Mitään näin tökeröä en ole nähnyt koskaan oopperassa. Jopa Patarouvan modernisointikin oli parempi - ja sitä pidin aikoinaan jo sellaisena rimanalituksena, että alemmaksi ei päästä. Weberin oopperassa Martti Suosalo "hauskuuttaa" ihmisiä kertomalla alapää-vitsejä. Hävetti olla katsomossa ja nolotti ammattilaisten puolesta. Tämäkö on nyt oopperan uuden johdon näkemys? Kyllä olisi pitänyt keskeyttää Hemanuksen näkemys aikaisemmassa vaiheessa.
Paholaisen palkkamurhaaja
Oopperafani
181015
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Mikko Franck ei ole syyllinen tähän produktioon! Päätöksen teki jo vuosia sitten edellinen johtaja Erkki Korhonen. Tämähän oli yhteistyöproduktio Nilsiän Cava-festivaalin kanssa ja sopimus esittämisestä tehtiin jo tällöin.
joo ja se libreton uusi käännös, voihan saatana. sellaista iskelmäkliseetä alusta loppuun, ihan järkyttävää. tää on kyllä kaikkien aikojen huonoin proggis missään.
Pelkän "uuden" nimen näkeminen sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tässä produktiossa ei ymmärretä mitään Weberin oopperan mystiikasta. En aio käydä katsomassa. Yleensäkin vanhojen oopperoiden tuominen uusiin tilanteisiin tökkii, parhaana poikkeuksena Doris Dörrien "Hippi-Così", siis Così fan tutte, jossa Ferrando ja Guglielmo eivät naamioidu albaaneiksi vaan 1960-luvun hipeiksi.
vanhojen hyvien oopperoiden nykyaikaan tai lähitienoille sovittaminen, en pidä siitä trendistä sitten yhtään. Sen takia en ole nähnyt Patarouvaakaan kuin pääuutislähetyksen välähdyksissä, mutta sekin riitti. Mikä hinku on "uudistaa" kauniita, vanhoja teoksia?! Mikä vika niissä on sellaisina kuin ne on kautta aikojen esitetty? Eikö oopperassa käydä nimenomaan kuuntelemassa kaunista musiikkia ja nauttimassa osaavien solistien taiteesta? En halua nähdä yhtäkään viivakoodia kenenkään laulajan hameessa saatika kuunnella kyseenalaista huumoria.
Mutta eikö Kansallisoopperassa ole vielä tulossa esim. Jevgeni Onegin? Sitä ei käsittääkseni ole modernisoimalla vielä pilattu vai muistanko väärin?
Luulen, että oopperoiden modernisointeja tehdään lähinnä kriitikoita varten. Muistelen esimerkiksi tapausta, kun Kansallisoopperassa esitettiin Rossinin ooppera ”Matka Reimsiin” (Il viaggio a Reims). Tämä oli Rossinin itsensäkin mielestä kertakäyttöooppera, joka liittyi Kaarle kympin kruunajaisiin, ja jonka musiikin Rossini sitten pitkälti kierrätti Veijarikreivissä (Le Comte d’Ory). Olen lukenut jostain kirjasta, että Matkaa Reimsiin ei nykyään enää esitettäisi. Kuitenkin, kun Kansallisooppera esitti tästä Dario Fon ohjauksen, joku italialaiskriitikko sanoi tätä kolmanneksi parhaaksi niistä kymmenestä (!) produktiosta, jotka hän on nähnyt.
Tämän pitkän johdannon pointti on, että kriitikot näkevät valtavan määrän oopperoita, ja heitä on erittäin vaikea säväyttää. Kriitikko on voinut nähdä 10 produktiota sellaisesta oopperasta, joka kirjojen mukaan on vaipunut historian hämärään, kun taas keskimääräinen oopperaharrastaja ei ole nähnyt yhtään. Oopperaharrastaja varmaan haluaisikin nähdä oopperan, ainakin harvoin esitetyn, mahdollisimman tarkasti sijoitettuna omaan aikakauteensa. Produktiot tehdään kuitenkin kriitikoita varten, ja alkuperäiselle mahdollisimman uskollinen produktio ei kriitikon mielestä ”tarjoa mitään uutta”.
Olen miettinyt, mitkä livenä tai dvd:nä näkemäni modernisoidut oopperat ovat onnistuneita. Mieleen tulee jo aiemmin mainitsemani Doris Dörrien Hippi-Così. Sitten esimerkiksi Patrick Chéreaun Ring-tetralogia 1970-luvulta, jossa jumalten ahneus oli lavastuksen avulla sijoitettu kapitalistiseen tehotalouteen, vaikka tarinaa tai hahmoja ei ollutkaan muutettu. Ei aivan paha ollut Metin Fidelio (Karita Mattila), jossa vankila oli sijoitettu jonnekin 1960-luvun sotilasdiktatuuriin, vaikka jotkut yksityiskohdat jäivätkin tökkimään, esimerkiksi vankien laskeminen ulos ”kuninkaan nimipäivän” kunniaksi. Mutta siihen nämä näkemäni edes jossakin määrin onnistuneet modernisoinnit (tai yleensä siirrot toiseen aikakauteen) taisivat sitten loppuakin. Huonoja esimerkkejä on loputtomiin, alkaen Kansallisoopperan Ruusuritarista, jossa Hoffmansthalin äärimmäisen hienostunut ajankuvaus Maria Teresian ajalta menettää täysin merkityksensä, kun ooppera vängätään siihen aikaan, jossa itse ooppera on tehty (eli ensimmäisen maailmansodan aikoihin). Mitä tässä kontekstissa ovat ”hänen majesteettinsa Alankomaiden-armeija” tai ”bagatelliaateliset”?
yleensäkin tuo tapahtumien väkinäinen siirtäminen nykyaikaan on karhunpalvelus monellakin lailla.
Ensinnäkin, ihmisten vähätkin tiedot historiasta häipyvät vähitellen kokonaan.
Toisekseen, menetetään se suuri löydön tunnelma, kun katsoo/lukee jotain tosivanhaa tekstiä ja tajuaa syvästi sen, että ihminen oli ihan sama tuhat vuotta sitten ja sata vuotta sitten kuin nytkin viivakoodiaikaan.
Suuressa osassa nykytaidetta (ja myös tiedettä)toteutuu satu Keisarin uusista vaatteista..
En voisi olla enempää eri mieltä kanssasi; on pelkästään positiivista, että ohjauksia laitetaan rankasti uusiksi ja tuoreutetaan. Kuka oopperan vakavasti ottava harrastaja haluaa nähdä vuodesta toiseen niitä pystyynkuolleita pönötyksiä??
Marco Arturo Marellin ohjaus Ruusuritarista oli loistava, vaikka se olikin aika kesy verrattuna esim. Kiljusen Patarouvaan tai sibisläisten esittämään Don Giovanniin.
Sailbadin kannattanee pysytellä pois berliiniläisistä oopperataloista, sillä täällä ei todellakaan esitetä pölyttynyttä perinneoopperaa, vaan kokeilllaan rohkeasti kaikkea uutta. Ei se aina onnistu, mutta on hienoa, että uskalletaan yrittää eikä lasketa varman päälle. Oopperaa harrastavat ystäväni ovat myöskin kiinnostuneita tuoreista ohjauksista, joten ei niitä 'skandalöösejä ohjauksia' nyt pelkastään kriitikoiden iloksi tehdä - me ihan tavalliset harrastajat nautimme niistä myöskin. Ehkäpä se on ikäkysymys...
"Tuore ohjaus" ei mielestäni tarkoita samaa kuin "skandalöösi" (hyi, miten vanha ja pönöttävä sana!), eikä tuoreen ohjauksen välttämättä tarvitse ratsastaa kaikilla nykyajan keinoilla, vai mitä? Kyllä tuoretta/asiat eri tavalla käsittelevää näkemystä voi olla ilman, että koko ooppera pilataan. Ei kai missään ole määrätty, että joka ikinen ooppera on aina ja kaikissa olosuhteissa esitettävä aina tismalleen samanlaisena. Musiikkihan ei paljonkaan muutu, ellei sitten lähdetä ihan kevyelle viihdeversioitten tielle, mutta ei oopperan ulkoisenkaan olemuksen tarvitse muuttua kaikkien nykyajan kotkotusten mukaiseksi. Ei se mielestäni silti tarkoita, että tämä taiteenlaji olisi pystyynkuollutta ja pölyistä pönötystä.
Mitä tulee Kansallisoopperan Ruusuritariin, niin en minä ohjausta moittinutkaan vaan lavastusta ja puvustusta. Miksei tämä ohjaus olisi toiminut yhtä hyvin, jos lavastus ja puvustus olisivat sijoittaneet oopperan Maria Teresian aikaan? Ja mitä tulee sibisläisten Don Giovanniin, niin aloitin ketjun nimeltä ”Bravi Siba (Don Giovanni)”, vastineena HeSan melko kriittiselle arvostelulle.
Viimeksi kun minulla oli tilaisuus käydä Deutsche Operissa, siellä meni hyvin perinteinen Taikahuilu. Eikö muuten Berliinissä Komische Oper erityisesti kunnostaudu modernien tulkintojen esittäjänä?
Kun sanot, että se (uuden rohkeasti kokeileminen) ei aina onnistu, niin mielestäni oopperoiden modernisoinnit onnistuvat varsin harvoin. Kun sanot, että on hienoa että uskalletaan yrittää, niin minusta vasta se on hienoa, jos yrittämisessä myös onnistutaan. Se, onnistuuko yritys vai ei, on tietysti makuasia, mutta esimerkiksi tässä ketjussa oli kyse Taika-ampujan vääristämisestä Paholaisen palkka-ampujaksi (tai murhaajaksi), enkä ole lukenut yhtään positiivista arvostelua tai näkemystä.
Aiemmin esittämistäni hyvin onnistuneista modernisoinneista tosin unohtui kaksi Offenbachin operettia, nimittäin Orfeus manalassa ja Kaunis Helena, joissa molemmissa kapellimestarina loistaa Marc Minkowski. Mutta näissä ”vain” lavastus ja puvustus oli modernisoitu, henkilöhahmojen karakterisointia ei mielestäni ollut vääristelty.
Kun puhun henkilöhahmojen karakterisoinnin vääristelystä, niin tarkoitan sitä, että pidettäviksi tarkoitetut hahmot pannaan lavalla tekemään enemmän tai vähemmän inhottavia asioita. Don Giovanni on viettelijä (tai himon inkarnaatio), mutta hienostunut sellainen. Mitä järkeä on ohjaajan panna hänet (Gilles Cachemaille) nussimaan madonnan patsasta Elviran nähden? Mimi on vaatimaton, keuhkotautinen nainen, joka ei käy (=näyttäydy) usein kirkoissa, mutta rukoilee paljon. Mitä järkeä on Kansallisoopperan ohjaajan panna hänet ”naimaan” useampaakin miestä toisessa näytöksessä ravintolan ruokapöydällä? Escamillo on ylivertainen sankari, joka vihdoin saa Carmenin rakastamaan vain yhtä miestä, ei vain sanoin, vaan musiikkikin muuttuu vakaaksi (je t’aime, Escamillo). Mitä järkeä on Kansallisoopperan ohjaajan panna hänet taputtelemaan pyllylle kaikkia ulottuvilla olevia naisia? Ja mikä ihmeen pakkomielle Carmenin ohjaajilla on, että ensimmäisen näytöksen sotilaat pyrkivät raiskaamaan Micaëlan, kun sanat tai musiikki eivät mitenkään vihjaa tällaiseen tulkintaan? Tällaiset shokeeraavat ohjaukset ovat ohjaajien dopingia. Kun oopperan sanoman esittämisessä ohjaajat eivät pärjää aiemmille esikuville, muutetaan sääntöjä ja shokeerataan.
"Aiemmin esittämistäni hyvin onnistuneista modernisoinneista ..." tarkoitin: "Aiemmin mainitsemistani hyvin onnistuneista modernisoinneista ..."
pitää ooppera elinvoimaisena on ohjausten uudistaminen. En vastusta traditionaalisia ohjauksia, niillä on arvonsa ja puollustavat paikkaansa, mutta mistä ihmeestä nousee tämä vastustus kaikkea uutta kohtaan? Kuljetteko kolkka hatussa ja pukeudutteko sukkahousuihin? Jos vaikkapa Wagner olisi aina halunnut pitäytyä pelkästään vanhassa, ei olisi syntynyt kokonaistaideteosta taidemuotona ja sellaiset huippusaavutukset kuin Tristan&Isolde tai Parsifal olisivat jääneet syntymättä, Bergin oopperat Wozzeck tai Lulu, jos ei uudistuksia kokeiltaisi traditio näivettyisi konservoiduksi omassa mädässään uivaksi jätteeksi. Tarvitaan eteenpäin vievää voimaa. Perinteisiä ohjauksia voi käydä aina katsomassa, niitä löytyy monista paikoista kaiken aikaa, ja hyvä niin.
On aivan oikein kritisoida ohjauksia, niin uusia kuin vanhojakin, mutta ohjauksen tuomitseminen vain koska se on modernisointi, kertoo enemmän arvostelijasta kuin ohjauksesta - suden nahka olkapäälle ja nuija käteen.
Jos et ole lukenut yhtään mairittelevaa arvostelua palkka-ampujasta, niin sitten kiiresti Turun Sanomien nettiversio auki ja Matti Lehtosen arvostelun kimppuun! Matti kehuu ja vuolaasti.
Juuri näin! Täyttä asiaa joka sana! Traditionalistien perinnekerhon puolustuspuheita onkin jo kuultu ihan tarpeeksi, suorastaan kyllästymiseen saakka. Sailbad siellä varmaan nytkin hyräilee vanhaa viisua '...koskaan et muuttua saa'. Oopperan sen sijaan muututtava ja myöskin kehityttävä - muussa tapauksessa oopperasta tulee katoava taidemuoto, joka ei houkuttele uusia katsojia.
En todellakaan vastusta uusiutumista vain uusiutumisen vastustamisen vuoksi, luulin, että se olisi tullut selväksi aiemmasta kirjoituksestani. Mutta juuri tuo mitä Sailbad Sinner sanoi, että laitetaan perinteiset henkilöhahmot käyttäytymään typerästi, se risoo. Enkä usko, että perinteinen ooppera koskaan kuolee tai häviää pois esitettävien joukosta - eihän kirjallisuuskaan tai kirjat ole minnekään kadonneet, vaikka internetin ja kaiken muun sähköisen median alaa vallatessa sitä on saarnattu jo vuosikausia.
herra isä, onko se koskaan ennen käynyt oopperassa? ja missähän se on nyt ollut, en tunnista mistä se puhuu? kyllä jotkus sitten menevät väärän paikan turhapuroiluun niin helposti...
Pyydän osoittamaan tästä ketjusta yhdenkin kohdan, jossa joku moittii modernisoitua oopperaohjausta pelkästään sillä perusteella, että ohjaus - tai produktio yleensäkin - on moderni. Mielestäni olen tässä keskustelussa nimenomaan tuonut esille joitakin onnistuneita modernisointeja.
Todettakoon vielä vähän asian ulkopuolelta, että Sailbad Sinner on nyt hyvin tyytyväinen elämäänsä, katsottuaan eilen ensimmäisen oopperansa blue-ray -levyltä. Aivan mahtava La Bohème Madridin oopperasta (Inva Mula, Aquiles Machado et al., Opus Arte) Tai ei oikeastaan pahastikaan asian ulkopuolelta, jos asiaksi katsotaan se, millä tavoin oopperaa pitäisi kehittää. Tässä esityksessä oopperaohjauksen teema (saatevihon mukaan) oli se, että Puccini oli hyvin ”elokuvamainen” oopperasäveltäjä. Tai kääntäen, elokuvamusiikissa käytetään nykyään paljon samantapaisia tehokeinoja kuin Puccini aikoinaan. Madridin La Bohème keskittyy tähän teemaan ja toteuttaa oopperan hyvin elokuvamaiseen tapaan. Vaikka kyseessä (ilmeisestikin) on live-esitys oopperalavalla, esitystä ei keskeytetä aplodien ajaksi (joita tämä esitys todella ansaitsisi). Elokuvamaisia tehokeinoja käytetään muutenkin, esimerkkinä Musettan toisen näytöksen aaria, jossa ravintolayleisö jäykistyy kuuntelemaan aivan kuin still-kuvassa, jota kamera panoroi. Toinen elokuvamainen piirre on joidenkin toissijaisten hahmojen (esim. Alcindoro ja hänen autokuskinsa) ylikorostaminen farssiksi asti.
Madridin La Bohème on loistava esimerkki siitä, miten oopperaa voi kehittää korostamalla mutta ei vääristämällä oopperan ja sen hahmojen luonnetta.
Schubertin Paholaisen huvilinnakin on musiikilliselta keksinnältään verrattomasti Weberin yleisöteosta kiihdyttävämpi ja kauniimpi kuin edellä mainittu kansanomainen satufarssi hiukan sanoisinks mä liian puisevine numeroineen joita kuunnellessa torkahtaa nopsaan. joten Schubertia kehiin tytöt. myykää se ihana kipale ja biisi ennen kuin mä en kestä enää ajatusta olla kuulematta vuosikymmenet turhaan metsästämääni huippuoopperaa, josta Alfred Einsteinkin antoi ylistävät lausunnot sanoen sen olevan niin hyvä että on surullista nähdä kuinka paljon hienoa musiikkia ja ideoita säveltäjä on käyttänyt draamalliselta tekniikaltaan naiiviin kontekstiin.
Paholaisen palkkamurhaajan toteutus oli mielestäni hyvä. Martti Suosalon suoritus oli eräänlainen vastalause elitismille. Juuri näin oopperaa pitääkin tuoda lähemmäs "tavallista kansaa". Aina silloin tällöin ja sopivassa määrin.