Jostain olen lukenut, että jos kahden vuoden jälkeen ollaan vielä samoissa asemissa kuin suhteen alussa, niin muutosta tilanteeseen on turha odottaa. Itselläni nyt melkein vuosi takana elämää, joka on antanut tunteen todellisesta rakkaudesta, mutta on toki kuluttavaa. Tässä on mukana vaan niin paljon asioita, joiden oikeasti tiedän vaikeuttavan suhteen etenemistä "seuraavalle tasolle". Olen jutellut vaimonkin kanssa, kun jäimme kiinni ja sain tietää asioiden todellakin olevan sillä mallilla mitä ne nyt ovat. Kyse ei ole seksisuhteesta, vaikka sitten kun siihen on saumaa, niin onhan se aivan taivaallista. Tämä perustuu kuitenkin enemmän sellaiselle "sielujen sympatialle", soitetaan päivittäin ja puhutaan kaikki asiat toisillemme. Tänään taas kamu ihmetteli, että kauankohan jaksan tätä, johon sanoin, että jostain olen lukenut, että kaksi vuotta on se aika, jonka aikana yleensä asiat tuppaavat järjestymään suuntaan tai toiseen.
Minkälaisia kokemuksia täällä? Ja jos vaan mahdollista, niin vaimot joiden ainoa pointti on että "se käy vaan panemassa sua" voisivat täälä kertaa olla hiljaa.
Minkälaisia kokemuksia täällä? Ja jos vaan mahdollista, niin vaimot joiden ainoa pointti on että "se käy vaan panemassa sua" voisivat täälä kertaa olla hiljaa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Omasta elämästä... Meillä jatkunut nyt 2,5 vuotta. Ja kaikki sama käyty lävitse.
haluaisin jatkaa "kirjeen -vaihtoa" vaikka sähköpostin kautta. Ihanaa, kun on ihminen joka kerrankin on samanlaisessa tilanteesa, kuin itsekkin....
Tunnut vielä olevan siinä tilanteessa, jossa rinnakkaissuhteeseen ladataan kaikki odotukset ja ihanteet, jotka omasta parisuhteesta ovat jo karisseet. Sielujen sympatia, henkireikä, sama aaltopituus, kemia, kaikkihan ne on jotain utopistisia haavekuvia ns. täydellisestä suhteesta. Ei sellaista kuin 100%:n matchia ole olemassakaan. Aina jää jotain ns. puuttuvaa palaa, jota sitten etsitään muualta. Suo siellä, vetelä täällä.
Oma sivusuhteeni on tällä hetkellä puhelinsuhde varattuun mieheen. Juu.. sängyssä kävimme ja kivaa oli, mutta molemmat olemme naimisissa ja aiomme pysyäkin. Olemme päätyneet siihen, että olemme toistemme olkapäinä, sellaisena, jolle voi kertoa hyvän ja pahan olon asiat, nauraa ja riidellä, mutta ilman oman parisuhteen valtapelitaistelua. Hän on enemmän kuin ystävä, mutta en silti halua häntä elämänkumppanikseni. Mutta jos joskus olemme vapaita... ehkä sitten, kuka tietää.
Voi olla, että se kaksi vuotta on tosiaankin jokin keskimääräinen käännekohta rinnakkaisuhteessa. Meillä siitä hetkestä on aikaa kolmisen vuotta. Toden totta, silloin ehkä meillä oli jonkin asteinen "parisuhdekriisi". Ainakin ensimmäisen vuoden ajan suhteemme oli - niin kuin oli tarkoituskin - pelkkää seksiä. Ehkä juuri tuon kahden vuoden jälkeen me huomasimme rakkauden olevan kuvioissa mukana. Me halusimme molemmat elämänkumppanuutta. Kuitenkin hänen perheensä sekä heidän yhteisen perheyrityksen vuoksi jatkoimme näin. Tai jopa erosimme välillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Heidän lapset ovat tässä kasvaneet nuoriksi aikuisiksi ja lähivuosina yrityksessä on sukupolvenvaihdoksen aika. Epäilen ettei vaimonsa enää siinä elämänvaiheessa tule katsomaan pettävää miestään. Mitä se sitten saa aikaan minun omalle parisuhteelleni, jos niin tulee käymään...Aika näyttää. Elämme päivä kerrallaan.
Saanko kysyä miten olet jaksanut viisivuotta salarakkaana?Siis ihan ystävällisesti kysyn.
Olemme vaan niin toisiimme kiintyneet. Ihan kuin ketjun aloittaja kertoi, sielunsisaruutta, välittämistä, ymmärtämistä...Ei ne mihinkään ole kadonneet, tunteet ovat vain syventyneet. Erossa ei osata enää elää, eikä yhdessäkään voida, niin tämä on meille ainoa vaihtoehto. Kai se on sitä todellista rakkautta. Onhan meillä vielä puolet elämästämme jäljellä jos normaalisti vanhuuteen kuollaan. Ennätämme vielä elää yhdessä pitkän elämänkumppanuudenkin, jos niin on käydäkseen. Aika näyttää...
toivottavasti olet miettinyt myös vaihtoehdon, että mies ei koskaan jätä vaimoaan, edes vanhemmilla päivillään. Miksi jättäisi? Siinä on kysymys jota kannattaa miettiä! Onhan hän saanut sinut jo vaikka ei vaimoaan jättänytkään, miksi hän luopuisi mistään (ellei ole pakko)?
On huvittavaa, kuinka järkeistät salasuhteenne "todelliseksi rakkaudeksi" siksi, että mies ei jätä vaimoaan ettekä siksi voi olla yhdessä. "Ette voi olla erossa mutta ette yhdessäkään" -harvoin on kuvaus todellisesta rakkaudesta noin yleensä. Riippuvuudesta ehkä.
Ihmiset yleensä haluaa elää rakastamansa ihmisten kanssa. Mies ei näköjään halua tarpeeksi tai rakastaa vaimoaan niin paljon ettei ero hänelle oikeasti ole vaihtoehto. Miehen mielestä paras varmaan olisi jos voisitte elää näin kun nyt elätte kuolemaanne saakka. Toivottavasti olet sinut tämän asian kanssa ja se vastaa myös omia tulevaisuuden suunnitelmiasi.
Ehdottomasti myös minusta olisi kaikille osapuolille helpoin ratkaisu elää näin kuolemaamme saakka. Siis myös minä toivon niin. En oikein usko, että se mies jättäisi vaimonsa. Mutta vaimo saattaa hyvinkin potkaista pettävän miehensä matkoihinsa, kun ei perheyritys enää vaadi heidän molempien työpanosta. Ja se tilanne olisi täysin uusi, en osaa arvioida, mitä se saisi aikaan omalle parisuhteelleeni. Kumpaa miestä rakastan enemmän? En osaa sanoa. Toivottavasti elämämme säilyisi tällaisena. Aika näyttää...
ratkaisu, jos kaikki noin säilyisi.
Sen vaan olen oppinut että elämässä harvoin asiat koskaan menee niin kuin olisi "helpoin". Toivottavasti olet miettinyt sitten senkin vaihtoehdon, että salarakkaasi vaimo ilmoittaa teistä sinun miehellesi, joka saattaa jättää sinut etkä voi tähän oikein mitenkään vaikuttaa.
Jäähän sinulle salarakasmiehesi, jos hän erottuaan enää sinut parisuhteen osapuoleksi haluaa. Voi olla että teidän suhde toimiikin vain salasuhteena, ei oikeana suhteena, sitä ei tiedä ennekuin kokeilee...Jos mies ei haluaisi erota vaimostaan, voi hän kokea katkeruutta sinua kohtaan, ja sinäkin vietät vanhat päiväsi ilman kumpaakaan miestä.
Veikkaisin että tuskin tulette loppuelämäänne noin viettämään, vähintään joudut luopumaan jommasta kummasta tai molemmista. Jos salarakkaasi vaimo tekee omaa elämää mullistavan/helpottavan päätöksen erota, samassa mullistuksessa yleensä muuttuu muidenkin tilanteet...
Olen täysin kanssasi samaa mieltä: harvoin elämä menee niin kuin itse toivoo. On tässä yhdessä ja yksin mietitty eri vaihtoehtoja.
Ja aivan kuin sanoit, se oli eräs syy sen perheen ja perheyrityksen lisäksi, ettemme lyöneet hynyttyitä yhteen, ettemme tiedä, toimiiko suhteemme arjessa muuten kuin näin 150 km päässä toisistamme ja rakastammeko kuitenkin omiamme niin paljon, että emme siksikään olisi onnellisia arjessa kahdestaankaan. Kuten jo edellä kerroin, niin en todellakaan tiedä, miten se minuun ja mieheni suhteeseen vaikuttaa, jos salarakkaani saa kengän kuvan persauksilleen omalla ovellaan. Tietysti sekin riski on aina olemassa, että oma mieheni saa tietää ja se on aivan varmasti sen tarinan loppu, ei epäilystäkään. Sitten on elettävä siinä todellisuudessa, mikä silloin on. Tämä on nyt tämän hetken todellisuutta ja elämme tämän mukaan. Turha murehtia vielä, sen aika on sitte jos on aihetta ja osaa murheensa oikein kohdentaa. Eihän sitä voi edes tietää, miten pitkän polun täällä saamme kuljettavaksemme. Aika näytää, millaisessa todellisuudessa huomenna elämme.
On tietysti inhimillistä ja tavallaan positiivista, että ihminen yrittää selittää asioita itselleen parhain päin. Sinun kirjoituksissasi vilahtaa erittäin usein, että miesystäväsi ei eroa perheyrityksensä tähden. On tietysti tosiasia, että suomalaisissa perheyrityksissä tarvitaan perheen panosta. Itse yrittäjän vaimona tiedän kahden hengen yrityksen, jonka omistaja on eronnut. Tiedän myös yrittäjän, jonka yrityksessä on yli tuhat työntekijää ja yrittäjä on eronnut. Et kai ihan tosissasi usko, ettei yrittäjä voi erota? Se ei ole ehkä helppoa ja vaatii järjestelyjä, mutta täysin mahdollista. Jos yrittäjälle yritys on kaikkein rakkainta, silloin hän ei tietenkään eroa. Elämässä tärkeät asiat hoidetaan tavalla tai toisella ja vähemmän tärkeitä ei.
Puhut rakkaudesta, vaikka pelkäät edes yhdessäasumisen kokeilua. Mielestäni tuo on ihastumista. Suhteenne on kaukoihastumista, arjen pakoa. Sinänsä ihan oikea tunne ja varmaan ihanakin. Minäkin voin sanoa rakastavani maailman lapsia, koska minulla on kummilapsia ja kummiautettavia maailmalla. Myönnettävä on kuitenkin, että valintatilanteessa omat menevät kuitenkin kaiken edelle.
Avarra myös itse hieman katsettasi. Tietysti voisi erota ja varmasti kuvaamillasi yrityksillä ei ole mitään ongelmia. Maatilat ovat myös yrityksiä, joissa harvoin on edes yhtä tai kahta ulkopuolista työntekijää! Tila on voinut olla saman suvun tuotantotilana jo vuosisatoja, sekin on sellainen tunneside, joka "velvoittaa" jatkamaan.
Toivon, että olisit oikeassa sen valintatilanteen suhteen. Pelkistäen se varman menee niin. Asioihin vaikuttavat kuitenkin niin monet tekijät, joita kukaan ulkopuolinen ei kenenkään parisuhteesta tiedä - eikä tarvistsekaan. Sama liittyy siihen yhteenmuuttamispelkoon, esitetyjen asioiden valossa tilanteemme näyttää ehkä esittämältäsi harhakuvalta.
Asia on juuri niin kuin kuvaat. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vakavan asioiden puntaroinnin jälkeen miesystäväsi asettaa maatilansa/yrityksensä tärkeämmäksi kuin sinut. En varmaan itsekään antaisi arjessa testaamattomalle sivusuhteelle samaa painoarvoa kuin suvun historialle, jos en todella uskoisi asiaani.
Muutama vuosi sitten kuusikymppinen sukulaismieheni kohahdutti sukuamme muuttamalla maatilaltaan salarakkaansa luo. Miniä jäi vanhan emännän eli anoppinsa kanssa asumaan miehen vuosisatoja vanhalle sukutilalle. Kaikki on siis mahdollista, jos halua ja tahtoa löytyy. Etukäteen ei voi koskaan tietää, mikä valinnoista olisi sataprosenttisen oikein ja jälkeenpäinkään et voi tietää, mitä toinen vaihtoehto olisi tuonut tullessaan.
päättää sinun tulevaisuudestasi. Jos vaimo päättääkin katsella pettävää miestä, niin siinä roikut. Haloo, missä itsekunnioituksesi. Elämään siitä.
Elän onnellisena "kahden miehen loukussa" ja toivon, ettei salarakkaani vaimo horjuta suhteidemme monta vuotta kestänyttä tasapainoa. "Pelko" voi olla täysin aiheetonkin, mutta vuosien kuluessa on tullut mietittyä, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Emmekä sittenkään ehkä ole osanneet edes aavistaa, mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan. Aika näyttää...
Haaveet, toiveet ja uhelmat meissä ovat kuin hiljaisia rukouksia itsessämme. Mutta, mitä suuremmiksi unelmat ehtivät kasvaa, sitä suurempi on tuho niiden sortuessa....
siirtyä todellisuuteenkin. Tuo kahden vuoden määräaika mielestäni perustuu siihen, että sinä aikana selviää, ovatko tunteet todellisia ja toisaalta myös tämä rinnakkaissuhde tietyllä tavalla muuttuu rutiiniksi.. Riittääkö siis tahtoa ja halua muuttaa tilannetta lopullisesti..Minä seurustelin reilut kaksi vuotta varatun miehen kanssa, tapasin hänen lapsensakin ja liikuimme aivan avoimesti yhdessä. Hän vietti meillä kaiken mahdollisen vapaa-aikansa. Vaimo tiesi meistä, mutta en ole koskaan jutellut hänen kanssaan. Vaimolla oli ongelmia, joiden takia hän ei missään tapauksessa halunnut erota. Lopulta minä tein eropäätöksen ja jätin tämän miehen, mutta ihan muista syistä kuin siitä, että hän ei päässyt vaimostaan eroon. Luonteemme osoittautuivat niin erilaisiksi, että en olisi kestänyt yhteiselämää hänen kanssaan. Välitän hänestä edelleenkin paljon, myös hän minusta ja olemme hyviä ystäviä. Jos arvomme eivät olisi olleet niin erilaiset, niin todennäköisesti olisimme edelleenkin yhdessä ja mies olisi eronnut vaimostaan.
Sinä itse tiedät, mitä tunnet miestä kohtaan ja mitä hän sinua kohtaan. Joskus on asioita, joiden takia eroaminen on tavallista vaikeampaa ja niitä on ulkopuolisten "asiantuntijoiden" vaikea ymmärtää. Ei ole olemassa mitään määräaikaa, pisin tietämäni rinnakkaissuhde kesti kolmekymmentä vuotta päättyen miehen kuolemaan. Kaikki kolme hyväksyivät tilanteen. Olet suhteessa niin kauan kuin se sinusta tuntuu hyvältä.. mutta älä missään tapauksessa ala kiristämään miestä määräajoilla. Lopetat suhteen sitten, kun et enää kestä.
Minäkin olen ihan eksyksissä tunteideni sekamelskassa ja on oikeastaan pelottavaa huomata, kuinka paljon kohtalotovereita on! Itse en tällä hetkellä jaksa uskoa siihen, että tästä rinnakkaissuhteestani jonain päivänä tämän enempää tulee. Todennäköisempää on se, että saan itse turpiin molemmissa suhteissani ja saan lopulta hapantua yksin. Erotaan ystävinä tuskin tulee kyseeseen kummankaan miehen kanssa...
Ei ole olemassa eroa ystävinä. Jos on, silloin eroaminen on jäänyt kesken. Kunnioitus voi erossa säilyä, mutta aito ero edellyttää läheisyystunteiden tuhoa, joka ei onnistu ystävyydessä.
Tunteiden sekamelska jatkuu niin kauan, kun hapuilee kahta porkkanaa. Elämän junassa ei ole peruutusvaihdetta, joten valitsematta jättäminenkin on valinta.
sinulle ystävyys? Kuuluuko ystävyyteen mielestäsi läheisyyden tunteet? Mitä niillä tarkoitat?
Kyllä ystävinä voidaan erota. En itse ainakaan koe muuta kun henkistä läheisyyttä ystäviini, eli se koskee myös naispuolisia ystäviäni. Ystävyys vaatii nimenomaan kunnioitusta ja erillisyyttä.
Parisuhteessa puhutaan ystävyydestä, mutta mielestäni se on enemmän rakkautta. Parisuhteessa ollaan liian liki toisiaan, liian emotionaalisesti ja seksuaalisesti, että siinä olisi ystävyyden vaatima etäisyys. Tai parisuhde on silloin aika etäinen.
Kesken jäänyt erotyö näyttäytyy vähän toisella tapaa. Jää joko katkeruus, eli puoliso on jatkuvasti mielessä mutta hyvin negatiivisena. Viha kuuluu myös asiaan, sillä voimalla vihaa kun on rakastanut. Sen tulisi mennä kuitenkin ohi, sen tarkoitus on auttaa pääsemään emotionaalisesta sidoksesta eroon. Sen jälkeen on mahdollisuus myös ystävyyteen.
Kaipauksen tunteet kertovat myös kesken jääneestä erosta, jätetään ovi raolleen, jos sittenkin... Kesken jääneeseen eroon kuuluu myös seksuaaliset halut toista kohtaan, moni voi jopa naida ex puolisoaan. Nämä estävät tehokkaasti ystävyyden mahdollisuuden.
Eli riippuu aika tavalla siitä, millainen suhde on ollut. Ei siis voi yleistää!
siitä, että avioliiton jälkeen, kuin myös parin seurustelusuhteen jälkeen voisimme olla ystäviä. Alussa se ei onnistunut, koska oli niin paljon negatiivisia tunteita. Myöhemmin siinä taas ei tuntunut olevan mitään mieltä, koska siksihän erosimme, etteivät arvomaailmamme kohdanneet. Hyvän päivän tuttuja kyllä ollaan, mutta minun ystävilläni on samanlainen arvomaailma esim.uskollisuuden suhteen.
Kahden vuoden sivusuhteen jälkeen tuli käänne kohta. Vuoden olemme olleet nyt oikeasti yhdessä. Ne ensimmäiset kaksi vuotta olivat hapuilua ja mietintää, kun tunteet toista kohtaan vain kasvoi. Se oli raskasta mutta ihanaa aikaa. Kysessä ei todellakaan ollut pelkkä pano, vaan tunteet olivat alusta asti mukana.