kotoutuminen ja kotiutuminen

Aikoinaan kun muutin Kyprokselle, enkä vielä ollut tavannut miestäni, elin kuin olisin lomalla ollut, mistään mitään sen kummemmin välittämättä. Tapasin mieheni ja arki alkoi. En puhunut kreikkaa, minulla ei juuri ollut ystäviä. Asunnot olivat huomattavasti huonotasoisempia, kuin mihin olin Suomessa tottunut. Paikallinen saamattomuus ja epäkohdat alkoivat ärsyttää aivan suunnattomasti. Pikkuhiljaa aloin tottumaan kulttuurieroihin, opin kieltä, löysin kavereita ja elämä alkoi normalisoitumaan.
Kesti kuitenkin muutaman vuoden, ennen kuin aloin ajattelemaan, että Kypros on se maa jossa haluan asua, eikä Suomi. Tällä hetkellä olen täällä kuin kotonani, enkä enää yritä miettiä kumpi maa onkaan parempi.

Olisin ehdottomasti toivonut jonkinlaista kotouttamisohjelmaa, edes ilmaista kielenopiskelumahdollisuutta valtion puolesta. Täällä ei kuitenkaan maahanmuuttosysteemit toimi samoin kun Suomessa, ulkomaalaisia maan kokoon nähden on todella paljon ja laittomia maahanmuuttajia tuhansia. Minkäänlaista apua maahanmuuttoasioissa ei saa, ja monilla ulkomaalaisvirastoissa työskentelevillä on ihan omat mielipiteensä siitä, miten asiat toimii ja neuvot voivat olla hyvinkin erilaisia. Mutta toimistosta toimistoon ne kyllä osaavat juoksuttaa!

Mitä luultavammin ulkomaalaisten määrästä ja Kyproksen historiasta johtuen, me ulkomaalaiset emme ole yleisesti ottaen kovinkaan pidettyjä. Siitä huolimatta ja sen takia yritän mahdollisimman hyvin sulautua joukkoon, vaikka joskus on niin suuria mielipide-eroja paikallisten kanssa, että niistä ei varmaan koskaan pääse yli eikä ympäri. Nyt internet-yhteyksien aikana on helppo olla perillä Suomen tapahtumista sekä ottaa selvää Suomen toimintamalleista tietyissä asioissa, ja se taas ehkä osaltaan jollain tasolla vaikeuttaa sopeutumista tämän maan tapoihin ja käytäntöihin, kun aina ajattelee, että niin sen täytyy olla, kyllä Suomessa tiedetään. Mutta ei kai se paha asia kuitenkaan ole, jos tännekin saisi vähän uusia tuulia puhallettua ;)

Mutta olen siis kotiutunut, vaikkakin joihinkin asioihin täällä en koskaan tule sopeutumaan. Tai no sopeutumaan kyllä, hyväksymään en.

Kotoutumisohjelma on kyllä meille ollut yksi helvetin vitsi. Mieheni lähetettiin ensin jollekin suomen kurssille, jossa oli porukkaa, jotka eivät osanneet edes lukea ja kirjoittaa omaa äidinkieltään. Kurssi oli täynnä nigerialaisia ja somalialaisia, sitten joukossa oli muutama venäläinen, saksalainen ja arabi. Tahti oli kuulemma sellaista, että aloiteltiin aakkosista, ja pari kirjainta päästiin eteenpäin yhden päivän aikana. Meteli oli kuulemma aivan hirveä, eivätkä nämä miespuoliset opiskelijat voineet arvostaa ja kuunnella opettajaa, koska tämä oli nainen. No, mieheni kävi siellä pari päivää, kunnes sitten kysyi työvoimatoimistolta, että eikö hän millekään muulle kurssille pääsisi? "Ei missään nimessä, miksei kurssi kelpaa?" Hemmetti... Maahanmuuttajilla on hyvin erilaisia taustoja. Jos afgaaninainen tulee Suomeen pakolaisena, eikä osaa lukea ja kirjoittaa edes omaa kieltään, minun mieheni ja varmaan suurin osa eurooppalaisista maahanmuuttajista ovat kuitenkin huuuuomattavasti korkeakoulutetumpia. No, mieheni löysi onneksi jonkun toien kurssin, jolla suurin osa opiskelijoista oli venäläisiä ja saksalaisia, opetus englanniksi. Siellä hän viihtyi sitten pari kuukautta kunnes löysi työpaikan. Nykyään opiskelee. Toivottavasti meidän ei tarvitse enää koskaan työvoimatoimistossa vääntää ja kääntää. On niin surkeata se touhu siellä, kun ei ihmisiä osata laittaa oikeisiin paikkoihin.

Mutta ihan hyvin katson hänen kotiutuneen, ei ainakaan mitään valittele... Paitsi säästä silloin tällöin. Kesä oli pettymys, kun oli niin kylmää. Suomea toivoisin puhuvan paremmin.

Pienemmässä (kuin "suurkaupunkimme") kaupungissa homma hoituu sekalaisessa sakissa alussa kielikurssilla, jossa tosiaankin on monentasoista porukkaa eri maista. Täällä on pyöritetty kahta ryhmää, jotka on jaoteltu lähinnä maittain.

Kielikursseilla taso on paljolti kiinni opettajan valmiuksista, vaikka siihen varmasti vaikuttaa myös ryhmän rakenne ja järjestävän organisaation linjaukset.

Oppiminen kielen suhteen lienee myös paljon osallistujasta ja hänen elämäntilanteestaan. Vaimoni esimerkiksi on käynyt yli kahden vuoden ajan päivällä käsiteltyjä asioita kanssani iltaisin läpi. Äärimmäisen ahkerasti.

Työharjoitteluista, niiden hyödyllisyydestä, minulla on myös sellainen kuva, että paljon on kiinni opiskelijan/kotoutujan omasta aktiviteetista, siis ahkeruudesta. Olen kuullut, että esim. venäläiset kotoutuvat hyvin muihin kansallisuuksiin verrattuna. Tässä kulttuurin samankaltaisuus ja toisaalta tottumus työntekoon varmasti auttavat kotoutujaa.

Suomalaiset yritykset siekailematta imevät valtion rahoja ottamalla paljoilla lupauksilla kotoutujan työharjoitteluun (ilmaista hanttityövoimaa) mutta harjoitteluajan päätyttyä on vaikea kuitenkin saada edes lyhyttä palkallista työtä, esim kesäksi, vaikka arviointi työharjoitteluajalta olisi ollut kiitettävää. Valtio näinollen kotoutujien kautta tukee paikallista elinkeinoelämää.

Tässä työharjoittelussa tietysti on hyvää se, että kotoutuja pääsee työn avulla lähemmäksi sitä tilaa, johon maahanmuuttajan pitäisikin pyrkiä: elämään maassamme muiden ihmisten keskuudessa ja hankkimaan omaa elantoansa.

Kaiken keskiössä vaikuttaisi olevan kielitaito, joka sitten avaa siipoillemme tiet solliin, lidliin ja mitä niitä onkaan. Toivottavasti.

Omakohtaisena kokemuksena sanoisin, että itselläni meni viisi vuotta siihen, että opin maan kielen pystyäkseni asioimaan, käymään töissä ja täyttämään oman veroilmoitukseni jne. Olin myös siihen mennessä hankkinut omia paikallisia ystäviä. Eli viidessä vuodessa olin mielestäni kotiutunut ja sopeutunut.

Mitään virallista kotoutumisohjelmaa en käynyt läpi, maksullisen kielikurssin ohella kävin sellaisen ilmaisen valtion tarjoaman kansalaisopisto-tyylisen kurssin, missä myös puhuttiin maan sisäisistä asioista, kuunneltiin harjoituksena radiouutisia jne. Kurssilla oli pelkästään vietnamilaisia, olin ainut eurooppalainen, tosin silloin ei vielä oltu EU-kansalaisia. Oleskelulupa-asiat loivat silloin myös enemmän paineita, sillä siihen aikaan suomalainen ei voinut noin vain oleskella tai työskennellä Ranskassa.

Silloin ei myöskään ollut internetiä käytössä, joten kaikki tieto piti käydä hakemassa jostain vaikean kautta. Nykyisin netti helpottaisi monta käytännön asiaa, mutta ehkä myös hidastaisi oppimista..? Aikoinaan oli pakko käydä itse jossain virastossa puhumassa, nyt riittäisi alkeellisesti kirjoitettu meili tai kaavakkeen täyttö netissä. Joten sekin puhumisen pakollinen harjoittelu jäisi väliin.

Joskus toisen vuoden loppupuolella oli sekalaiset fiilikset turhautuneisuutta ja kyllästymistä. Oli kiva lomilla asioida Suomessa, missä ei sukunimeä tarvinnut tavata kirjain kirjaimelta...

Vuosia sitten, kun muutimme Suomeen, selvitin asioita perinpohjaisesti integroitumiseen ja yleiseen byrokratiaan liittyen. Olin aika innostunut, kun löysin työministeriö sivuilta kuvauksen kotoutumispalveluista, joita yhteiskunta tarjoaa. Mies kun on duunari ammatiltaan, niin oli selvää, että esimerkiksi kieli pitää oppia mahdollisimman pian ja ammattitaito päivittää, sillä esimerkiksi suomalainen rakennusalan normisto kaikkine ohjeineen, standardeineen ja määräyksineen on hiukan erilainen kuin Samoalla ja Havaijilla.

Varsinainen antikliimaksi tulikin sitten siinä vaiheessa, kun pyyhkäisimme työkkäriin aloittamaan tämän paljonpuhutun prosessin. Virkailija, joka hoiti maahanmuuttajien asioita kantahämäläisellä kotipaikkakunnallamme ei puhunut juuri englantia ja käynnin anti oli se, että miehen tiedot kirjattiin järjestelmään ja hänelle annettiin kouraan printattu linkkilista, "josta voi sitten katsella niitä kursseja".

Haimme useammallekin kielikurssille, jotka kaikki olivat täynnä. Työkkäri ei osannut sanoa mitään jonotusajoista tai oikeastaan mistään muustakaan, joten kärsimättömän ihmisen eli minun hermoni paloi ja etsimme sitten itse miehelle sopivat kurssit. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mies puhuu kohtuullista suomea ja on saanut sen ammattiosaamisensakin päivitettyä, suomeksi senkin.

Ilmeisesti kotoutumispalveluiden taso on paikkakuntakohtaista ja riippuu paljolti työkkärin virkailijoiden ammattitaidosta. Olen ymmärtänyt, että vuosittain näiden palveluiden ylläpitämiseen käytetään kuitenkin joitain kymmeniä miljoonia euroja (en löytänyt tähän hätään täsmällistä tietoa linkistä puhumattakaan) ja soisi, että palvelut olisivat tasalaatuisia ja että niiden ympärille olisi rakennettu selkeä prosessi, jolla on alku ja loppu.

Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että Suomeen kotoutuu ja kotiutuu, jos vaan haluaa. Jossain vaiheessa tuli mieheltä kyseltyä, miten hän on tutustunut uusiin työ- ja harrastuskavereihin ja ovatko ihmiset olleet epäluuloisia tai töykeitä. Kuulemma eivät, paitsi että satunnaisesti on baarissa aamutunneilla joku saattanut tulla haastamaan riitaa. Mies kuitenkin epäili, että kyse on alkoholin aiheuttamasta tilapäisestä ääliösyndroomasta eikä esimerkiksi rasismista.

Mies oli jonkun verran jo kotoutunut (maahanmuuttajille suunnattu kotouttamisohjelma oli käyty muutamaa kielikurssia silloin tapaamisen aikaan pyöritteli), työpaikka oli jo ja muutama suomalainen kaveri (tutustuneet rakennusalan kurssilla (paljon miehestäni vanhempia miehiä), yksi kaveri pyörii vieläkin aktiivisesti kuvioissa mutta muita kurssikavereita näkee harvakseltaan). Suomen kieltä osasi jonkun verran nyt tietysti paremmin mutta ainahan sitä löytyy hiomista.

Ei meillä ole sen ihmeempiä byrokratia koukkuja ollut, ei ainakaan muistu mieleen äkkiseltään. Työpaikka oli tiedossa ja kieli perusteiltaan hallussa ja sosiaalista kulttuuria oli oppinut suomalaisilta raksakavereilta, niin mikä jottei, ainut vaan ettei tullut minun kanssa toimeen sitten pitemmässä ajan juoksussa mutta se ei ole sinänsä yllätys enää.

Nyt käy jotain viivytys taistelua mutta sanonpa vaan että heti kun tulee lomilta niin paperit pistetään kuntoon (tai ainakin sitten kun minulla on asunto toisella paikkakunnalla) Toivottavasti nyt löytää itelleen sopivamman naisen kun sitä tavallaan hakemaankin lähti.

En minä pahaa elämää miehelleni toivo, eninpäsä se on antanut ja ylimääräistäkin mutta kun ei se rahallinen korvaa sitä puuttuvaa tunnetta, ja muutenkin kun yhteinen historia on mikä on niin parempi, jos vaan voidaan sovussa erota kun nuoria ollaan ja molemmilla vielä elämä edessä.

Tulevaa vaimoa käy vähän sääliksi, vaikka se saattaa ollakin kulttuurillisesti tottunut siihen mitä ehkä on tuleman.

(Eikä muuten varmasti ärsytä miestä niin kuin minä kun yhdessä jakavat saman uskonnon, saattaa olla että mies on ihan hyvä mies eri naisen kanssa ja minä saatan olla hyvä nainen eri miehen kanssa (jos vain saan sen kenet haluan enkä joudu valitsemaan jotakin muuta, esim. sosiaalisten suhteiden takia))

Nyt rupes harmittamaan että liian helpolla mies pääsee kun minusta eron ottaa;D

Kehtaakin sanoa, että minä tuhosin hänen elämänsä ("sinä todella teit minun elämä sotkee" "sinä pilasit kaiken minun kaunis maailman")

Päinvastoin, minä annoin hänelle sellaisen parisuhdekoulun ja kokemuksen (kaikki mahdolliset keskinäiset parisuhdeongelmat kolmen vuoden sisällä ja kaikista päästiin jotenkin yli), että tosiaan kiittää luojaansa, jos minusta kiltimmän vaimon löytää ja vaimoaan kiittää myös kun muistaa millainen edellinen oli;D

Minun vaimoni on ainakin todella hyvin kotiutunut tänne mutta hän panostikin alkuaikoina todella paljon sen eteen ja opiskeli suomen kielenkin ennätysajassa.
Mitä olen uusilta maahanmuuttajilta kuullut, niin kotoutuskoulutuskin on erittäin hyvällä mallilla tänä päivänä ainakin meidän paikkakunnalla.
Tälläkin hetkellä on 4 vai 5 eri tasoista kielikoulutusta menossa joten ryhmät saadaan nykyisin homogeenisiksi vaikkei tilanne noin hyvä ollutkaan kun vaimoni tänne tuli.
Toisaalta on ymmärrettävää että eri paikkakunnat ovat eri arvoisessa asemassa jo sen johdosta että jos ulkomaalaiseten määrä on pieni, niin samalle kurssillehan kaikki on "tungettava" ja sitten törmätään juuri tuon suuntaisiin ongelmiin joista Bedelia puhui.

Mies on kotiutunut hyvin, mutta tuo kotouttamisohjelma oli kyllä täysin vitsi. Me myös Suomeen muuttaessamme ilahduimme löytäessämme tietoa hienosta ohjelmasta, mutta totuus olikin sitten aivan toista ;). Mitään ohjelmaa ei siis muistaakseni ollut.

Mutta kielen mies on oppinut hyvin, on mukana työelämässsä ja kulttuurikin tullut tutuksi.

Meillä on tähän asti pelkästään kiittäviä kokemuksia kotouttamisohjelman toteutuksesta täällä Helsingissä. Samoin myös työvoimatoimiston toiminnasta.

Opetus on ollut korkeatasoista (miinuksena oppikirjat, joista huomaa todellakin, että ollaan länsimaisessa vapaassa yheiskunnassa. Materiaali ja tehtävät ovat sen mukaisia). Oppilaat hänen kielikurssillaan ovat pääsääntöisesti äärimmäisen korkeakoulututettuja ja heitä on monista eri maista.

Kohta alkaa työharjoittelu ja sitten kielikurssi on ohi, ja pitäisi löytää oppisopimuspaikka.

Vasta muutamia kuukausia uudessa kotimaassa viettaneena. Kieli vasta aluillaan, tyøt pikkuhiljaa alkaa olemaan urallaan. Viela totuttelemista paikan tyøsysteemiin. Tyøkielena viela englanti. Lapsi viihtyy hyvin ja on uudessa kielessa paljon minua edella.
Ikavaa Suomeen en koe, minulle ei sinne oikein mitaan jaanyt, ystavia, mutta hekin ovat uskomattomalla tarmolla jo nyt kayneet meita tervehtimassa.
Mies on asunut taalla jo kauan ja ei pode sopeutumisvaikeuksia, painvastoin muutto Suomeen ei ole varmaan enaa koskaan edes vaihtoehto.
Koen viela jonkinmoista ulkopuolisuutta kun en pysty kommunikoimaan paikallisten kanssa kuin englannilla. Kieli on minulle ainakin kaiken a ja o.

Kotouttamisohjelmassa mies ei ollut, eikä oltu itse asiassa sellaisesta edes kuultu. Mies tuli Suomeen työluvalla, joten työpaikka oli valmiina, eikä työkkäriin tarvinnut turvautua. Ainoa yhteys viranomaisiin oli ensimmäisen vuoden aikana kelakortin hankkiminen.

Kielikurssille mies hakeutui illoiksi, mutta en muista mistä sen kurssin löysimme. Saattoi olla, että paikallisen pakolais/ulkomaalaiskeskuksen kautta. En muista, että tässä kaupungissa paljon muuta kautta ulkomaalaisia silloin olisi kurssitettu... Kurssi oli yhtä tyhjän kanssa, hyvin samantasoista hömpötystä kuin Bedelian miehen kokema. Ei nyt ihan aakkosia opeteltu, mutta kissaa ja koiraa kuitenkin lastentarhatyyliin "hienoilla kuvakorteilla". Mies taisi "viihtyä" kurssilla kuukauden. Varsinainen kielitaito kehittyi arjessa ja myöhemmin sitten vahvemmaksi, kun meni suomalaiseen kouluun opiskelemaan.

Työkkäristä meillä ei juuri ole kokemusta ennenkuin sitten kun mies valmistui ja se kokemus ei ollut mairitteleva... Tyyppi oli juuri valmistunut hyvin arvosanoin suomenkieliseltä linjalta alalle, jossa on työvoimapulaa ja työkkärin täti tarjosi "työksi" kurssia, jossa etsitään "ammatillista minää". Huhhuijaa... Mies laittoi hakemuksia rakennusliikkeisiin oma-aloitteisesti, oli viikon työttömänä ja sen jälkeen sai vakipaikan. Mutta hyvä kun olisi saanut mennä "etsimään itseään" oikein valtion rahoilla...