Minua loukkaa suunnattomasti poikaystäväni pornon katselu tai edes ja pikemminkin se, että hän nauttii siitä (katsoi/katsoo silloin kun olemme paljon erossa, nyt asumme yhdessä). Se saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi, rumaksi, epämiellyttäväksi. Merkityksettömäksi. En voi tunteilleni mitään, ja aiemmin netissä keskustellessani asiasta olen saanut ennemmin selkääni, kuin että kukaan ymmärtäisi.
Osasyy tähän on se, että ennen poikaystäväänikin minulla oli vaikeita ulkonäkökriisejä, jossain vaiheessa sairaalloisesti välttelin ja pelkäsin peilejäkin.. Tämä oli kolme vuotta ennen kuin tapasin poikaystäväni.
Minusta poikaystävän pornon, tai vaan muuten vaan kauniiden naisien katselu tuntuu siltä, että minä en ole riittävä, ja minusta puuttuvia osia pitää hakea muualta, olen huono. Minulle se on muiden himoitsemista.
Ennen, kun sain usein poikaystävältäni ihania rakkauden- ja välittämisenosoituksia sanoin ja elein ja kehuja kauneudesta, tämä asia ei tuntunut niin pahalta. Nyt se tuntu, kun niitä on surullisen vähän.
En ole kieltänyt sitä poikaystävältäni, kertonut vain että se loukkaa minua. Plus itkeskellyt siitä, että emme ole enää niin läheisiä kuin ennen, ja painostanut häntä tunnustamaan tunteidensa laimenemisen, josta ei tietenkään kunnon keskustelua saa..
Nyt minussa on alkanut herätä asenne "Tee mitä haluat, minä kärsin ja käännän selkäni sinulle", ja se hieman pelottaa. En enää oikein halua seksiä hänen kanssaan (ei tee mieli), enkä nauti siitä lähes ollenkaan. Olemme sitä kyllä harrastaneet, mutta sen jälkeen kun poikaystäväni on saanut, minua alkaa itkettää, oloni tuntuu arvottomalta, piilotan tunteeni ja poikaystäväni ei kai tiedä näyttelystäni mitään. Koen seksin velvollisuutena nykyään.
Asiat on solmussa. Puhuminen ei auta, poikaystäväni perääntyy ja sulkeutuu. Mutta toisaalta hän kertoo että on ikävä, haluaa lähelle nukkumaan, mikä minusta tuntuu ristiriitaiselta, kun minähän en ole hänelle riittävä.. Siis olenko vain seksinukke ja kotitalouskone?
Auttakaa minua, mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella..?
Osasyy tähän on se, että ennen poikaystäväänikin minulla oli vaikeita ulkonäkökriisejä, jossain vaiheessa sairaalloisesti välttelin ja pelkäsin peilejäkin.. Tämä oli kolme vuotta ennen kuin tapasin poikaystäväni.
Minusta poikaystävän pornon, tai vaan muuten vaan kauniiden naisien katselu tuntuu siltä, että minä en ole riittävä, ja minusta puuttuvia osia pitää hakea muualta, olen huono. Minulle se on muiden himoitsemista.
Ennen, kun sain usein poikaystävältäni ihania rakkauden- ja välittämisenosoituksia sanoin ja elein ja kehuja kauneudesta, tämä asia ei tuntunut niin pahalta. Nyt se tuntu, kun niitä on surullisen vähän.
En ole kieltänyt sitä poikaystävältäni, kertonut vain että se loukkaa minua. Plus itkeskellyt siitä, että emme ole enää niin läheisiä kuin ennen, ja painostanut häntä tunnustamaan tunteidensa laimenemisen, josta ei tietenkään kunnon keskustelua saa..
Nyt minussa on alkanut herätä asenne "Tee mitä haluat, minä kärsin ja käännän selkäni sinulle", ja se hieman pelottaa. En enää oikein halua seksiä hänen kanssaan (ei tee mieli), enkä nauti siitä lähes ollenkaan. Olemme sitä kyllä harrastaneet, mutta sen jälkeen kun poikaystäväni on saanut, minua alkaa itkettää, oloni tuntuu arvottomalta, piilotan tunteeni ja poikaystäväni ei kai tiedä näyttelystäni mitään. Koen seksin velvollisuutena nykyään.
Asiat on solmussa. Puhuminen ei auta, poikaystäväni perääntyy ja sulkeutuu. Mutta toisaalta hän kertoo että on ikävä, haluaa lähelle nukkumaan, mikä minusta tuntuu ristiriitaiselta, kun minähän en ole hänelle riittävä.. Siis olenko vain seksinukke ja kotitalouskone?
Auttakaa minua, mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella..?
Vastaukset 40
Vanhimmat
tiedän, että useat aikovat sanoa, että porno toimii vain halujen tyydyttäjänä, eikä minään muuna, mutta..
Silti ne naiset on kauniimpia ja haluttavampia kuin minä.
Silti minut saattaisi vaihtaa sellaiseen, jos vain olisi mahdollisuus.
Silti en ole hyvä, ainutlaatuinen poikaystävälleni.
Oloni on hieman kuin poikaystäväni pettäisi minua.
ja ongelmallista on, että tuntuu, että olen koukussa fyysiseen ja henkiseen läheisyyteen, ja entäs sitten jos suhteemme menee huonompaan päin? Kun sitä on meidän välillämme liian vähän? Masennunko (olen sairastanut masennusta ja herkkyys siihen on vieläkin aivan liian suuri) vai alanko hakea hellyyttä muualta? Pelottaa..
...herkkään aiheeseen tukea ymmärtäväisemmästä paikasta kuin tämä. Esim tukiasema.net
Itse sanoisin sen verran, että minusta väkisin seksin harrastaminen ja negatiivisten tunteiden salailu on paitsi itsepetosta, myös toisen pettämistä. Läheisessä suhteessa kuuluisi olla avoin ja toinen olettaa että olet tyytyväinen josset muuta kunnolla ilmaise. Epämääräisyys johtaa vain ahdistukseen eikä toinen edes voi tietää mistä se johtuu.
Seksi on herkkä asia eikä se onnistu eikä tunnu hyvältä ellei voi olla luottavainen ja rauhallisin mielin. Suhteen ongelmat heijastuvat siihen.
Väitän, että masennut varmasti jos jatkat samaan malliin itsesi pettämistä.
mies 23v.
- rakkaus lopahtaa tutkitusti noin vuoden kuluttua
- sen jälkeen on vain kiintymystä
Et kai roiku liikaa poikaystävässäsi?
Hei,
meillä ainakin katsotaan pornoa sekä yhdessä että erikseen. Ihmismieli on sellainen että se hakee niitä fantasioita.Muista että jokainen ihminen on erilainen ja jokainen ihminen kiihttuu erilaisista asioista. Oletko pystynyt juttelemaan miehesi kanssa esim hänen fetisseistään? Niitä voi olla vaikea tunnustaa mutta kun puolin ja toisin kykenette kertomaan omat mieltymyksenne niin seksin saralla aukeaa teille aivan uusi maailma.
Poikaystäväsi kokee varmasti syyllisyyttä koska poken katselu loukkaa sinua. Sehän on vain ns elokuvaa, sinä olet hänelle se todellinen ja sinun kanssasi hän haluaa asioita tehdä.
Yllätä hänet, katsele hänen kanssaan pokea ja nauti sen jälkeisestä seksistä. Koita saada poikaystäväsi avautumaan ja katso kohtaako mieltymyksenne seksin saralla. Niin miehillä kuin naisillakin on mitä uskomattomampia fantasioita..joita he haluaisivat osittain omankin kumppanin kanssa kokeilla.
Kumma kyllä, fetissejä syntyy lisää, mitä enemmän ja mitä weirdompaa pornoa katsotaan. Ei kyse ole aina luonnollisesta fantasioinnista. Ja mikä muuten oikeuttaa ihan mihin tahansa fantasiaan, esim jos siihen liittyy vieras nainen? Minä fantasioin ainakin tappamisesta...
Joku roti oikeesti. Porno ei sovi kaikille eikä se ole mikään normaali asia. Se on vaan yleistynyt. Se on ihan sama kuin joku tupakka tai alkoholi, eli ihminen pärjää kyllä ilmankin, mutta kun saadaan ihmiset kokeilemaan, niin joku ihme juttu vetää niissä puoleensa. Se on helppo hyväksyä sosiaalisesti mutta ilmankin pärjää ihan hyvin.
On ihmisen olemuksen typistämistä ja seksin tekemistä helpoksi. Pornoon koukahtaminen voi tarkoittaa sitä, että pakenee läheisyyttä, että se on pelottavaa.
Jos pornon katselu on jatkuvaa ei sinun sitä tarvitse sietää.
..katsoa vaikka loukkaisi läheistä.
Sinänsä jos joskus yhdessä kumppanin kanssa katsoo ja kumpikin tykkää mikäs siinä, mutta jos pakko katsoa vaikka kumppani ei niin tuntuu oudolta.
Porno bisnes syntyy siitä, että miehet haluavat helppoa kiihottumista tässä maailmassa jossa todellisuus on sitä, että naisen seksuaalisuus on oikeasti haastavaa. Jos mies pakenee tähän maailmaan omaa riittämättömyyden tunnettaan ei hänen oikea seksi elämänsä voi tyydyttää naista.
sinä noin tuntea saat. Ei sitä kukaan kieltää voi mutta samalla sinun on ymmärrettävä että ei se sun poikaystävä varmasti vertaa sinua noihin toisiin. Porno on miehelle ajanviihdettä. JOs se porno olisi todella merkityksellistä hänelle niin hän olisi jättänyt sinut ajat sitten.
Mikä naisia vaivaa? Eivätkö naiset tunnista itsessään, että yksi heidän tärkeimmistä tarpeistaan on keskusteluyhteyden olemassaolo puolison kanssa? Miksi niin monet naiset ottavat näitä jurottavia miehiä, jotka vaan sulkeutuu luolaansa?
Porno on perseestä eikä kuulu parisuhteeseen. Harmi vaan että nykymaailman asenteet ovat jo kääntyneet 6-0 pornon puoleen. Nyt painostetaan jo naisiakin katsomaan ja jos et katso olet epänormaali. Jos et hyväksy puolisosi pornoriippuvuutta, olet epänormaali. Iha sairasta!!! Kai se nyt on selvää, että loukkaa, jos mies kattoo toista naista vaikka kuvaputkesta.
Sulla on myös itelläs ongelmaa tuossa. Miehes ei oo yksin syyllinen. Sun itsetuntos kaipaa vielä käsittelyä. Mies ei voi yksin sitä kasata sulle.
Ja muuten, kun keskustelette, pidätkö tunteesi kurissa. On ihan eri asia keskustella fiksun ja älykkään naisen kanssa, kuin aikapommin kanssa.
Poikaystäväsi ei selvästikään kunnioita sinua. Kyllä parisuhteessa, yhdessä asuville, pitäisi riittää seksi sen oman kumppanin kanssa. Tietenkin itsetyydytys on ok, mutta pornoaddiktio on eri asia...
Sulla on täysi oikeus odottaa kumppaniltasi kunnioitusta sua ja sun ajatuksiasi kohtaan! Itse en eläisi päivääkään tuollaisen pornon kanssa läähättävän "miehen" kanssa. Kuule etsi itsellesi parempaa seuraa...sellainen mies, joka rakastaa ja arvostaa SUA! Niitä on, jotka ymmärtävät miten parisuhteessa eletään ja mitä on toisen kunnioitus. Ilman sitä ei ole aitoa rakkautta.
Älä enää kiusaa itseäsi tuon miehen kanssa. VAIKKA ero on aina vaikea prosessi, selviät siitä, kun ajattelet, miten surkeaa tulevaisuutesi olisi tuollaisen miehen "käyttöesineenä"..... Mieti sitä!
Voimia sulle!!
Kun tämä asia tuli (toisen kerran pitkään aikaan) puheeksi, hän poisti pornon koneeltaan, koki kai minun painostavan, tai siksi että se merkitsee minulle jotain.. Ja hän sanoo ettei tarvitse sitä kun on minun kanssa, siis, jos nähdään toisiamme tarpeeksi usein (nyt asutaan jo yhdessä). Mutta kun mä en luota.
Jos en harrasta seksiä hänen kanssaan, ajan vain hänet pornon pariin, enkä ole valmistautunut sellaiseen tilanteeseen.
Yksi suuri asia, joka sattui, on kun hän kertoi pitävänsä rintojani liian pieninä. Sen koommin en ole halunnut hänen koskevan niihin tai edes halunnut hänen näkevän niitä, vaikka tietenkiin niin käy aina välillä. Olen kyllä piehenkön keskikokoinen, mutta.. Miksi minun mielestäni poikaystäväni epätäydellinen ulkonäkö on täydellinen, kaikkine "virheineen"? Ja minuako ei muka verrata niihin silikonitissisiin pornonaisiin? Tuntuu ja pelkään, että hänen todellisuudenkuvansa naisista on hieman hämärtynyt pornon katselun ohella..
Joku voisi ajatella että olen julma: seksiä ei tee mieli harrastaa kun korkeintaan kerran viikossa (tai siis, ei tee mieli ollenkaan, mutta niin usein korkeintaan jaksan tyydyttää mieheni) ja pornon katselusta minä loukkaannun. Olenko siis pihtaava ja nalkuttava akka, joka melkein tekee miehestään munkin?
En näe tähän tilanteeseen muuta ratkaisua kun olla vaan ja antaa tilanteen kehittää itse itseään. Toivon kovasti että poikaystäväni tajuaa ja tulee edes hieman yhteistyökykyisemmäksi..
Vai miten ihmeessä saisin keskusteluyhteyden auki kun se ei ole millään konstilla auennut puoleen vuoteen?
En ikinä tule hyväksymään muiden naisten katselua, tai tarkoitan, että se sattuu. Miten tämän asian kanssa minun tulisi elää?
Ja miten voisin noin vaan poistaa mieleni viat (huono itsetunto ja -luottamus, herkkyys masennukseen, ahdistus) kun niin pitkään olen niiden kanssa elänyt ja terapiassakin käynyt?
Pysähdyin täysin kun kerroit, että poikaystäväsi pitää rintojasi liian pieninä. Siis liian pieninä?! Ei sellaista pidä sanoa, ellei halua toista loukata. Ei kukaan syntyessään päätä rintojensa kokoa. Oletko kertonut hänelle, miten paljon hän loukkasi sinua?
Minulle jäi kuva, että olet vielä valmis yrittämään, voisiko suhteenne parantua. Voithan pyytää poikaystääväsi juttelemaan rehellisesti kanssasi, useammankin yrityksen voimin? Kerro suoraan ja rehellisesti ajatuksistasi/tunteistasi.
Yhteiselonne kuulostaa tällä hetkellä hyvin kuluttavalta ja painostavalta, se ei kuulosta sellaiselta, jonka voimin nauttia ja innostua elämästä. Entä jos vain hetken aikaa keskittyisit itseesi, mikä voisi saada mielesi kohenemaan, voisitko tehdä jotain mistä olet pitkään haaveillut, haluatko kehittää itseäsi jossakin, mistä nautit...
Minullakin on ollut ja on vieläkin jossain määrin itsetunto-ongelmia sekä masennusta, ulkonäönkin suhteen. Ulkonäkö on kuitenkin sellainen juttu, johon voin vain hieman vaikuttaa liikunnalla ja ruokavaliolla, mutta luustoni on mitä on, geenini ovat mitä ovat. Ja kuten sinäkin ehkä ajattelet (sanottuasi poikaystäväsi ulkonäöstä), viehättävä ulkonäkö tulee muusta kuin turhaan ja keksittyyn muottiin sopimisesta. Se on myös eleitä, ajatuksia, tapa puhua, vaikka mitä.
Masennuksesta voisin sanoa jo päässeeni melko hyvin eroon, ainakin päivittäisestä kuoleman toivomisesta, jatkuvasta itseruoskinnasta yms... Siinä on tosiaankin auttanut aika, erilaisiin ihmisiin tutustuminen töissä ja koulussa, yleinen filosofointi ja havahtuminen todellisuuteen. Minullakin oli aiemmin samanlaisia ulkonäköongelmia parisuhteessa (vaikka poikaystäväni ei ole koskaan sanonut mitään pahaa ulkonäöstäni), sittemmin olen miettinyt, että miksi edes yrittäisin miellyttää ketään sellaista, jolle en tällaisena kelpaisi. Ulkonäköäni arvosteleva ihminen ei selvästikään olisi havahtunut todellisuuteen näkemään, etten ole sitä itse valinnut :)
Olen myös yrittänyt miettiä, mitä todella arvostan itsessäni sekä muissa ja millaista on hyvä elämä, ja miten voin käytännössä elää sitä parhaani mukaan. Yritän aina myös suhteuttaa tilanteeni siihen, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Esim. on todellakin tärkeämpiä asioita kuin ulkonäköni tai varsinkin se, että joku muu välittäisi siitä. Ymmärrän, että tämä saattaa ärsyttääkin, kun on vahva ahdistus päällä omasta tilanteesta...
Olen onnekseni saanut tässä yli kolmen vuoden aikana puhuttua kaikesta mahdollisesta poikaystäväni kanssa, keskustelemme päivittäin molempia kiinnostavista asioista. Suhteen alussa - ja jopa parikin vuotta siitä - emme keskustelleet näin paljoa. Olen vain lähes väkisin istuttanut hänet kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavana:D Ja toitottanut hänelle, että haluan myös kuulla hänen ajatuksiaan (joita hän mielellään säästelee vain itselleen).
Oletko kokenut hetkiä, kun olet saanut olla ihmisten kanssa, jotka hyväksyvät sinut sinuna, ovat rehellisiä ja aitoja, haluavat kuunnella sinua ja ymmärtää tilannettasi...? Sellaisessa hyvässä seurassa voi vaan nauttia olosta, nauraa, itkeä ja halata. Eikö sellaista pitäisi olla myös parisuhteessa?
Voisit varata ajan paikalliseen mielenterveystoimistoon josta saisit ilmaista ja hyvää apua ongelmiisi.
Ei ole normaalia saada masennusta siitä jos toinen joskus katsoo vähän pornoa kun et ole kotona. Mieti nyt mitä kontrollifriikki olet kun toinen ei saa masturboida (tai saa vissiin jos ajattelee sinua)?
Teidän pitäisi opetella molempien puhumaan suhteessanne enemmän, mutta asiallisesti. Et saa kuitenkaan ahdistaa toista olettamuksilla että hänen tunteensa ovat laimentuneet. Puhukaa positiivisesti asioista ja miettikää mitä kaikkea kivaa voisitte yhdessä tehdä.
Oikeasti ongelmannehan ei ole porno, vaan sinun heikko itsetuntosi. Demonisoit heikon itsetuntosi takia poikaystäväsi pornon katselun. Joka ikinen normaali mies joskus runkkaa ja varmana katsoo tai on katsonut pornoa. Jos et pysty tätä hyväksymään niin mitä ilmeisemmin suhteenne tulee kaatumaan.
On täysin normaalia että nainen loukkaantuu tällaisesta käytöksestä. Ei se ole merkki huonosta itsetunnosta vaan mun mielestä ihan terve reaktio. Miten se nyt voisikaan tuntua kivalta jos oma mies ylenpalttisesti hekumoiden muiden naisten "seurassa"? Ei tietenkään.
Alkuperäisellä kirjoittajalla oli myös itsetunto-ongelmia ja toki niitä on hyvä selvitellä jossain. Apua on saatavilla. Miehen tällainen käytös ei takuulla ainakaan paranna tilannetta!
Jos mies on kykenemätön huomioimaan muiden tunteita ja hillitsemään omaa käytöstään niin ei hän ole minkään arvoinen.
Ei mikään suhde siihen kaadu jos mies ei saa katsoa pornoa, höpö höpö... tai jos kaatuu niin siinä on kyllä miehellä sen laadun psyykkiset ongelmat että niihin olis hyvä hakea apua.
Tsemppiä alkuperäiselle!
Rohkaisepa mieles ja juttele kumppanillesi varmastikin ERITTÄIN ikävistä tuntemuksistasi. Pyydä pienen pientä palvelusta: hävittää kaikki leffat, lataukset, lehdet ym. Heinkinen hyvinvointisi ovat nyt kaiken a ja o. Hinta hyvästä mielestä ja - parisuhteesta on suhteellisen pieni. Veikkaanpa, että tilanne muutoksen jälkeen todella helpottuu.
JOS ! miehesi tyrmää ajatuksen täysin !useammankin yrittämän! jälkeen, kannattaa todella miettiä suhteenne tulevaisuutta. Kaikilla nimittäin on oikeus mielipiteisiinsä pornosta - niin myös sinulla!! JA kun suhde ja ennen kaikkea psyykeesi, kärsivät (kaikesta päätellen) jo huomattavasti, ongelmasta on ehdottomasti päästävä eroon - tavalla tai toisella (ikävä kyllä).
Yritä kuitenkin ensin täysillä, painostamatta kuitenkaan vihamielisesti.
Jaksamista sulle!
Jos sinulla on aikaisemminkin ennen kuin tapasit poikaystäväsi pahoja itsetunto-ongelmia, niin miksi et ensin tutustunut ITSEESI ja asunut yksin, antanut ajan kulua ja itsesi toipua? Onko SEURUSTELU aivan mahdotona ajatus? Jos olisit antanut itsellesi aikaa, niin kaikki olisi nyt paremmin.
Liian nopea, nuorena tapahtuva yhteenmuuttaminen voi "leipiinnyttää" suhteen. Suhteeseen EI pidä lähteä omia ongelmiaan pakoon! Jos itsetunto on huonolla pohjalla, niin silloin on annettava itselleen sitä OMAA AIKAA. Muuttakaa erillenne, suhdetta ei pidä eikä tarvitse katkaita. Sinulla on silloin mahdollisuus elää hetken yksinäsi ja antaa itsesi toipua. Porno ei turmele ketään, jolla on tarpeeksi itsevarmuutta. Sinä, nuori nainen, tarvitset ITSEVARMUUTTA, syytä on turha sysätä pornoon, sillä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Miehesi on liian tottunut sinuun tai muuten vain haluaa virikkeitä. Jos näkee naisensa verkkareissa, jakaa hänen kanssaan vessansa ja elää huonot päivät (joita elämään kuuluu) läpi, niin silloin arki on astunut kuvioihin. Minä olen 25-vuotias nainen, mutta en ole muuttanut miesysväni kanssa vielä yhteen. Olemme seurustelleet 8 vuotta ja olemme edelleen kuin vastarakastuneet. Muutamme kyllä jossakin vaiheessa, mutta mikään kiire ei meillä ole, jos olisi, emme olisikaan tosissamme ja hyvää kannattaa odottaa. Arki astuu joskus meidänkin kohdallamme kuvioihin, se o luonnollista. Seurusteluaika on kuitenkin yksi elämän ihanimmista vaiheista ja alkuhuuma säilyy mahdollisimman pitkään, kun jaksaa olla kärsivällinen! :) Seksikin on parempaa ja jännempää, kuin jos nukkuisimme joka yö toistemme kyljessä tai laskisimme ruokarahoja / jakaisimme saman vessan. Mutta jokainen tehkööt miten tahtoo. Jos muuttaa liian nuorena yhteen, on turha märistä suhteen arkipäiväistymisestä (ja siitä jos mies kyllästyy naiseen ta päinvastoin). Omista valinnoista ei voi syyttää pornoa tai mitään muuta.
klimpissä ja vaatii selvitystä. Voit lukea loogisena vertauskohtana avioliitto -palstalta tarinan Esiaviollinen seksi, siinä on kiinnitytty (huolimatta otsikosta) maailmanpelkoon tai -tuskaan, Sinä olet kiinnittynyt murkkuiän jälkeiseen itsetunto ja ulkonäköjuttuun ja lisänä nykyisellään moukkamaisesti käyttäytyvä poikaystävä. Vertauksen avulla vain huomaat järjellä, ettei aina näe metsää puilta; ei tuo vertaus silti tuntemusta omassa asiassa mihinkään muuta.
Poika on ikänsä vuoksi vielä 'perusnuori', henkinen kapasiteettinsa ei riitä ymmärrykseen, miten hän sinua loukkaa. Hän mieltää pornon osittain erilailla kun naisena ajattelet. a) "..näkee kauniinpina ja haluttavimpina": ikään kuuluvaa uteliaisuutta, b) "..vaihtaisi sellaiseen":ne on niitä seksinukkeja (roolin mukaisesti orgasmin laidalla jo valmiiksi, fantasiakuvina näytössä, ei vaadi mieheltä mitään, tällainen automaatti fantasiana miehiä pornossa kiinnostaa (ne miesaivot!), ei takuulla vaihtaisi jos elävänä eteen tuotaisiin ja alkaisi esittää ehtoja. Ja jos joskus ns.vetää käteen, porno ei ole alkusyy, tekis sen muutenkin c)"..ainutlaatuinen": tuohan tulee kun yhteiseloa ja -kokemuksia kertyy, ei ulkonäöllisesti ns.ainutlaatuisten (jos sitä tarkoitat) liitot sen paremmin kestä, jos ovat kaatuakseen.
On selvää, ettet tilannetta tuommoisenaan jaksa. Kumppaninasi on perustavis, joka käyttäytyy vielä 'luontaissapluunansa' mukaisesti eikä osaa noteerata taustastasi johtuvaa korosteista herkkyyttä. (Uskovaiset saattavat koetella toisiaan vuosikausia jotta varmistuvat 100varmasti ajatustapojensa samanlaisuudesta.)
Ikä yleensä parantaa tilannetta. Ja ulkokohtaisestihan poikaystäväsi yrittääkin parantaa tilannetta (hävittämällä pornot), sinä et vain luota. Olotilasi ei vaikuta itselliseltä, kuten sanot, olet (lievästi) koukussa läheisyyteen. Ootko huomannut, vaikuttaako muuhun, opiskeluun lähinnä tapauksessasi.
Toisaalta läheisyys aiheuttaa surua. Ja kumppanisi teinimäiset lausahdukset (olkoon nyt tissit esimerkkinä) lisäävät sitä. Vakaassa tapauksessahan tällaiset ovat kuin yhtä tyhjän kanssa, mutta ei Sinun tapauksessasi, sinä muistat tuon. Ei miehen todellisuuskuva välttämättä perin sumea ole, on vaan ajattelematon ja tavis. Voisitko joskus yrittää selvittää kumppanillesi, miten koet tuollaiset. Eli kulissimainen seksillä miellyttämisesi ei pidemmän päälle pelaa, ei sitä jaksais erkkikään :)
Ja olet vapaaehtoisesti ottamassa vielä lisäsyyllisyyksiä ("olenko julma"). Et ole nyt miehen hoitaja, vaan Sinulle olis tarvetta saada mielenkonennusta ja itsenäisyyttä. Jos tähän jumittuu, opiskelukaan ei suju. En osaa arvioida, miten näet, onko ne terapiat hölynpölyä, vai onko ideaa, jos vain saisi siitä kiinni.
Ei näin vetele, tilanne nahistuu ja kulissi kaatuu. Miehesi herkkyys ei liene 'liikatasoa', eli älä yritä säästellä häntä keskusteluissa, vaan kuvaat ihan semmoisenaan mitä Sinä tunnet, miltä tuntuu. Ehkä alkais ymmärtää. Jos olisitte vanhempia, miehelle saattaisi syntyä ns.kaveria ei jätetä henki, se olisi yksi ratkaisumahdollisuus. Mutta jotakin on tehtävä ennen pitkää, tarttumatta ongelmaan pahimmassa tapauksessa et edes valmistu miksikään..
Äläkä ota liikaa itseesi, jos joku toinen vastaaja sanoo, että olet jo tehnyt jotakin väärin. Tilanne on nyt, ja siihen tulisi saada korjausta.
hyvin mahdollista että muutimme liian pian yhteen, myönnän sen täysin. Mutta minä olin itsekäs (tai no, eihän se itsekästä tavallaan ole, kun me molemmat halusimme muuttaa yhteen) ja ajattelin omaa parastani - kun vaakakupissa oli poikaystäväni kanssa asuminen ja tuntemattomien kanssa asuminen solussa, ei mun tarvinnut edes harkita, sen verran vaikealta vieraiden ihmisten kanssa asuminen tuntuisi. Yksin ei ole varaa asua, ja sekin olisi erittäin huono vaihtoehto, sillä saattaisin aivan seota yksinäisyydestä.
Ennen poikaystävääni olin niin vaikeasti masentunut, että minulla oli suunnitelmat ja hankin välineitä päivieni päättämiseen. Kun poikaystäväni tuli kuvioihin, alkoi elämä taas maistua. Että niin, mieluummin kiirehditty parisuhde kuin ... Ja täytyy tähän sanoa, poikaystäväni on innokkaampi kiirehtimään, minä yleensä haluan myös ajatella järjellä.
Ja toisaalta, suhteemme aivan hyvin olisi voinut mennä huonompaan suuntaan, jos asuisimme erillään. Minä ainakin olisin mustasukkainen ja yksinäinen. Ennen yhteenmuuttoamme mies oli vuoden armeijassa ja tämä aika opetti meidät riitelemään ja kunnolla, ensimmäiseen vuoteen kun ei sitä osattu ollenkaan.
tiedän, että ulkonäköhuoleni ovat turhia ja naurettavia, mutta tunnen toisin. En vaan osaa jättää itseäni rauhaan tässä aiheessa. En osaa.
Pidän kyllä itsekin poikaystävääni hieman epäkypsänä, mutta tuntuu väärältä haukkua häntä. Ja kun aiemmissa keskusteluissa minut on useammin tuomittu väärässä olevaksi kuin että joku olisi oikeasti yrittänyt ymmärtää, se saa minut epäilemään sitä, onko tunteeni oikeutettuja.
Tietenkin tämä vaikuttaa yleismielialaani ja sitä kautta koko elämääni, mutta myös siten, että mieleni tekisi saada läheisyyttä muilta, kerran en saa poikaystävältäni. En ennen olisi IKINÄ kuvitellut voivani pettää tai edes jotain pienempää, mutta nyt minua pelottaa, että mitä jos tilanne kehittyykin siihen suuntaan.
En vain tiedä miten parantaa mielensisäisiä ongelmiani. Uskon, että onnistuneella terapialla siihen pääsisi käsiksi, mutta sepä se.. Viime terapiassani en uskaltanut avautua ja tuskin koskaan aloitin itse puhumaan asioista. En ymmärrä mistä johtuu, että jännitin sen puolentoista vuoden aikana aivan suunnattomasti. Ja nyt terapiaan hakeutuminen tuntuu vaikealta..
En uskalla oikein puhua tästä poikaystävälleni, koska se on niin arka aihe minulle.. Eilenkin kun poikaystäväni sanoi vain hieman siihen suuntaan, niin mieleni valtasi surullisuus ja oli pakko paeta puoleksi tunniksi suihkuun (minun tapani yrittää unohtaa ikäviä asioita).
Ja jos mieheni saisi tietää etten oikeasti ole halunnut seksiä, siitähän tulisi katastrofi. Hän saattaisi tuntea itsensä hyväksikäyttäjäksi, tai jos ei sitä niin ainakin seksi loppuisi siihen ja hän on jättimäisen askeleen lähempänä pornomaailmaa, josta minä niin loukkaannun..
Ja puhuminen on muutenkin hankalaa, koska mies tuntee itsensä mahdottoman helposti syytetyksi ja haukutuksi, tai näkee minun vihjailevan, ettei hän kelpaa minulle.
Eräs hieman asian vierestä, mutta asiaa kuvaava esimerkki: ruokapöydässä huomasin ottaneeni ruokalusikan jälkiruokalusikan sijaan, ja jotain siitä ääneen sanoin ("miten mulla on väärä lusikka?"). Poikaystäväni siinä sitten pyyteli tuohtuneena anteeksi; hänen mielestään minä olin syyttänyt häntä. Kuulostaa kirjoitettuna oudolta, mutta omasta mielestäni se kuvaa hyvin.
Olet selvästi nautinnollisen seksin, ja ison aseen tarpeessa. Stadin nuori varakas vapaamuurari tunkee mielellään 26cm hevosaseensa Sinuun et sillei hei!
Motto: teatterisi sortuu vielä..
"Auttakaa minua, mitä minun pitäisi tehdä..? "
Tilanne on kuin pitkittäis hammaslääkärille menoa, särkee jo.
("..haluan ajatella järjellä")
("Viime terapiassani en uskaltanut avautua ja puhua asioista.." )
Eikö ammatti-ihminen havainnut, että puheenne oli tyhjänpyöritystä, miksi päästi plörinäksi. Onhan Sulla oltava isompi tausta jutulle, kuin jokin murkkuiän mittaongelma; pelonsekainen lapsuus, perintönä tullut mielenlaatu (imuroi herkästi kaikkea, ottaa kantaakseen itsekudottuja syyllisyyksiä ja tasapainottelee väkisinmiellyttämällä), jokin vinoutuma joka vaatisi prosessointia oikean ja kokeneen ammattilaisen valvonnassa.
Missä määrin poikaystäväsi on tietoinen aikaisemmista vaiheistasi? Tunnistaako ystäväsi miellyttämishalusi vai onko hän (nuoruuttaankin) aivan pihalla aiheesta. Eikö tule ihmetelleeksi kun häviät wc:hen tunniksi suremaan, vaikka mitään pintapuolisesti käsitettävää ei ole tapahtunut. Olisitteko kaiketi tunteneet vain ajalla, kun olet kasannut kuorrutuksia päällesi.
Ne ummehduttavat. Peräät etteikö tuntemukset ystävästäsi (pornosta) ole oikeutettuja. Ovatpa hyvinkin, mutta ei varsinainen ongelma sillä poistu. Kohta olet mustasukkainen naispuoliselle uutisten lukijallekin.
Joku päivä savijalkssysteemi notkahtaa, Sinun uupumukseen ehkä, tai johonkin - vaikka väärään lusikkamerkkiin. Se ei tarkoita, että miehesi (tuki ja turva) lähtisi kävelemään, mutta jonkinlaiseen selvitystilaan yritys joutuu. Eikö tämän selvityksen voisi tehdä hallitusti.
Olet saanut useita asiallisia vastauksia vapaalla foorumilla, herjanheittäjät vähissä. Tarkoittaa, että vastaajat tulkitsevat tilanteen 'tosiksi' ja yrittävät neuvoa, komentaakin(!) ja auttaa. Jos joku tietäisi käytännön tasolla minua paremmin, miten voi edetä, mihin hakeutua. Tämä olisi niin puhuttua hallittua muutosta. Pääkaupunkiseudulla mahdollisuuksia riittää, maaseutupaikoissa ehkä niukemmin.
Kuulostaa siltä että olette molemmat hyvin nuoria. Se soluasuminen tuskin olisi ollut niin huono ratkaisu,olisit saanut rauhassa itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi ennenkuin alat koittamaan parisuhteessa pärjäämistä. Pahinta on kun ei ole löytänyt vielä omaa itseääkään kokonaan ja sitten pitää vielä koittaa ottaa vastuu avovaimona puolisostaan. Parisuhde on haastava aikuisillekin,se tuntuu usein olevan mahdoton nuorille aikuisille,joilla itsetunto ja identitetti on hukassa. Ongelma ei ole porno,vaan se että ette vielä ole kumpikaan valmiit kompromisseihin ja vastuuseen jotka avoliitto tuo mukanaan. Täytyy antaa itselleen tilaa ja aikaa kasvaa ja vahvistua ennekuin voi ottaa parisuhteesta tai toisesta vastuun.Satutat vain, tyttö hyvä, itseäsi lisää ja pahennat tilannetta kun keräät pahaa oloa sisällesi. Koita etsiä itsellesi sopiva asunto ja keskittyä siihen että opit pärjäämään tässä maailmassa kaikista vaikeuksista huolimatta yksinkin! Se kasvattaa itsetunnon kohdilleen. Sen jälkeen kun poikaystäväsikin on oppinut omilla jaloilla seisomaan ja suhteenne toimii siinä oman elämän sivussa,voi miettiä avoliittoa. Ensin täytyy tuntea itsensä ja osata rakastaa itseään sellaisena kuin on,ennekuin voi rakastaa tai hyväksyä toista. On varmasti vaikea koittaa selvittää omia tunteitaan jos täytyy kerran viikossa "antautua"toiselle ja näin pitää huoli että poikaystävä pysyy kaidalla tiellä.
Energiasi kuluu koko parisuhteen pyörittämiseen kun sen oikeasti pitäisi kulua siihen että opit seisomaan omilla jaloillasi vahvasti.
Valoisaa tulevaisuutta sinulle,tyttönen.
Asiat kyllä järjestyy kun uskallat tehdä oikeita ratkaisuja. Rohkeasti vain maailmaa kohtamaan.
"Se saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi, rumaksi, epämiellyttäväksi. Merkityksettömäksi."
- Miksi se sinusta tuolle tuntuu?
"En voi tunteilleni mitään"
- Mikset voi? Pakenetko niitä, vältteletkö niiden käsittelemistä, kiellätkö ongelmat, salailetko niitä? Jos sinä et voi tunteillesi mitään, miten poikaystäväsikään voisi?
"Minulle se on muiden himoitsemista"
- Mutta jospa laajentaisit näkökulman ulottumaan poikaystävääsi asti. Mitä porno hänelle on? Keskityt nyt kovasti siihen, miltä poikkiksen pornonkatselu sinusta tuntuu. Miltäköhän hänestä tuntuu, että sinä otat sen niin raskaasti?
"Ennen, kun sain usein poikaystävältäni ihania rakkauden- ja välittämisenosoituksia sanoin ja elein ja kehuja kauneudesta, tämä asia ei tuntunut niin pahalta. Nyt se tuntu, kun niitä on surullisen vähän."
- Hyvä esimerkki siitä, että miten käy, kun itsetunto on ulkonäön varassa. Kai sinä nyt herranjumala olet muutakin kuin kuoret?! Hauska, fiksu, taiteellinen, edes jotain? Millaisia sinun välittämisenosoitukset poikaystävällesi on?
"painostanut häntä tunnustamaan"
- Vaikuttaa siltä, että sinulle ei käy itse ajatteleva kumppani, vaan sen pitäisi olla muokattavissa millaiseksi ikinä sen haluatkaan.
"emme ole enää niin läheisiä kuin ennen"
- Kuinka voisitte, kun ilmapiiri ei vaikuta kovin hyväksyvältä, eikä siinä kummallakaan ole luotettava ja turvallinen olo avautua.
"Olemme sitä kyllä harrastaneet, mutta sen jälkeen kun poikaystäväni on saanut, minua alkaa itkettää, oloni tuntuu arvottomalta, piilotan tunteeni ja poikaystäväni ei kai tiedä näyttelystäni mitään."
- MIKSEI TIEDÄ? Pitäisikö hänen osata arvata mitä se selkänsä kääntänyt neiti miettii? Niinkö ne asiat selviää? Kanna vastuusi ja puhu.
"Puhuminen ei auta, poikaystäväni perääntyy ja sulkeutuu."
- Miksi sulkeutuu? Syytteletkö häntä yhtä avoimesti kuin tässä viestiketjussa? No sitten en ihmettele. Entäpä itse, etkö sinä pakene ja peräänny, mene kuoreesi? Rohkaisetko puhumaan? Oletko vaikuttanut siinä määrin luotettavalta, että sinulle voisi puhua, ilman että ottaisit sitä itseesi? Voiko sinuun luottaa, että ymmärtäisit hänenkin näkökulmaansa?
"Mutta toisaalta hän kertoo että on ikävä, haluaa lähelle nukkumaan, mikä minusta tuntuu ristiriitaiselta, kun minähän en ole hänelle riittävä"
- Onko mitenkään mahdollista, että tuo sinun riittämättömyytesi olisi vain sinun oma näkemyksesi itsestäsi? No miten on, onko poikaystäväsi sinulle riittävä? Miten olet sen hänelle osoittanut? Eli jos et halua enää olla hänen lähellään tai harrastaa seksiä hänen kanssaan, se tarkoittaisi hänen olevan riittämätön? Hän kertoo ikävöivänsä ja haluaa lähelle - mutta entäs sinä? Oletko ollenkaan mukana teidän suhteessanne?
Ulkonäkökriisisi ei btw ole pornon syytä, sitä ei aiheuta sinussa kehujenpuute, eikä sitä poistaisi sekään, vaikka olisit maailman kaunein. Se ei häviä, vaikka poikaystäväsi lakkaisi katsomasta pornoa. Että porno ei todellakaan ole teidän ongelmanne. Ongelma on jossain muualla. Miksi sinun on niin vaikea hyväksyä itseäsi sellaisena kuin olet? Etkö näe, että se kielteinen ulkonäkökritiikki, jota mielessäsi harjoitat, tekee sinusta hyvin itsekeskeisen?
mutta lukemisen perusteella sinullakin ongelmaa on. Mitätöitkö terapian aikanaan olemalla väärin "kohtelias", voi olla että terapeuttikin oli huono. Maksoitkin siitä varmaan...
Ammattiauttaja antaisi tapauksenne selvittämiseen raamit ja ryhdin. Olet jo kirjoittanut tänne, riittää kun kopioit samat tekstit pohjaksi, jo se antaa terapeutille ongelman kuvan.
Arvelet että jaksat noin kerran viikossa seksiä miehesi kanssa jotta hän pysyisi poissa pornon polulta... tämänlainen korttitalo hajoaa, kun tuuli puhaltaa...
Ei pidä väistää apua, kun sitä on saatavilla..
Ja ongelmat tiskiin kokonaan, ei asíakas ole mikään ammattilaishenkilön haasteen lievittäjä hänelle kuuluvissä työasioissa...
pelkään että asiat menee huonommiksi, ja kun nyt on pari päivää mennyt hyvin. Minunkin yhtäkkiä teki mieli seksiä kun mieheni käsitteli minua eri tavalla, osoitti haluavansa minua. Tietenkään en pystynyt täysin heittäytymään mukaan, mutta jospa se siitä.. Ja muutenkin mieli on tehnyt paeta "muuta maailmaa" poikaystävän syliin, nukkua ihan halissa ja saada siitä jonkinlaista lohdutusta, tämä varmaan siksi kun minulla on stressiä opiskeluistani.
Nyt on jotenkin huono aika puhumiselle, varsinkin ku tiedän ettei se kuitenkaan onnistu. Ehkä sitten, jos mieleni järkkyy vielä enemmän.
En ymmärrä mikä terapiassa meni vikaan, jotenkin aina lukkiuduin enkä saanut minua vaivaavia asioita sanoiksi, tai edes ajatuksiksi asti, ja tuntui, etten saisi "vaivata" terapeuttiani.
Ja en maksanut terapiasta koska se oli kunnan palvelu.
sinä "Syyttelet paljon", en tiedä mitä pitäisi ajatella tekstistäsi.. Varauduin kyllä että saan tuollaista palautetta. Kaipaisin enemmän ymmärrystä ja tuen kautta neuvomista, kuin paljasta syyllistämistä ja haukkumista. Ja miten voit olla niin varma, että kaiken pahan alku ja loppu on yksinomaan minussa?
En haukkunut. Enkä tarkoittanut syyllistää, mutta yritin kyllä viedä huomiosi itseesi asioissa, joissa vierität vastuuta itsestäsi poispäin. En väitä, että pahan alku ja loppu olisi vain sinussa, mutta ymmärtänet, että aloitusviestisi kertoi vain ja ainoastaan sinun näkökulmasi. Yritän saada sinut huomaamaan, että se ei suinkaan ole maailman tärkein, oikein eikä ainoa näkökulma. Tuen kautta neuvomista? Kun kieltäydyt kohtaamasta ongelmia? Jos ei kehoitus puhua tai tekemäni huomiot olleet sinulle mieluisia, niin sitten sivuutat ne, niin helppoa se on. Miten minusta kuitenkin tuntuu kaikista vastauksista päätellen, että itse tiedät kaiken aina paremmin ja tiedät millaisia vastauksia olisit halunnut, joten mikä virka tuolla aloitusviestilläsikin sitten lienee.
Sanot, että kaipaisit enemmän ymmärrystä. Toki, niinhän me kaikki, mutta sitä kun ei tahdo saada, jos itse kieltäytyy ymmärtämästä. Olisit varmaan halunnut, että kaikki olisimme olleet puolellasi ja kanssasi yksimielisiä, mutta mitä se olisi auttanut. Ja kun tuon viestini oikein ajatuksella luet, niin en ole missään vaiheessa kieltäytynyt ymmärtämästä. Ei, ymmärrän todella hyvin, että sinun ongelmasi ei ole poikaystävän muiden naisten katselu, vaan huono itseluottamus. Jos koet, että en ole sinua ymmärtänyt, niin ole hyvä ja kerro minulle sitten, miten asiat todella ovat. Vai sekoitatko nyt ymmärtämisen hyväksymiseen? No sitten, myönnän etten ole ollut kovin hyväksyvä, mutta auttaisiko mielistelevä myötäily sinua jotenkin tässä asiassa?
"Tietenkään en pystynyt täysin heittäytymään mukaan, mutta jospa se siitä.."
- Niin että tahdottomana ajelehtien eteenpäin tekemättä asioille itse mitään?
"Ja muutenkin mieli on tehnyt paeta "muuta maailmaa" poikaystävän syliin, nukkua ihan halissa ja saada siitä jonkinlaista lohdutusta, tämä varmaan siksi kun minulla on stressiä opiskeluistani."
- Että ei esimerkiksi hellyydenosoituksena, läheisyydentarpeesta tai rakastamisesta, vaan opiskelustressistä? :(
"Nyt on jotenkin huono aika puhumiselle, varsinkin ku tiedän ettei se kuitenkaan onnistu."
- Luovuttamisen makua. Vai tiedät sinä, ettei se onnistu... ei kai, jos olet päättänyt, että se ei onnistu.
"Syyttelet paljon"-vastauksesta, se on kirjoitettu ennen kuin kävi selville (lähinnä kolmas tekstisi), että
mielenlaatusi on erityisen syyllisyyksiä keräävä ja allerginen; kirjoittaja ei ole arvannut olla "kohtelias", kuten sinä terapeutillesi(!). Kaipaisit palstalta eniten haleja("..eivätkö sitten tunteeni (*pornonkatselusta*) ole oikeutettuja.."), olethan niitäkin saanut ja helpottaahan se, mutta ei ne perusongelmia ratkaise.
Vaikuttaa siltä, että yrityksenne on savitolpilla siten, ettei poikaystäväsi ole tietoinen tai osaa mieltää tilannetta perusteellisemmin; Sinä vaan koetat paperoida tolppia niin etteivät kastuisi. Voihan mennä näinkin jonkun aikaa, ja ymmärrettävääkin koska Sulla on huoli myöskin opintojen etenemisestä.. mutta.. ??
yrityksenne on savitolpilla siten, ettei poikaystäväsi ole tietoinen tai osaa mieltää tilannetta perusteellisemmin; Sinä vaan koetat paperoida tolppia niin etteivät kastuisi. Voihan mennä näinkin jonkun aikaa, ja ymmärrettävääkin koska Sulla on huoli myöskin opintojen etenemisestä.. mutta.. ??
Älä pahastu "Syyttelet paljon"-vastauksesta, se on kirjoitettu ennen kuin kävi selville (lähinnä kolmas tekstisi), että
mielenlaatusi on erityisen syyllisyyksiä keräävä ja allerginen; kirjoittaja ei ole arvannut olla "kohtelias", kuten sinä terapeutillesi(!). Kaipaisit palstalta eniten haleja("..eivätkö sitten tunteeni (*pornonkatselusta*) ole oikeutettuja.."), olethan niitäkin saanut ja helpottaahan se, mutta ei ne perusongelmia ratkaise.
kun systeemi tökkii..
..osui yhtäaikaa, viittaus 26.8 "Syyttelen paljon"-vastaukseen :)
Yleensä kun ihmisen omanarvontunto on mennyt, ei asialle ole paljoakaan tehtävissä.
Olisitte tehneet asialle jotain ennen romahdustasi.
noh, tässä minä olen puoli vuotta kitissyt, kysellyt, udellut, miksi et enää halua olla niin lähellä. Vastaukseksi sain jokunen kerta, ettei hän halua rakastaa minua jos käyn klubeilla ja illanvietoissa ja muiden miesten ulottuvilla. Mutta hei! Asia oli silloin(kin) niin että jos kävin jossain, se oli kavereideni luona leffailtoina tms, ja ainoa kerta kun kävin "ihmisten ilmoilla", oli abiristeily. Hmmmmh?!? Hän oli mustasukkainen, joka kyllä on aika yleistä armeijassa vankina oleville poikaystäville.
Sitä ennen oltiin ihan rakastuneita toisiimme. Sitten se vaan yhtäkkiä iski, aloimme riidellä paljon, tulimme etäisiksi.. Siinä kohtaa poikaystäväni oli ollut puoli vuotta armeijassa ja tuo aika oli meille molemmille hermojaraastavaa kun molemmat niin kovasti halusi olla toistensa kanssa, uskon että sillä on osansa pelissä.
Nykyään jos avaudun minulle tavalla tai toisella merkityksellisistä asioista, hän vaikenee ja perääntyy. Jos kysyn jotain, vastaus on "Emmä tiiä". En ole tähänkään (puoleen vuoteen) asti osannut avata keskusteluyhteyttä, niin miksi sitten osaisin tällä kertaa? Pahentaisin vaan asiaa. Hälytysmerkit ei millään herää poikaystävässäni. Nyt hän on tyytyväinen, kun olen ollut hiljaa ja pitänyt asiani vain itselläni.
En kirjoittanut tälle palstalle siksi että kaikki olisivat kanssani samaa mieltä, vaan että oppisin ajattelemaan laajemmin. Mutta syyttelevästä tyylistä (tai minun syytteleväksi kuvittelemasta) saan vaan pahan mielen. Loukkaannun ja tulen surulliseksi helposti. Joskus en tarvitse siihen kuin vihaisen/nyrpeän/torjuvan/pilkkaavan katseen. Tämä herkkyys johtuu varmaan siitä että muutama tyyppiä oli minulle yläasteen ajan ilkeitä (en tykkää puhua kiusaamisesta kun en halua myöntää sitä itselleni enkä halua kuulua koulukiusattujen joukkoon).
Mutta siis, kohteliaalla, neutraalilla, ymmärtävällä, varoivaisella tavalla esitettyjä mielipiteitä osaan sisäistää parhaiten "Oletko ajatellut, että asia voisi ollakin näin?" "Ymmärrettävästi sinusta tuntuu noin, mutta.." "Mutta tiedätkös, yleensä tuollaiset tunteet aiheutuukin ..."
Siis minullahan on mahdottoman suuri läheisyydentarve. Nyt vain ajoittain läheisyys ei ole tuntunut niin hyvältä, kun en ole täysin luottanut poikaystävääni.. Jotenkin mielessä joskus sarastaa pelko että jos hän vain käyttää minua seksinukkenaan ja kotitalouskoneenaan, ja ei sellaista miestä tee mieli halata, ei sellaiselle uskalla antaa sieluaan särettäväksi.
Mutta silloin kun nämä epäluulot on vähemmällä, haluan itsekin hakeutua lähemmäs useammin. Ja näiden epäluulojen voimakkuus riippuu hirmuisen paljon poikaystäväni käytöksestä; jos saan haleja, kosketuksia, kehuja, ihailevia katseita, ihania sanoja, uskallan avautua, antaa ja ottaa vastaan enemmän. Tietenkin itse usein aloitan helliä poikaystävääni, mutta luovutan ehkä liian nopeasti, jos poikaystäväni näyttää nyrpeää naamaa, vaikka usein myöhemmin on paljastunut nyrpeän naaman takana olleen jotain päinvastaista.
Hmmh, olenko koukussa hellyydenosoituksiin? Usein pelkään, että poikaystäväni voisi muuttaa mielensä minusta aivan noin vaan, ja hellyydenosoitusten väheneminen yleensä korreloi tunteiden muutokseen..
Tottakai tiedän, että esitän vain oman näkökulmani, mutta olen inhimillinen ja katson aina asioita omien silmieni läpi. Ja tunnemyrskyni estää minua näkemästä asioita objektiivisesti.
Eihän se kuitenkaan rikos ole keskustella omalla näkökannallaan asiasta? Muuhun en nyt pysty.
Joskus kyselin poikaystäväni mietteitä pariterapiasta, ja vastaus oli jyrkkä ei; sellaiset kuuluvat kuulemma lasten vanhemmille, joiden parisuhde on eron partaalla.
Ajattelin/ajattelen, että siitä olisi ollut hyötyä, sillä kolmannen ihmisen läsnäollessa kumpikaan ei ylitä tiettyä rajaa, ja käytössä on ulkopuolisen näkökulma. Mutta ei niin ei..
Jos aloittaisin puhumaan, poikaystäväni pakenisi. Olen yrittänyt vaikka minkälaisia äänensävyjä, lähestymistapoja, mikään ei ole auttanut. En osaa.
En tarkoittanut vastauksellani oikeasti mitenkään olla ilkeä enkä epäkohtelias, enkä huomaa nyt vieläkään sitä olleeni. Millä lailla olin mielestäsi epäneutraali? Ehkä koit tapani kirjoittaa jossain mielessä hyökkääväksi omien aiempien kokemustesi perusteella? Ei minun pitänyt mieltäsi pahoittaa, mutta pahoitit sen silti. Sitä käy usein oikeassakin elämässä?
No takaisin teihin kuitenkin. Aika samanlaisia olette jollain jännällä tapaa. Poikaystäväsi on mustasukkainen ja sinä et luota hänen tunteisiinsa. Paitsi huonoa itseluottamusta, teillä on epäluottamusta molemmin puolin. Se voi johtua siitä, että ette ole olleet yhdessä niin kauan, että varmuus toisesta olisi päässyt syntymään. Tai siitä, että ette ole olleet tarpeeksi sinä aikana yhdessä, käyttäneet aikaa yhteisiin juttuihin tai avoimeen jutteluun. Tai sitten teidän kummankin omista kokemuksista. Tai keskusteluyhteyden puute pilasi kaiken etäännyttämällä teidät toisistanne. Tai sitten väliinne on tullut se, jos kumppanillasi on erilainen läheisyydentarve.
En ymmärrä, että miksi poikaystäväsi vetäytyisi keskustelutilanteessa, jos lähestyt rauhassa ja kritisoimatta. Puhuminen on oikeasti ainoa, joka auttaa. Nimittäin sinua kiinnostumaan hänestä taas. Sillä, että et puhu, loitonnat häntä kauemmaksi. Saman kuin hänen puhumattomuus sinulle tekee. Lue tuolta tietoa parisuhteesta ja keskustelusta: http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/tietoa_parisuhteesta/toimivan_parisuhteen_lahtokohtia/
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/yksilo-ja_pariterapia/artikkeleita/?x13200=20242
http://www.suhdesoppa.fi/riitely/millainen-riitely-tuhoaa-parisuhteen/
http://www.suhdesoppa.fi/parisuhde/rakkauden-viisi-vihollista/
http://www.suhdesoppa.fi/parisuhde/kun-puoliso-haluaa-etaisyytta/
http://www.nyyti.fi/linkit_ja_artikkelit/artikkelit/seurustelu_ja_parisuhde.htm
http://www.verkkoklinikka.fi/?page=7995212&id=8068107
Voisitko yrittää jotenkin tutustua poikaystävääsi uudestaan? Miten hyvin tunnet hänet? Osaisitko vastata linkin kysymyksiin? Uskaltaisitko näyttää sivun hänellekin ja jutella noista yhdessä? http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/kartoita_parisuhdettasi/
Pariterapiasta en näkisi teille olevan apua, jos sinä et pysty avautumaan. Yksilöterapia voisi olla alkuun parempi. Ehkä poikaystävälläsi olisi sinne matalempi kynnys? Mm. sitä mustasukkaisuutta olisi kai hyvä selvitellä, samoin kuin sinunkin riittämättömyydentunnetta, sulkeutuneisuutta ja herkkyyttä ottaa itseesi.
Mielenkiintoinen juttu: http://oppiminen.yle.fi/artikkeli?id=6149
Joitakin noista teillä jo taitaa olla. Toivottavasti ei kuitenkaan ole liian myöhäistä.
Sairastin masennusta, ja se jos mikä saa maailman ja varsinkin sen ihmiset näyttämään hyökkääviltä, tai että kaikki pitävät minua väärässä olevana ja huonona ihmisenä. Siksi käsitän niin helposti ihmisten olevan ilkeitä minulle. Ja pelkässä tekstissähän kaikki äänensävyt ja sanattomat eleet jäävät täysin lukijan kuvittelun varaan. Käsitin sun vihjailevan "Mitä sä sitä poikaystävääsi syytät, vika on SINUSSA, sillä kaikki miehetkatsovat pornoa ja heidän ei tarvitse välittää naisten tunteista, eikä sitä paitsi pitäisi edes tuntea noin kuin sinä tunnet, olet kieroutunut"
Tänään kuvittelin, että ihmiset katsoivat minua säälien ja huvittuneina, vaikka järjellä ajateltuna tuskin edes huomasivat; kai se kertoo jotain mieleni vääristymistä. Ne ovat kyllä lieventyneet ja lieventyvät koko ajan.
Poikaystäväni ei enää ole pitkään aikaan ollut mustasukkainen. Tai on se vähän, kysyy siihen tiettyyn varovaiseen äänensävyyn, keneltä sain viestin.
Mutta siis ennen väliemme etääntymistä ja sen alkuaikana, hän piti itseään ylimustasukkaisena. (no olikin ehkä.. hän kerran sulkeutui päiväksi siitä kun paitani napit aukeilivat vahingossa keskellä kaupunkia, ei kuitenkaan epäsovinnaisesti) Sitten hän kyllästyi tuntemaan mustasukkaisuutta ja etääntyi.
Jos unohdan itseni ja ajattelen vain poikaystäväni persoonallisuutta, niin voisin kuvitella hänen nauttivan paljon tyttöystävänsä kanssa olemisesta, yhdessä tekemisestä ja kaikesta hellimisestä.
Tämä ajatus leimaa minut epäonnistujaksi ja se saa minut tuntemaan mustasukkaisuutta.
Itse asiassa useimmat noista linkeista olivat jo tuttuja minulle ja eron merkeistä olen myös lukenut jo aiemmin. Niistä varsinkin puolustuskäyttäytyminen nousee vahvana, kerroinhan sen lusikkaesimerkin jossain tuolla aiemmin.
Ja tuo "kartoita parisuhdettasi"; jo aiemmin laitoin hänet täyttämään sen ja täytin sen itsekin, mutta emme keskustelleet tuloksista (joo, vaikka sehän sen syvin idea on..) koska hän oli jo niin kauan ruinannut että ei halua/jaksa puhua. Niin en sitten edes yrittänyt.
Jos jotenkin auttaa hahmottamaan, tai siis jos jotain kiinnostaa, niin laitan tärkeimpien kohtien molempien vastaukset tähän. Oma vastaukseni on aiemmin, hänen sen jälkeen.
13. Tunnen, että kumppanini tuntee minun sisäistä maailmaani ja ymmärtää minua. E E
14.Minusta on mukavaa nähdä kumppanini jälleen työpäivän tai erillään olon jälkeen. K K
15.Kun kerron kumppanilleni asioitani, hän on kiinnostunut kuuntelemaan minua. E E
16.Miellyttävät tunteet täyttävät mieleni kun ajattelen kumppaniani. K K
17. Tunnen olevani kumppanini rakastama ja arvostama. E K
18. Koen, että voin vaikuttaa kumppanini elämään. Hän on valmis ottamaan huomioon näkökantani, toiveeni ja tavoitteeni. E E
19. Koen, että meillä on riittävästi yhteisiä tavoitteita elämässämme. E E
20. Kun lähestyn kumppaniani, hän on valmis jakamaan ajatuksiani, tunteitani ja tavoitteitani E K
21. Kumppanini on halukas tekemään kanssani erilaisia asioita. K K
22. Koen kumppanini läheiseksi itselleni. E K
23. Seksuaalinen kohtaaminen vastaa toiveitani ja se lujittaa parisuhdettamme. K K
Lisäksi joitain poikaystäväni vastauksia:
Millaiseksi kumppanisi kuvittelee yhdessäolonne viiden vuoden kuluttua? -Ehkä yhdessä, ehkä ei.
Mitkä kolme asiaa ovat tärkeimmät kumppanillesi parisuhteessanne? -Puhevälien pitää olla kunnossa, tuntea arvostusta tai tuntea olonsa tykätyksi
Mihin asiaan kumppanisi on vähiten tyytyväinen? -minun vähäiseen puhumiseen ja avautumiseen
Mihin asiaan kumppanisi on eniten tyytyväinen suhteessanne? -Siihen että hänen masennus väheni kun alettiin seurustella
________
Nuo mulle kertoo että me ei osata kommuninkoida ja poikaystäväni ei halua lähemmäs minua.
yhtä lailla, ei ole niinkään
"..että, kaiken pahan alku ja loppu olisi minussa..", muista tätä myös. Abiristeilyn kaltaiset ihmisten ilmoilla olot, 'epäviralliset tilaisuudet', joissa olisi mahdollisuus olla vertaisryhmänsä parissa, olisivat Sulle tärkeitä, ja näitä poikaystäväsi aikanaan torpedoi.
Tunnetko poikaystäväsi taustaa, onko hänellä ollut vaikeuksia mielenlaatunsa kanssa ennen suhdettanne? Kävikö ylioppilaaksi (normaalimenestys?), onko suorastaan innostunut jostakin ammattialasta, mistä hän puhuu/olisi innoissaan, eli opiskeleeko jotakin. Esimerkkinä: mistä tuo hänen hyvin erikoinen kahden päivän 'itseensäotto', kun paidan napit aukeilivat (sen sijaan että olisitte kuin Nummisen laulussa Minä ja naiseni eduskuntatalon puistossa, menneet puiston penkille fantasioimaan ja laittamaan kenties pitkitetysti kiinni..(jees, tis is hjuumor:), but..). Tämän kaltaista lämmintä yhdessäoloa Sinä kaipaisit, mutta kun ystäväsi ei osaa.
Hän taistelee kummallisen mustasukkaisuutensa kanssa, mutta johtaa siihen, että juroutuu entisestään. Viiden vuoden kuluttua yhdessä: "ehkä kyllä, ehkä ei.." ja vartioitsee mielessään, mutta yrittää olla näyttämättä. Mitä harrastaa vapaa-ajallaan, pelaa, liikkuu(?), lukee, räplää mopoa :) (ilmeisesti ei ole tekninen tyyppi), kasvaako pysähtyneisyyden aste, jos joku ei potki aika ajoin.. tällaiseen (tässä oletettuun) ympyrään pornokin on sopinut.
Teillä on yhdistelmä, joka vaatii prosessointia. Oletko Sinä opiskelunaiheestasi innostunut, jos (ja joskus myös kun) parisuhteen hoito ei vie voimia liikaa. Vaikuttaa että stressaakin nykytilanteessa. Että tällaisia ajatuksia tässä..
mennä ihmisten ilmoille, mutta itse ei ole sellainen. Ja en mennyt siksi, koska halusin olla enemmän hänen kanssaan, ja siksi, että siinä olisi taas ollut aiheita, joihin vedota riidellessä.
En ihan ymmärrä kaikkea, vaikka jos pyydän häntä lähtemään kanssani jonnekin, hän kieltäytyy, jos kuvittelee sen sisältävän muuhun nuorisoon tutustumista. Ennen hän vierasti ulkona syömistäkin, mutta siihen olen kouluttanut hänet jo :D
Niin, olisihan mulle tärkeää viettää aikaa muiden ihmisten kanssa, ja niin kyllä tulen tekemäänkin opiskelun merkeissä. Mutta minun on vaikea tutustua ihmisiin, ihan senkin takia että en tykkää olla sellaisessa seurassa josta joku ei ole vähintään hyvä ystäväni. Ja näinhän en voi ystävystyä. Niin, vanhat ystäväni menivät eri puolille Suomea opiskelemaan, mikä on harmi, sillä he ovat ainoita, joiden kanssa (poikaystäväni lisäksi) pidän viettää aikaa.
Poikaystävälläni on ollut ihan keskivertoelämä, tai no kuuluuhan siihen huonojakin puolia, mutta niinhän kaikilla. Hänen vanhempansa potkaisivat hänet ulos 18-vuotiaana, mutta hän ei ole siitä edes katkera (minä olisin!! ei niin saa tehdä omalle lapselle) vaan omaa paremmat välit vanhempiinsa kuin minä omiini. Ja ennen minua (ja minun aikanani) hän asui yksin ja oli yksinäinen. Hän pyrki opiskelemaan ja pääsemään työelämään mahdollisimman helposti, eli ei omaa mitään suurempaa kiinnostusta ammattiaan kohtaan. Hänellä on liikunnallinen harrastus jolle on jonkin verran omistautunut ja myös viettää vapaa-aikaansa kaikenlaisen tekniikan ja tietokoneiden parissa. (eli on "tekninen tyyppi")
Ja siitä nappien aukeilusta hän oli mustasukkainen siksi, että ei halunnut minun keräävän katseita. Eikä muutenkaan pukeutuvan vetävästi yleisillä paikoilla.
Hmhm?!? Siis pitäisikö minun näyttäytyä rumempana kuin muut? No ei ikinä. Kammottaa ajatuskin.
Olen kiinnostunut opiskeluaiheestani, mutta (tiedän, tämä on lapsellinen ja itserakas ajatus) jotenkin hieman kiinnostus laimenee, kun tiedän, etten voi enää olla paras. Lukiossa olin. Tulee hieman tyhmä olo. Heh, tyhmä olo siitä jos ja kun en ole paras.
Olen aika perfektionisti ilmeisesti. Opiskelu, ulkonäkö, parisuhde..
En ole edes erittäin tai persoonallisen kaunis, vain keskiverto. Mua vieläkin vaivaa, kun eilen näin omiin silmiini ihan tajuttoman kauniin naisen (jossa tosin oli "virheitä" yleiseen naisihanteeseen verrattuna). Kateus...
Sinänsä hyvä, että stressaan opiskeluasioista, sillä se vie ajatuksiani pois parisuhteestani. Sitten vain huomista stressatessa haluan haliin nukkumaan, kun siinä tulee turvallisempi olo. Poikaystävääni tämä on vaikuttanut siten, että hän on halukkaampi tekemään yhdessä asioita ja kieltäytymään sellaisista asioista/tekemisistä, joita hän usein käyttää minultapakenemiskeinoina.
Luin viestejä aiemman jälkeen ja havaitsin joitakin lisäpiirteitä, jotka ehkä vaikuttavat kokonaistilanteeseesi. Nyt joitakin, ehkä ensi viikolla lisää.
Kouluissa on skaba eli pistetään oppilaita järjestykseen. Olit lukiossa paras, ja varmaan nautitkin (pienen stressin kera?) tilanteesta. Mulla on käsitys, että koulunumeroilla ja, mitä toimenkuvaa tekee myöhemmin elannokseen, on yllättävän pieni korrelaatio (eli hyvänkin todistuksen omaava tekee 'normiduuneja' pääsääntöisesti. Tarkoittaako tämä, että hyvän todistuksen puurtamisesta tulee (lähipiirin tai jonkin muun asian painostuksesta) osittain itsetarkoitus. Kouluahan käydään itseä varten eikä lähiympäristön miellyttämiseksi (tokihan siitä kehuja tulee). Tätä linjaahan voi periaatteessa jatkaa yliopistotasollakin: suorittaa kaksikin tutkintoa ja sitten hakee töitä. Voi käydä, että työnantaja sanoo, että ylikoulutettu, koska pelkää ettei pysy tehtävässä kauemmin.
Voisit kertoa, onko mahdollista että koulusuorituksiin liittyisi joskus problematiikkaa. Lienee niin, että tytöt poikia yleisemmin suorittavat koulua laajalla rintamalla sen sijaan että keskittyisivät asioihin, joihin tuntevat todellista imua (esim.tietotekniikka).
Sanot, että laimenee kun ei ole paras. Miten ollaan paras kun opiskelee itseä varten tai tekee muita asioita itselleen. Miten olet paras, kun teet kaupassa ruokaostoksia, miten olet syödessäsi paras.
Sanot myös, että suhde vanhempiin ei ole aivan hyvä. Onko ollut näitä paras-vaatimuksia joihin et ole pystynyt vastaamaan.
Itsenäisen elämän peruspalikoita on joskus opeteltava 'kantapään kautta'. Pystyt hyvin analysoimaan tilannettasi järkitasolla, taidat olla sittenkin paras :) Tehtävä: analyseeraa järjellisesti perfektionismin käsite, miten se tulisi ymmärtää ja miten menetellä, jotta lopputulos olisi siinäkin paras.
tulevaa ammattia varten olekaan halunnut olla paras, sillä olen aina halunnut pitää jonkun tason sellaisissakin aineissa, millä en tee yhtään mitään. Turhaa puuhaahan se oli..
Luulen, että tämä täydellisyyden tavoittelu on lapsuudesta lähtenyt. Jotenkin aina imen haukut itseeni (varsinkin lapsena) ja sitä vastoin kehut tuovat vain hetkellisen hyvän olon. Minusta oli jotenkin kamalaa aiheuttaa pettymystä sukulaisille, jotka niin kovasti näyttivät olevan ylpeitä ja ihailevan saavutuksiani. Mummoni on hyvä esimerkki: kympin jos toin kokeesta, hän oli todella iloinen, ysin kohdalla vain teeskennellyn iloinen. (siis siltä se minulle näytti).
Äitini on hirveän kriittinen itseään kohtaan melkeinpä joka asiassa, mutta varsinkin painon ja ulkonäön. Hän pitää itseään lihavana, vaikka on täysin normaalipainoinen, joka on aika harvinaista hänen ikäluokalleen, ja ei välillä syö ollenkaan silloin kun muut syövät. Ala-asteen alussa jo huolestuin painostani, pidin itseäni liian lihavana, vaikka olin täysin normaalipainoinen. Nyt aikuisempana tämä kuulostaa surulliselta, nuori tyttö, vielä lapsi, huolehtimassa painostaan. Murrosiän alussa sain mielihyvää siitä, kun yhden vuoden aikana kasvoin paljon ja laihduin hieman, josta terveydenhoitaja oli huolissaan.
Mulla on tietynlainen tarve miellyttää ihmisiä, tai siis niitä, keitä pidän itseäni yläpuolella.
Yksi ajatuksia herättävä esimerkki on, etten esim. synttärien tai joulun aikana lahjojen vastaanottaminen tuntuu vaikealta, sillä pelkään, etten näytä tarpeeksi kiitolliselta ja iloiselta ja aiheutan lahjan antajalle pahaa mieltä. En osaa näyttää oikeaa kiitollisuutta ainakaan täysin, vaan hieman kuin näyttelen lisäksi. En uskalla olla aito.
Ja nuo ruokaostokset ja syöminen, miten niissä voi olla paras. Sattuipa hyvin, sillä jännitän vieraassa (tai siis ei tarpeeksi tutussa ja turvallisessa) seurassa syömistä ja usein välttelen sitä ja jännitän sitä että he näkevät että jännitän. (tämä alkoi siitä, kun olin ilkeiden ihmisten kanssa samassa kotitalousryhmässä ja he testasivat ja kokeilivat minua, ja minä kovasti yritin pitää pintani ja näyttää siltä, kuin mitään ei olisikaan meneillään)
Mutta ei minulla kaikkeen sentään ole vaatimuksia itselleni. Hyväksyn täysin, etten ole musikaalisesti lahjakas ja minua ei haittaa, että suhteeni vanhempiin ovat etäisemmät kuin keskimäärin. (siis nykytilanne ei haittaa, mutta järjellä ajateltuna olisin kasvanut vahvemmaksi jos vanhemmat olisivat olleet enemmän tunnetasolla läsnä)
Uskon, että yleistyneellä ahdistuneisuushäiriöllä on tähän jotain tekemistä. Kun on ahdistunut, pelkää pahinta, pienetkin asiat huolettavat (poikaystäväni lähti sanomatta moi moi - onko hän nyt vihainen tai kyllästynyt muhun, tästäkö se alkaa?)
Olen hiukan lähempänä itseni ymmärtämistä, mutta vieläkin liian kaukana. (täydellisyyden tavoittelu tässäkin asiassa.. heh :D) En tiedä miten tätä asiaa hoitaisi, enkä ymmärrä perfektionismiani täysin. Tuntuu että tarvitsen "tönäisyjä" osatakseni taas edetä pienen matkan. Keskustelu ja vastauksenne ovat toimineen noina tönäisyinä, kiitos siitä :)
aika, jolloin olet tehnyt suorituksia osin lähipiirille esiteltäväksi ja itsenäiseksi irtautuminen vaatii vähän 'murrosiän täydennystä' vielä. Et oikeastaan voikaan näyttää kokeita ja todistuksia koulun tapaan, koska niitä ei säännöllisin määrävälein enää tule. Perusopintojen jälkeen suoritetaan opintoja valinnaisesti ja tasoja otetaan henkilökohtaisen tarpeen mukaan eikä esim.opiskelijoiden keskinäisen kisan vuoksi.
(sukulaiset) "..näyttivät olevan ylpeitä ja ihailevan saavutuksiani..", tässä hengessähän sitä ennen saatettiin mennä, siihen aikaan kun Erkkikin ensimmäisen 'karppiittilamppunsa' (mikä se on!?) osti. Tämä vanhakantainen ajatustapa on myös lähipiiriisi puraissut. Ja mikäs siinä aikanaan, tutkintonimike oli tärkeä (maisteri tai alempi kandidaatti yleisin kaiketi) ja sillähän ennen töitä sai, silloinkin vaikka tutkinto oli 'kirjallinen' (vastakohtana pakosti käytännön läheiselle, esim. 'nurse'-ala). Kirjallisella tutkinnolla tuli vaikkapa verovirkailija, määrämuotoinen toimenkuva (kuten nykyäänkin).
Mutta nykyisin voi olla toisenlaistakin: tittelin lisäksi kysytään, mitäs osaat? Mitä itse haluat tehdä, miten haluat toteuttaa itseäsi meillä? Tehdään sulle toimenkuva.. Eli työ ei ole valmiin sapluunan toteuttamista ja pomon palvelua, vaan jotain projekteja, joita kovasti alakanttiin mitoitetun budjetin puitteissa tehdään. Kopioin tähän huumorilla terästetyt nykyprojektin vaiheet: 1). Suuri alkuinnostus, 2) Innostuksen jälkeinen täydellinen hämminki 3) Helvetillinen sekaannus, 4) Järkiintymisvaihe, 5) Syyllisten etsintä, 6) Syyttömien rankaisu, 7) Niiden palkitseminen, jotka eivät osallistuneet projektiin. Tunnollisen työntekijän osana on kohta 6; hallinnollinen budjettipomo ei ymmärrä projektin asiasisällöstä höykäsen pöläystä ja projektin vetäjää ei saa tyytyväiseksi mitenkään, kun budjettipomo painostaa, jotta rahat eivät riitä jukulauta..
No niin...tunnistin itsessänikin koulussa perfektionistin oireita. Voi olla että hivenen eri vivahteella kun Sulla. Olitko tyytyväinen kympistä sinällään, riippumatta kokeen sisällöstä? Oliko niin, että vaikka pienikin koe, olihan näyttämistä. Minä osasin esim.matematiikassa apinoida mallien mukaan aika hyvinkin vaikka lausesievennyksiä (hyviä numeroita kokeissakin), mutta häiritsi kun ei voinut tietää, miksi sellaista ylipäätään tehtiin, mitä järkee..Näytinkin kokeita isälleni, mutta huomasin ettei ymmärrä aiheesta mitään niin tapa jäi pois. Sain hyviä numeroita yleensäkin matikassa; kunnes lukiossa jossain kohtaa siirryttiin uuteen asiaan taas (logaritmeihin ehkä?), ja kun aiheesta oli ekat kokeet, sain ala-arvoisen. En näyttänyt kellekään, mutta eipä mulla näyttöongelmaa oikeastaan ollutkaan. Mietin tässä sitä, että ovatkohan tuollaiset 'kolaukset' lääkettä perfektionistille. En muista olleeni tapauksesta erityisemmin alamaissa ainakaan kauaa.
Muistan kansakoulun ekaluokalta, kun piirrettiin numeroita vihkoon, niin olin opetellut piirtämään numerot ennen kouluun menoa herätyskellon taulusta. Kun opettaja teki numeroita taululle, muutamat eivät olleetkaan samanlaisia kuin kellossa. Esim. nelosessa oli umpisilmukka ja opettajan mallissa avoin (eikä seiskassa poikkiviivaa). Piirsin nelosen umpinaisena alhaalta päin; ja opettaja 'avasi' ne punakynällä yhtä sitkeästi aina kun minä kirjoitin ne väärin, ja toruja tuli joka kerralla, miksi en voi oppia. Tottahan minä kokeilin harjoituspaperille opettajan tavalla, mutta pidin että opettajan numero ei ole oikein. Kyllähän minä lopulta tein mieliksi, kuten opettaja halusi, mutta kun vihkon tarkastus oli ohi ja arvelin, ettei se enää vanhoja katso, niin jäljestä päin pyyhin ja muutin itselleni neloset (ja seiskatkin) vielä sellaisiksi kuin ne minun mielestä olivat oikein. Siististä sivusta sai palkinnoksi leimasimella painetun kukkasen (tai jotakin) sivun laitaan, mutta niin kauan kuin oli vähääkään jälkiä 'omasta tahdosta', kukkasia ei tullut.
Tulkitsen itsestäni niin, että nimenomaan ensimmäinen 'tatsi' (tässä numeroihin) oli vahva; olihan isäkin sanonut, että kyllä miehen pitää numerot tietää kun kouluun menee. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, kello oli tarjolla. Ja siinähän seisoi totuus! Kaukaa hakien: miten muuten lienee luonnossa, tai vaikkapa pääsiäistipuilla, kuoriutumisen jälkeinen leimautuminen emon sijasta (häiriötilanteessa) tapahtunee herkästi mihin tahansa sopivasti liikkuvaan, vaikka kumisaappaaseen. Ja kun se kerran on tapahtunut, muuttaminen lienee vaivalloista.
Mitä ajatuksia nämä perfektionistin stoorit herättävät aloittajassa? Halutessasi voit karkeasti 'paljastaa', minkä tyyppistä aihepiiriä alat opiskella..
vähään aikaan tänne. En tiedä miksi.
Opiskelut rullaa miten rullaa, eipä minulla mitenkään suuria ongelmia niiden kanssa ole. Stressaan kyllä niistä mutta en silti miellä huolenaiheeksi.
Opiskelen siis matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, sen verran voin paljastaa.
Paljastuipa ihan outoja asioita poikaystävässäni.. Keskustellessamme aluksi muuten vain maailman tapahtumista, puheenaihe kääntyi meihin ja mitä hän sietäisi minulta; tuli ilmi, että poikaystäväni voisi melkeinpä painaa villaisella sen, jos pettäisin. Ihan kauhistuin. Hän perusteli sen niin, että ei ole tarpeeksi hyvä vaihtamaan minua toiseen, ja että varmaan minulla olisi joku syy, hakisin siitä toisesta jotain mitä hänestä en saa. Mutta että ei hän kai jatkuvana sitä aikoisi sietää. Niin, ja hän sanoi, ettei siksi jättäisi minua ainakaan heti, kun sitten ei voisi olla minun kanssani.
Hämmästyin. Hieman olen imarreltu kyllä siitä, että hän voisi olla kanssani noin suuresta virheestä huolimatta, mutta... Tuo jotenkin halventaa parisuhteen arvon. Suorastaan pilkkaa sen syvyyttä, toveruutta, uskollisuutta. Hän ei kuulemma itse voisi pettää, mutta..
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Minulla alkaa olemaan myös harhaluuloja. Tai siis ei 'ala', onhan mulla sellaisia ollut jo pitkään, mutta nyt aivan uudenlaisia. Kuvittelen, että poikaystäväni veli ei pidä minusta, ajattelee että olen liian ruma, ja haluaisi veljelleen parempaa, ja yrittää potkaista poikaystäni liikkeelle viemällä hänet baareihin.
Tämä ajatus ahdistaa minua.
Vastaukset olisivat erittäin tervetulleita. Jos jotain kiinnostaa.
kun tämä on jäänyt niin syvälle, ettei lukijat löydä ja toiseksi alkuperäinen otsikko ei kuvaa täysin koko homman nimeä enää. Voit laittaa sanallisen viittauksen tai linkin tähän 26.8 aloitettuun keskusteluun.
Näyttäisi siltä, että Sinulla on äärimmäisen varovainen ja arasteleva suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen; haluaisit vain sulkeutua nyky (seurustelu?) suhteen sisään niin, että utelias ulospäin vilkaisukin on syntiä. Eikös uskovaisilla ole tämän kaltainen ongelma ja sekin vasta, kun ovat tehneet "peruuttamattomat" avioliittolupauksensa asiaankuuluvine menoineen.
Sikäli kuin ymmärsin, eikö tuo kaikki ole turhaa teoretisointia, ei kai Sulla ole pientäkään aikomusta hakea seksisuhdetta nyt samanaikaisesti nykysuhteesi rinnalle. Pinnalla ovat muut itsetunnon ja kehityksen ongelmat ja seksuaalisuus on enemmän taka-alalla.
Yleiskuvaksi muodostuu, että jotain tuuletusta olosuhteenne kaipaa, mutta toisaalta olet valmis ahdistumaan siitä. Kuten mainittu, avaa uusi keskustelu niin saat mielipiteitä.