Ainakin Freudin jälkeen on mietiskelty sitä että jotta mies olisi mies, hänen on erottava äidistään. Tämä tapahtuu tietysti miehuutta korostamalla. Yh-äitien pojat kaiketi menevät tässä äärimmäisyyksiin, harrastaen rötöstelyä ja retkustelua, noita miehuuden äärilajeja. Onhan äidin mystinen valta sitä suurempi, mitä enemmän on yksinomaan hänen "armoillaan".
Äiti/poika-suhteesta tulkoot tähän kertomaan ne jotka siitä jotain tietävät käytännön tasolla, itse keskityn äiti/tytär-suhteeseen. Mietiskeltyäni kovasti vaalimaani myyttiä omasta miesmäisyydestäni (vaikka olen siis nainen) olen fundeerannut että ehkä sen syy on äitisuhteessani. Koska isä jäi melkolailla taustalle ja perheen ulkopuolisia kontakteja ei juurikaan ollut, olin hiostavan symbioottisessa suhteessa äitiini. Nyt on tietysti niin, että naisen pitää yhtälailla erota äidistään kuin miehenkin. Naisella käsittääkseni se voi tapahtua vain PERSOONAN erilaistumisella (siitä murrosiän kriisit, jotka omalta osaltani jäivät näennäisesti väliin, koska olin ns. "kiltti" tyttö). Sukupuoltaanhan ei yleensä voi muuttaa.
Miten nyt sitten olla nainen aivan kuten äitikin on nainen, mutta kuitenkin erillinen, oma persoonallisuutensa? Jos homma kusee, persoonakehitys jää kesken, ja äitisuhde ikäänkuin "päälle". Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen että koen olevani altavastaajana kaikissa ihmissuhteissani, tai ainakin niissä jotka koskevat naisia. Tein niin tai näin, olen aina se huonompi, rumempi yms. eli VÄHEMMÄN NAINEN kuin se toinen.
Tällainen jatkuva alemmuuden tunteminen johtaa kiukkuisuuteen, kaunaisuuteen ja ihmispelkoon. Mikäli naiset tuntuvat niin musertavilta ettei heidän kanssaan edes uskalla lähteä ottamaan kisaa, kilpailutilanne siirtyy välille minä/miehet. Kuitenkaan omassa tapauksessani en ole tippaakaan vähempää nainen kuin äitini on, paitsi tietysti sen verran että en ole äiti. Äidillisyys minussa ilmenee näemmä luontorakkautena (aina jokaisen kaadettavan puun puolesta vittuuntumiseen asti) ja tarpeena auttaa niitä jotka ilmaisevat apua tarvitsevansa.
***
Viaton(?) toivomukseni on, että kun jatkuvasti avoimesti näytän kaikille että joku VOI tutkia itseään - kenties jopa oikeitakin havaintoja tehden - niin mikset siis sinäkin siellä lähtisi tekemään löytöretkeä itseesi?!
Äiti/poika-suhteesta tulkoot tähän kertomaan ne jotka siitä jotain tietävät käytännön tasolla, itse keskityn äiti/tytär-suhteeseen. Mietiskeltyäni kovasti vaalimaani myyttiä omasta miesmäisyydestäni (vaikka olen siis nainen) olen fundeerannut että ehkä sen syy on äitisuhteessani. Koska isä jäi melkolailla taustalle ja perheen ulkopuolisia kontakteja ei juurikaan ollut, olin hiostavan symbioottisessa suhteessa äitiini. Nyt on tietysti niin, että naisen pitää yhtälailla erota äidistään kuin miehenkin. Naisella käsittääkseni se voi tapahtua vain PERSOONAN erilaistumisella (siitä murrosiän kriisit, jotka omalta osaltani jäivät näennäisesti väliin, koska olin ns. "kiltti" tyttö). Sukupuoltaanhan ei yleensä voi muuttaa.
Miten nyt sitten olla nainen aivan kuten äitikin on nainen, mutta kuitenkin erillinen, oma persoonallisuutensa? Jos homma kusee, persoonakehitys jää kesken, ja äitisuhde ikäänkuin "päälle". Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen että koen olevani altavastaajana kaikissa ihmissuhteissani, tai ainakin niissä jotka koskevat naisia. Tein niin tai näin, olen aina se huonompi, rumempi yms. eli VÄHEMMÄN NAINEN kuin se toinen.
Tällainen jatkuva alemmuuden tunteminen johtaa kiukkuisuuteen, kaunaisuuteen ja ihmispelkoon. Mikäli naiset tuntuvat niin musertavilta ettei heidän kanssaan edes uskalla lähteä ottamaan kisaa, kilpailutilanne siirtyy välille minä/miehet. Kuitenkaan omassa tapauksessani en ole tippaakaan vähempää nainen kuin äitini on, paitsi tietysti sen verran että en ole äiti. Äidillisyys minussa ilmenee näemmä luontorakkautena (aina jokaisen kaadettavan puun puolesta vittuuntumiseen asti) ja tarpeena auttaa niitä jotka ilmaisevat apua tarvitsevansa.
***
Viaton(?) toivomukseni on, että kun jatkuvasti avoimesti näytän kaikille että joku VOI tutkia itseään - kenties jopa oikeitakin havaintoja tehden - niin mikset siis sinäkin siellä lähtisi tekemään löytöretkeä itseesi?!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuon murrosiän eroamis-vaiheen voi tehdä myöhemminkin. Nopein ja radikaalein tapa on tehdä välirikko äitiisi. Hitaammin asiaa voi kehitellä rupeamalla suoraan tekemään asioita joita äitisi vihasi, ei hyväksynyt tai ei ikinä tehnyt. Sitten kun on kokeillut kaikkea tätä, oman personallisuuntesa löytäminen ja kehittäminen on helpompaa. Huomaa, että on monia muitakin keinoja tehdä samat asiat ja kaikki yhtä hyviä.
Kun olet löytänyt valitsemasi "oman tien" onnistumiset ja epäonnistumiset, voit heittää roskiin ihmispelot ja huonommuuden tunteen. Koska kuka muu on sen tien kulkenut kuin sinä itse? Kuka siis voi olla parempi siinä kuin sinä?
Miksi elää muitten elämää kun voi elää omaansa?
Nuoruudessa myös kipeä äitisuhde.
Kymmenen vuotta erossa rakentaen omaa maailmaa, ja elämänkokemuksia.
Tulikin päivâ, jolloin ymmärsin häntä, ja itseänikin paremmin.
Toisinaan aika ja etäisyys parantaa.
Itselläni on ollut läheinen suhde äitini kanssa, mutta nyt näin keski-iän kynnyksellä olen vasta huomannut, että se ei olekaan ollut ns.terve suhde. Äidilläni on aina ollut tapana etsimällä etsiä vikoja ja puutteita kumppaneistani ja mollata heitä sen minkä ehtii. Alussa aina jokainen kumppani on ollut mitä parhain ja mahtavin, mutta ei mene kauaa kun niitä vikoja alkaa löytyä.
Lapsuudessani äitini seurusteli alkoholistin kanssa, joka käytti meihin fyysistä väkivaltaa. Milloin yritti hukuttaa kylpyammeeseen milloin pudottaa parvekkeelta...no tästä suhteesta sitten syntyi sisarpuoli.
Itse olen kokenut kaksi avioeroa ja näiden jälkeen olleet suhteeni ovat olleet todella haavoittavia. Mies on etsinyt seuraa netistä ja juossut treffeillä sen minkä ehtii sekä pettänyt mennen tullen yms. Kunnes sitten törmäsin ihanaan mieheen joka on ahkera, ei juo, ei polta ottaa minut huomioon niin naisena kuin ihmisenäkin ja sai minut muuttamaan luokseen noin parin kuukauden tuttavuuden jälkeen.
Äitini on nyt kahdesti vieraillut luonamme. Ensimmäisen kerran hän oli yksin ja meillä oli ihan mukavaa. Nyt viimeksi hän oli sisarpuoleni 5v pojan kanssa ja siitähän sitten repesi taas helvetti. Sisarpuoleni ensinnäkin hoidattaa poikaansa äidilläni mielestäni kohtuuttoman paljon. Äitini valittaa asiasta minulle, mutta terottaa etten missään tapauksessa kertoa sisarpuolelleni ettei hän jaksaisi hoitaa tätä poikaa. Lisäksi poika on aivan älyttömän villi! No täällä he olivat viisipäivää ja tottakai kun he olivat meillä vieraina me avomieheni kanssa komensimme tätä poikaa ettei saa roikkua ovissa, ei saa juosta portaissa eikä heitellä kuraa mummon päälle. Mielestäni AIVAN normaaleita asioita mistä kielsimme?!
No sitten avomieheni soitti sisarpuolelleni ja ilmoitti että me tuomme pojan ja äidin kotiin huomenna ja tuomme samalla sisarpuolelle tuliaisia ja pyysi häntä saapumaan samaan aikaan äitini luo kuin mekin siellä olisimme. No tottakai pojan äiti sitten kyseli miten poika on ollut ja avomieheni vastasi rehellisesti että tosi villi on ja kieltämään olemme joutuneet ja naureskellen lisäsi että taitaa olla vielä pojalla kuulossa vikaa kun koko ajan kyselee mitä. No tästähän sisarpuoleni loukkaantui sydänjuuriaan myöten ja oli soittanut äidilleni (me olimme avomieheni kanssa käymässä kaupungilla) ja itkeny ihan hirveästi että hänen poikaansa on haukuttu...
Tämä on ihan normaalia että kun sisarpuolelleni ei saa sanoa mistään asiasta eikä ainakaan huomauttaa hän nimittäin suuttuu tai ainakin loukkaantuu verisesti. Tuntuu hölmöltä varoa 40 vuotiaana sanojaan 28 vuotiaalle ettei toinen loukkaannu!! Jotenkin asia vaivaa ihan hirvittävästi minua vaikka tiedänkin että emme ole tehneet mitään kovinkaan väärää, koska kyllä mielestäni lapsia saa ja pitääkin komentaa jos siihen on aihetta. Erikseen sitten on fyysiset kuritukset. Mitä mieltä muut ovat? Onko tässä nyt peiliin katsomisen paikka minulla, sisarpuolellani vai äidilläni? Tuntuu vain monesti että sisarpuoltani hyssytellään liikaa ja hän ei siedä elämän realiteetteja...elämä kun ei voi olla ihan ruusuilla tanssimista koko ajan.