Ortodoksisuus vaikuttaa mielestämi erittöin lämpimältä ja inhimmiseltä.
Olen seurannut näitä keskustelupalstoja ja peräänkuulutan suvaitsevaisuutta tietysti tiettyyn pisteeseen asti.
Kirjoitin tällaisen jutun lestejen palstalle erään keskustelun innoittamana.
"Ensiksi anteeksi, että provosoiduin kommenteistasi. Niin ei olisi saanut tapahtua. Minua vaan harmitti ajatusmaailmasi mustavalkoisuus ja realiteettien ehdoton kieltäminen.
Kai se johtuu osaltaan ikäerosta. Minä olen vanha pieru, joka varmaan voisin olla ikäni puolesta isäsi ja sinä nuori joka olet täynnä ihanteita.
Muista kuitenkin vanha ja viisas sanonta:
Jos ei ole nuorena radikaali, ei ole sydäntä
Jos ei ole vanhana konservatiivi, ei ole järkeä.
Ihanteita pitää olla, mutta pitää olla myös suvaitsevaisuutta. Sen olen huomannut, kun ikää on karttunut. Ei kaikki mene, kuin on ajatellut. Kun menin naimisiin, ajattelin tietysti, että liitto kestää. Ei kestänyt. Ex vaimo löysi mielestään paremman miehen ja haki eroa. Ei se liitto kuitenkaan hukkaan mennyt. Meillä on kolme ihanaa aikuistuvaa lasta, joista kaksi asuu minun kanssani.
Pidät tietysti minua kelvottomana, kun olen joutunut eroamaan. Minä sen sijaan olen nykyään hyvin onnellinen. Olen runsas vuosi sitten löytänyt uuden kumppanin. Hän on hengenheimolainen monessa suhteessa. Hänelläkin on aikuistuvia lapsia. On myös eronnut. Olemme toistemme luona vuorotellen, koska yhteistä asuntoa, emme ole hankkineet, koska emme halua hätiköidä. Olemme onnellisia, eikä omatunto vaivaa missään nimessä, vaikka emme yhteisiä lapsia koskaan tule hankkimaan. Aikansa kutakin.
En kuitenkaan pidä itseäni pakanana. Olen aina uskonut Jumalaan, mutta se Jumala on minulle henkilökohtainen juttu. Sitä suhdetta ei rajoita vanhat pölyiset kirjoitukset, eivätkä toisten mielipiteet. Olen aina ollut sitä mieltä, että Jumala on lempeä ja anteeksiantava eikä julma tuomari, jonka edessä pitää vavista. Hän on läsnä kaikkialla ja taivas on jokaisen sisällä - helvettiä tuskin on.
Olipa vuodatus. Mietin vain, mitä koetin kertoa. Ehkä jotain omasta sisimmästäni, mutta korostan kuitenkin, että maailma ei ole mustavalkoinen.
Suvaitsevuutta ystävät!"
Kopioin sen tänne ihan teidän kommentoitavaksenne. Minä etsin varmaan jotain, mutta en ole vielä löytänyt.
Kysymys kuuluu: Hyväksyttekö te ihmisen virheineen päivineen, vai pitääkö teidän mielestänne ihmisen muuttua ja sopeutua tiettyhin nrmeihin?
Olen seurannut näitä keskustelupalstoja ja peräänkuulutan suvaitsevaisuutta tietysti tiettyyn pisteeseen asti.
Kirjoitin tällaisen jutun lestejen palstalle erään keskustelun innoittamana.
"Ensiksi anteeksi, että provosoiduin kommenteistasi. Niin ei olisi saanut tapahtua. Minua vaan harmitti ajatusmaailmasi mustavalkoisuus ja realiteettien ehdoton kieltäminen.
Kai se johtuu osaltaan ikäerosta. Minä olen vanha pieru, joka varmaan voisin olla ikäni puolesta isäsi ja sinä nuori joka olet täynnä ihanteita.
Muista kuitenkin vanha ja viisas sanonta:
Jos ei ole nuorena radikaali, ei ole sydäntä
Jos ei ole vanhana konservatiivi, ei ole järkeä.
Ihanteita pitää olla, mutta pitää olla myös suvaitsevaisuutta. Sen olen huomannut, kun ikää on karttunut. Ei kaikki mene, kuin on ajatellut. Kun menin naimisiin, ajattelin tietysti, että liitto kestää. Ei kestänyt. Ex vaimo löysi mielestään paremman miehen ja haki eroa. Ei se liitto kuitenkaan hukkaan mennyt. Meillä on kolme ihanaa aikuistuvaa lasta, joista kaksi asuu minun kanssani.
Pidät tietysti minua kelvottomana, kun olen joutunut eroamaan. Minä sen sijaan olen nykyään hyvin onnellinen. Olen runsas vuosi sitten löytänyt uuden kumppanin. Hän on hengenheimolainen monessa suhteessa. Hänelläkin on aikuistuvia lapsia. On myös eronnut. Olemme toistemme luona vuorotellen, koska yhteistä asuntoa, emme ole hankkineet, koska emme halua hätiköidä. Olemme onnellisia, eikä omatunto vaivaa missään nimessä, vaikka emme yhteisiä lapsia koskaan tule hankkimaan. Aikansa kutakin.
En kuitenkaan pidä itseäni pakanana. Olen aina uskonut Jumalaan, mutta se Jumala on minulle henkilökohtainen juttu. Sitä suhdetta ei rajoita vanhat pölyiset kirjoitukset, eivätkä toisten mielipiteet. Olen aina ollut sitä mieltä, että Jumala on lempeä ja anteeksiantava eikä julma tuomari, jonka edessä pitää vavista. Hän on läsnä kaikkialla ja taivas on jokaisen sisällä - helvettiä tuskin on.
Olipa vuodatus. Mietin vain, mitä koetin kertoa. Ehkä jotain omasta sisimmästäni, mutta korostan kuitenkin, että maailma ei ole mustavalkoinen.
Suvaitsevuutta ystävät!"
Kopioin sen tänne ihan teidän kommentoitavaksenne. Minä etsin varmaan jotain, mutta en ole vielä löytänyt.
Kysymys kuuluu: Hyväksyttekö te ihmisen virheineen päivineen, vai pitääkö teidän mielestänne ihmisen muuttua ja sopeutua tiettyhin nrmeihin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Miksi toisten ihmisten hyväksyntä on tärkeää?
Eikö tärkeinä ole tieto siitä, että jokaisella meillä on mahdollisuus pelastua, jos haluamme?
Meillä on paljon historiassa esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat katumuksellaan saaneet valaistuksen.Ryöväri ristillä sanoi ennen kuolemaansa:"Muista minua kun tulet valtakuntaasi".
Jeesus Kristus itse meni sairaiden, heikkojen ja syntisten luo.Eikö se ole riittävää?