nyt kuumeisesti pyyhkiä. Onneksi suurin osa ainakin lähti.
   Katselin hetken sekaista eteistä, ja löysin onneksi kenkäni. Vedin ne rivakasti jalkaani ja marssin pihalle. Olin keskellä siistiä omakotitaloaluetta, joka sijaitsi joenrannalla. Talo oli valkoisista tiilistä tehty, ja sen pihalla kasvoi omenapuita. Lähdin kävelemään summanmutikassa tietä toiseen suuntaan.
   Kävellessäni päänsärky alkoi helpottaa pikkuhiljaa. Sen tilalle tuli tosin mieletön jano, jota kylläkin oli helpompi sietää. Myös oksettava tunne laimeni epämääräiseksi huonoksi oloksi. Samalla, kun ajatukseni selkiintyivät, alkoi muistiini palautua eilisen tapahtumia.

***

Annika katseli ulos ikkunasta. Pihalla satoi vettä kaatamalla ja se kuvasti hyvin naisen mielialaa. Hän oli hirvittävän pahoillaan eilisestä riidasta, jonka tuloksena Emilia oli lähtenyt omille teilleen. Riidansiemenen oli jo kylvänyt eräs pikkulapsi eilen iltapäivällä bussipysäkillä. Kun he olivat tulleet kotiin, Emilia oli valittanut Annikalle siitä, että kuinka huonosti lapsia kasvatetaan nykyään. Annika oli taas yrittänyt selittää toiselle, että kaikki pikkulapset olivat uteliaita, ja kyselivät asioita, jotka olivat heidän mielestään epäselviä. Pieni sanaharkka oli onneksi saatu sovittua ja he olivat lähteneet illanviettoon.
   Jossain vaiheessa iltaa Annika oli kuitenkin lähtenyt tanssimaan jonkun miehen kanssa. Siinä ei ollut takana mitään muuta kuin silkkaa kohteliaisuutta. Emilia kuitenkin oli ottanut sen loukkauksena itseään kohtaan ja alkanut ryypätä aivan tolkuttomasti. Drinkki ja olut toisensa jälkeen katosi Emilian nielusta alas. Mutta mitä enemmän hän joi, sitä vihaisemmaksi ja ärtyneemmäksi hän muuttui. Lopulta Annika, joka tiesi kuinka huono viinapää Emilialla oli, oli huomauttanut, että tämä joi aivan liikaa.
   Emilia oli noussut huojuen ylös, sönköttänyt jotain vihaisella äänellä ja lähtenyt. Annika oli mennyt nopeasti perään, mutta toinen oli kadonnut liian nopeasti väkijoukkoon. Annika oli ajatellut, että Emilia tulisi lepyttyään takaisin, ja olihan hän itsekin ollut hiukan humalassa ja suuttunut, niin ettei ollut viitsinyt lähteä toista aikuista etsimään.
Jo sadannen kerran Annika vilkaisi kännykkänsä ruutua, siitäkin huolimatta että äänet olivat täysillä. Mutta ruutu pysyi tyhjänä, ei tekstiviestiä, ei soittoa, ei mitään. Kello oli jo puoli kolme iltapäivällä, ja Annikaa alkoi huolestuttaa yhä enemmän ja enemmän, vaikka hän oli aluksi ollut vihainen Emilialle. Annika näppäili tutun numeron. Tasainen tuuttaus jatkui, kunnes…
”Valitettavasti soittamaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, yrittäkää myöhemmin uudelleen.”

***

   Pian saavuin jonkinlaiseen pieneen keskustaan, jossa oli tori ja sen ympärillä Sale, yksi vaatekauppa ja grillikioski, jonka vieressä notkui muitakin, jotka näyttivät juhlineen eilen. Astelin heistä välittämättä Saleen. Kun tulin kassalle vichy-pulloni kanssa, kysäisin ohimennen, että missä ihmeessä mahdoin oikein olla. Kassatyttö vilkaisi minun hiukan rähjäistä ulkomuotoani kummeksuen – mutta sitten hän vastasi ystävällisesti:
”Yläneellä. Turusta jotain viiskyt kilsaa.”
”Kuinkahan täältä mahtaisi päästä Turkuun parhaiten?”
”Sunnuntaina vain aamulla yhdellä linkalla ja illalla toisella, ja sitten on tietysti taksit. Asema on tästä tonne kirkolle päin.”
Kiitin ja maksoin. Onneksi en sentään ollut hukannut laukkuani.
   Tytön puheet osoittautuivat oikeiksi ja saavuin pienelle linja-autoasemalle. Menin katsomaan sen ikkunasta, että koska auto tarkalleen lähtisi. Kuudelta. Vilkaisin kelloani. Se oli jo puoli kolme. Samassa puhelimeni alkoi soida. Annika vilkkui puhelimen näytössä. Olin vieläkin hiukan suutuksissani hänelle, mutta sitäkin enemmän häpeissäni omasta käytöksestäni, joten en vastannut. Pian puhelimen kilinä vaimeni. Istahdin katoksen alla olevalle penkille, sillä oli alkanut sataa kaatamalla.
   Katselin sadepisaroita ja kertasin tapahtumia mielessäni. Muistin tapahtumat nyt aika selkeästi siihen asti, kun olin riidellyt Annikan kanssa oikein kunnolla. Siitä eteenpäin minulla oli vain erittäin hatara käsitys tekemisistäni. Muistin kyllä lähteneeni toiseen baariin ja yrittäneeni iskeä pitkästä aikaa jotakuta muuta, kuin Annikaa. Näköjään olin onnistunut siinä aivan liian hyvin. Lisäksi minulla oli muistikuva öisestä maisemasta auton ikkunan lävitse. Ajattelin, että se oli varmaan taksista.
   Ja yö sitten… Sitä en muistanut ja luultavasti se oli todella hyvä asia. Mutta tietenkin asia, jonka olisin halunnut unohtaa, tulvi mieleeni aivan kuin se olisi videokuvattu. Häpeän puna nousi poskilleni ja syveni sitä mukaa, mitä enemmän muistin. Hetkessä olin aivan valmis unohtamaan kaikki erimielisyydet Annikan kanssa, sillä nämä asiat eivät ikinä tuntuneet noloilta hänen kanssaan. Sitten kauhistuttava ajatus nousi mieleeni! Entä jos Annika tietäisi, mitä tein viime yönä. En voisi katsoa häntä enää ikinä silmiin, enkä kyllä mitään muutakaan. Ehkä en edes nyt pystyisi.
   Nyt olin keksinyt mikä voi olla vielä pahempaa, kuin järkyttävä krapula. Se oli järkyttävä krapula ja suuri henkinen järkytys. Suljin silmäni ja aloin itkeä.

   Itkuni alkoi hiljalleen laantua. Niiskuttelin itsekseni ja yritin kuivailla silmiäni läpimärkään nenärättiin. Lähes vaakasuoran sateen ansiosta se ei todellakaan ollut ainoa asia, joka oli aivan läpimärkä. Tuuli otti kylmästi vaatteisiini, ja itkuinen nuha alkoi hiljalleen muuttua vilustumisnuhaksi. Vilkaisin kelloa. Joutuisin kärsimään vielä puolitoista tuntia, ennen kuin bussi tulisi.
   Lopulta ikivanha linja-auton irvikuva kolkutteli asemalle ja minä kiipesin siihen aivastellen.
”Turkuun”, sain sanottua kuitenkin sanottua yskänpuuskien ja aivastusten välistä. Maksoin ja kuski ojensi minulle pienen kuitin. Kömmin peräpenkille ja valtasin sen kokonaan niin että saatoin käydä makuulleni. Lisäkseni autoon tuli joku vanha nainen, joka vilkaisi minua hyvin paheksuvasti. Minä hymyilin hänelle ystävällisesti, mutta hän vain kääntyi pois mutisten jotain mikä kuulosti kovasti kuluneelta lausahdukselta; voi tätä nykyajan nuorisoa.
   Auto alkoi rymyyttää pitkin pieniä, mutkaisia teitä, ja keinutus sai oksennuksen nousemaan taas kurkkuuni. Hoipuin vessaan ja yritin näyttää siltä, että pahoinvointini johtuisi vain matkasta. Sitten tulin takaisin ja huuhdoin pahan maun vedellä pois. Kun mahani rauhoittui, yritin nukkua, mutta en saanut unta.
   Varttia vaille seitsemän kuitenkin heräsin siihen, että kuljettaja tökki minua varovasti kylkeen sanoen:
”Turussa ollaan, pitäisi poistua.”
Kiitettyäni kuskia lähdin hiljakseen kohti kotiamme.
   Rullaverho oli vedetty alas, mutta sen takaa kajastuva valo piirsi siihen Annikan varjokuvan, josta näin hänen puhuvan kännykkäänsä. Itku pyrki taas kurkkuuni, sillä arvelin, että kohta syttyisi taas riita. Mutta sitten avonaisesta ikkunasta kantautui hänen äänensä.
”Ja minne minun pitäisi sitten tulla?”
   Annika oli heti lähdössä jonkun muun luo, kun minusta ei kuulunut vähään aikaan mitään! Kurkussa olleet kyyneleet nousivat jälleen silmiini ja juoksin pois. Juoksin ja juoksin kunnes minun oli pakko pysähtyä. Annika oli varmaan nähnyt minun eilen tämän Jukan – mistä ihmeestä tuo nimikin putkahti päähäni – kanssa. Minne nyt menisin? Ainoa paikka, jonka tiesin Turussa, oli se ravintola, jossa olin töissä. Raahauduin sinne sisälle ja nukahdin yhdelle ravintolan sohvista.
   

***

Annika katsahti päättäväisesti kelloaan. Viittä vaille seitsemän. Syytettäisiin häntä mistä ylihuolehtivaisuudesta tahansa, hän soittaisi nyt poliisille, sillä Emilia oli ollut jo lähes vuorokauden kadoksissa. Pian luurista kaikui rauhoittava ääni:
”Komisario Hiltunen puhelimessa, kuinka voin auttaa.” Annika selitti poliisille tilanteen ja poliisi kertoi, että naisen pitäisi tulla paikanpäälle, jotta voitaisiin tehdä katoamisilmoitus.
”Ja minne minun pitäisi tulla”, hän kysäisi ja sai ohjeet.

***

Herättyäni aamulla työnantajani kummastuneeseen kyselyyn, ja selitettyäni kaiken johtuvan hiukan rankemmanpuoleisesta viikonlopusta, olin saanut surkean ulkomuotoni takia luvan lähteä kotiin lepäämään. Kotona olin ensiksi nukkunut jonkin aikaa, niin että olin saanut krapulan loputkin karistettua pois. Annika oli onneksi lähtenyt jo kouluun, joten minun ei vielä tarvinnut alkaa selitellä mitään. Sitten olin alkanut siivota asuntoa ja laittaa ruokaa, sillä arvelin, että tie naisenkin sydämeen takaisin, jonne halusin kuitenkin kaikesta huolimatta, kulkisi ruoan kautta. Tai ainakin ruoka vaikuttaisi asiaan myönteisesti. Laitoin yksinkertaisesti makaronilaatikkoa, Annikan lempiruokaa.
Kun Annika lopulta rapisteli ovesta sisälle, minä istuin suihkunraikkaana olohuoneemme sohvalla. Olin pukenut päälleni sen hameen, josta tiesin Annikan pitävän. Hän näytti hyvin huolestuneelta tullessaan sisään, ja suorastaan pysähtyi, kun huomasi minut. Tuijotimme toisiamme keskeytyksettä varmasti ainakin kolme tai neljä minuuttia. Tai ainakin aika tuntui niin pitkältä. Kun Annika liikahti lähemmäs minua, hetki särkyi, ja minä päätin, että olisi aika selvittää asiat. Vetäisin henkeä syvään ja kuiskasin maailman vaikeimman sanan:
”Anteeksi.”
   Annika istahti varovasti viereeni sohvalle ja tarttui kädestäni, ennen kuin vastasi minulle myöskin kuiskaten:
”Ei se riita haittaa. Sä olit humalassa. Kaikkihan on aina välillä vihasia. Anna pusu.” Sitten hän kurkotti puoleeni ja suuteli minua. Voi kuinka olinkaan kaivannut vajaan kahden vuorokauden lyhyenä jaksona tälläistä yksinkertaista asiaa. Nautin siitä, sillä tunnustukseni ei vielä todellakaan ollut takanapäin, ja tämä saattaisi siis olla viimeinen suudelmamme. Lopetettuaan hän olisi halunnut heti jatkaa ja alkoi pujottaa kättään hameeni alle. Minun oli pakko estää, sillä halusin harhailuni pois omaltatunnoltani. Annika vilkaisi minua kummastuneena, mutta ymmärsi toki, että haluan jatkaa puhumista vielä hiukan aikaa.
   Kerroin kaiken minkä suinkin muistin lauantaista ja sunnuntaista. Lopuksi kuitenkin vetosin vielä siihen, että olihan hänkin tavannut jonkun eilen illalla.
”Jonkun? Enhän mä nyt ketään menny tapaamaan, istuin vaan sydän kurkussa kotona ja odotin sua.” Osin olin helpottunut, sillä Annika ei sentään tyrmännyt sovintoa heti suoralta kädeltä vihaisena, vaan oli enemmänkin surullinen. Mutta toisaalta olin hiukan yllättynyt, ettei hän myöntänyt eilistä menoaan rehellisesti, sillä olin kuitenkin itse kertonut kaiken.
”Niin, eilen jotain seittemän aikoihin, kun mä olin jo pihalla tulossa tänne, niin kuulin kun sä sanoit jollekin puhelimessa, että missä te näkisitte.” Annika tuijotti minua hetken hyvin kummastuneena, ja alkoi sitten nauraa. Ihmettelin, että mitä toinen nyt nauroi, kunnes hän selitti minulle soittaneensa poliisiasemalle, että olin kadonnut, ja että hänen piti mennä sinne tekemään katoamisilmoitus. Minäkin nauroin hiukkasen, ja toivoin, että asia olisi tällä sovittu. Annika antoikin minulle nopean suukon ja sanoi sitten soittavansa poliiseille uudestaan ja peruvansa katoamisen.
   Puhelun jälkeen Annika kietoi kätensä ympärilleni ja arvasin, että nyt hän haluaisi sanoa jotain vakavaa.
”Mä ymmärrän hyvin, et sä halusit kokeilla jotain uutta, kun sulla ei ainakaan mun tietääkseni oo ollu mitään muita kokemuksia, kun mä. Ja vielä kun mä oon ollu niin stressaantunu viime aikoina, että sä et oo saanu multa tarpeeks. Tää koko juttu on ihan mun vika. Mutta kuitenkin sä varmaan ymmärrät, että kestää vähän aikaa, ennen kun homma alkaa toimimaan taas niin kun aiemmin, että siis voidaan taas luottaa ihan täydet ja niin…” Annikan ääni haipui hiljalleen.
   Olin hiukan ymmälläni, kun Annika otti syyn omille niskoilleen, sillä en itse ollut ainakaan huomannut eläväni viimeaikoina mitenkään puutteessa. Yritin selittää sitä Annikalle, kuten myös sitä, etten ollut halunnut kokeilla mitään uutta, vaan että hirveä humalatilani oli vienyt kaiken arvostelukyvyn pois. Jälkimmäisen väitteen hän kyllä uskoikin, mutta väitti, että jollei olisi pihdannut, niin olisin humalassakin kyllä tullut hänen luokseen. Mutta sitten hän hymyili minulle taas ja suuteli pitkään ja hartaasti.
   Hetken kuluttua hän alkoi taas ujuttaa käsiään hameeni alle. Tällä kertaa minulla ei todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Kaaduin sohvalle ja vedin Annikan päälleni. Viileät kädet vaelsivat reisieni sisäpinnoilla ja alavatsallani alushousujeni päällä. Minä puolestani hivutin käteni hänen pitkähihaisen teepaitansa alle ja aloin riisua Annikan rintsikoita.
   Pikkuhiljaa Annika nosti hamettani ylöspäin ja lopulta pois. Rintaliivinikin saivat kyytiä samaa tietä. Sitten hän heitti oman paitansa pois. Niin kuin yleensäkin, minä jouduin olemaan alla, mutta oikeastaan se oli aivan mukavaa, sillä Annikalla oli parempi mielikuvitus. Kahta samanlaista kertaa ei ollut. Ikinä.
   Annika painoi kosteat huulensa kaulalleni ja uskoin joutuvani huomenna peittelemään sitä, jotten saisi sääliviä katseita osakseni töissä. Hän otti sohvapöydän alatasolta hierontaöljypullon ja käski minua kääntymään hieroakseen selkääni. Ensin hän kuitenkin otti loputkin vaatteemme pois. Kun hän istahti ristiselkäni päälle jalat levällään, tunsin hänen kuuman kosteutensa ihoani vasten ja nostin tahattomasti lantiotani ylös.
”Äläpäs heitä mua pois”, hän hymähti ja huohotti niskaani, johon vastasin vain puistelemalla päätäni. Hän levitti öljyä selkääni ja alkoi hieroa. Minä aloin pikkuhiljaa lämmetä todella ja huohotukseni seasta sain voihkaistua:
”Ihanaa, Annika, ihanaa-a-aa…”
   Hetken päästä yritin tavoitella Annikan rintoja, jotta en olisi ollut aivan alakynnessä, mutta hän näppäisi nopeasti liian innokkaille sormilleni. Mutta aika pian hän kiipesi pois päältäni ja veti minua päälleen. Epätavallisesta asemasta innostuneena aloin suukotella häntä joka puolelle vartaloa. Annika huohotti ja suorastaan painoi pääni jalkoväliinsä. Maistelin nyt jo tutuksi tullutta makua ja työntelin kieltäni kosteaan koloseen.
   Annikan tapa oli tehdä nopeita suunnanmuutoksia ja hänellä oli aivan loistava itsehillintä, toisin kuin minulla. Niinpä juuri kun tunsin hänen olevan tulossa, hän työnsi minut kauemmas ja otti sitten minut tiukkaan halaukseen. Olin jo oppinut olemaan kyselemättä, että mitä hän aikoi, sillä tiesin, että oli se mitä vain pitäisin siitä kyllä.
   Hän nousi sohvalta, veti minut peräänsä makuuhuoneeseen ja kaatoi taas alleen. Mutta vain muutaman nopean suukon ja hyväilyn jälkeen hän nousi taas ja meni yöpöytänsä laatikolle.
”Sulje silmäsi ja avaa jalkoväli jooko?”
   Tein jälleen työtä käskettyä ja tärisin odotuksesta.

***

Annika rapisteli hetken ja sitten kuulin vaimean kilahduksen. Sitten vaistosin, kuinka hän tuli viereen ja pian tunne vahvistui todeksi, kun tunsin käsien lämpimät kosketukset joka puolella vartaloani. Annoin omieni vaeltaa Annikan vartalolla ja tunsin hänen lantiollaan joitain hihnoja. Hän liikahti hiukan kauemmas ja sitten hyvin nopeasti hyvin lähelle. Tunsin jonkin kovan tunkeutuvan sisälleni. Haukoin henkeäni ja voihkaisin niin, että koko huone kaikui.
   Pikkuhiljaa, sillä huolimatta lähes jatkuvasta sormien käytöstä, ja yhdestä syrjähypystäni, olin melko kireä, Annika nopeutti tahtia. Minä kiedoin jalkani hänen ympärilleen. Tunsin taas kosteat huulet kaulallani ja haparoin Annikan rintoja käsiini. Pienet väristykset kulkivat selässäni ja voihkin nyt jo lähes yhtä mittaa. Annika kuljetti huuliaan kaulaltani rinnoilleni ja näykki pienesti nännejäni. Sekavat ajatukset suihkivat päässäni edestakaisin ja yritin tehdä edes jotain, jotta Annikakin olisi saanut jotain tyydytystä. Nopeasti tämä jalo ajatus katosi johonkin täydellisen olon sisälle.
   Kun sitten avasin hetken kuluttua silmäni, Annika istui vieressäni valjailla kiinnitetty tekopenis lanteillaan. Jostain syystä minulle tuli kovasti mieleen ensimmäinen kertamme eräässä pienessä leirikeskuksen huoneessa. Silloinkin olin ollut niin keskittynyt itseeni, etten ollut voinut tehdä mitään. Aloin hitaasti irrotella valjaita Annikan päältä, jotta saisin ne itselleni, mutta aloitellessani kiinnittämistä uudelleen hän esti ja sanoi käheällä äänellä:
”Ne on mun etuoikeus. ” Itse olisin ilmaissut asian toisin päin.
   Annika kävi kyynärpäidensä varaan sängylle makaamaan. Levitettyään jalkansa hän nyökkäsi minulle, ja siten sälytti kekseliäisyyden nyt minulle. Istahdin hänen päälleen niin, että lantiomme olivat vastakkain ja aloin tehdä pientä työntelevää liikettä. Suljin silmäni ja etsin suullani jostain epämääräisestä suunnasta Annikan rintoja. Lopulta sain toisen niistä kiinni ja sain aikaan nopean voihkaisun. Hyväilin käsilläni tytön vartaloa joka puolelta. Kiihtynyt värinä kulki hänen lävitseen.
Sitten aloin työnnellä sormiani hänen sisäänsä, edelleen istuen. Värisevä voihkina ja huohotus täyttivät jälleen huoneen ja minäkin aloin uudestaan kiihottua. Osuin sormillani johonkin tavallista arempaan kohtaan ja Annika supistui sormieni ympärillä voimakkaasti. Kiipesin pois hänen päältään ja kömmin turvalliseen kainaloon. Muutaman hetken levon jälkeen jaksoimme uudestaan. Monta kertaa.
Aamulla kömpiessämme ylös löysimme kuivahtaneen makaronilaatikon uunista.

***

”Äitii-ii! Tuu ikkunaan täällä huutaa Eetu!”
Huuto keskeyttää pitkän suudelman ja vilkaisen Annikaa. Hän kohottaa minulle kulmiaan ja niinpä minä nousen sohvalta ja kävelen ikkunaan. Katson noin viisi vuotiasta poikaa vihreissä pihahaalareissaan, joka vilkuttaa minulle.
”Mitä kulta?”
”Ei mitään, tahoin vaan tietää, kuuluko mun ääni!” poika toteaa ja kääntyy takaisin leikkeihinsä kavereiden kanssa. Heilautan kättäni naapurin Marjatalle, joka vahtii Eetua aina silloin tällöin, jotta saisimme omaa rauhaa Annikan kanssa. Hän heilauttaa takaisin ja kääntää katseensa pois. Olemme vieläkin hiukan kummajaisia tässä taloyhtiössä, mutta alun jälkeen ainakaan Eetua ei ole kiusattu.
   Käännyn uudestaan Annikan puoleen ja huulemme painuvat jälleen vastakkain.


****

Tämä on ensimmäinen täällä julkaisemani novelli, ja olisi mukavaa saada palautetta siitä. Novelli on aiemmin julkaistu FinFanFunissa.