Tyttäreni 11v ja 14 v ovat kiinnostuneet näkemään Matti Salmisen livenä ja kokeilemaan oopperaa. Tarjolla on Boris Godunov, mutta mitenkähän käy? Onko ooppera liian raju ja pelottava? Pitkähän se on ja varmasti paikoin nuorelle tylsä, mutta tuleeko kammo?
Olemme aika tottuneita klassisen musiikin kuuntelijoita, mutta aikuisten oopperoissa eivät tytöt ole aikaisemmin käyneet.
Onko kellään kokemuksia?
Olemme aika tottuneita klassisen musiikin kuuntelijoita, mutta aikuisten oopperoissa eivät tytöt ole aikaisemmin käyneet.
Onko kellään kokemuksia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
En kyllä tuon ikäisiä veisi Boris G:ta katsomaan. On tosiaan aika ahdistava tarina ja se loppu etenkin karmaiseva. Musiikkikin on sen verran raskaanpuoleista, vaikka upeaa onkin.
Boris Godunov on niin tummasävyinen teos, että en ole saanut vielä edes itseäni sitä katsomaan!
Oma ensioopperani 35 vuotta sitten oli Taikahuilu. Matti Salminen oli tuossakin Savonlinnan produktiossa mukana (yhtenä kolmesta Haarniskoidusta miehestä). Samalla lavalla sitten Martti Talvela (Sarastro) ja Kim Borg (Kaitsijapappi). Lieneekö ainoa produktio, jossa nuo kaikki kolme suurbassoamme ovat olleet yhtaikaa mukana?
Olen minä Matti Salmisen nähnyt sittemmin Sarastronakin.
Olisin taipuvainen mainostamaan juuri Taikahuilua passelina ensioopperana kaikenikäisille. Menee tällä kaudella Kansallisoopperassa. Matti Salmista siinä ei nähdä, mutta ihan kelpo laulajia toki.
http://www.operafin.fi/produktiot.asp?polku=18;556;;1&tyyppi=1
Anteeksi syrjähyppy otsikon ulkopuolelle, mutta varsinainen kysymys tuli jo ratkaistua. Olen siinä samaa mieltä aiemmin vastanneiden kanssa. Tosin jotkut viisaat sanovat, että väkivallan katsominen lapsena ei sinänsä ole ratkaisevaa, vaan se missä kontekstissa väkivalta esitetään ja kuinka vanhemmat selittävät asian lapsilleen. Oopperan väkivalta eroaa elokuvan ja varsinkin tv-sarjojen väkivallasta sikäli, että oopperassa tappamisen jälkeen ei yleensä ole mitään. Tappaminen aiheuttaa kaiken loppumisen, kun taas esimerkiksi Sopranos-sarjassa jatkuva tappaminen on elämisen edellytys.
Sitten siihen syrjähyppyyn. Kävin muutama vuosi sitten oopperassa kuuntelemassa Kim Borgia Taikahuilun kaitsijapappina (Papagenon osassa Dietrich Fischer-Dieskau). ”Ooppera” oli live-esitys, mutta musiikki oli aiemmin taltioitu. Kyseessä oli Salzburgin nukketeatterin (Salzburger Marionettentheater) esitys. Jos satutte kohdalle, niin loistava nukketeatteriesitys kannattaa nähdä ainakin kerran elämässä.
Kerroin tuossa ylempänä nähneeni 35 vuotta sitten Kim Borgin Kaitsijapappina ja myöhemmin Matti Salmisen Sarastrona.
Classic Radiolla (ent. Classic FM) pyöri joitakin vuosia sitten Aariat ja alkusoitot -ohjelman yhteydessä joka arkipäivä kuuntelijakilpailu. Siinä esitettiin ooppera-aiheinen kysymys. Ensimmäisenä studion numeroon oikean vastauksen soittanut kuuntelija palkittiin.
Kerran soitettiin ääninäytteenä Taikahuilusta Sarastron aaria ”In diesen heil'gen Hallen” ja kysyttiin laulajaa. Olin oitis tunnistavinani Kim Borgin. Aivan heti en päässyt ”läpi”, mutta lopulta sentään. Vastaukseni tunnustettiin oikeaksi. Edelliset soittajat olivat kuulemma tarjonneet mm. Martti Talvelaa ja Kurt Mollia.
Palkinnoksi sain liput (2 kpl) hyville paikoille Taikahuilun kiertuenäytökseen, joka esitettiin Hartwall Areenalla. Produktio oli käsittääkseni itävaltalainen. Ja kuinka ollakaan – Sarastrona lauloi Matti Salminen!
Palkinto oli sillä kertaa poikkeuksellisen arvokas. Useimmat muut voittoni niiltä vuosilta kun tuo kilpailu pyöri olivat tyypillisesti ”vain” CD-levyn tasoisia.
ENPÄ OLE NÄHNYT....
Samaa mieltä muiden kanssa; ei kannata mennä ja aloittaa oopperauraansa Boris Godunovista. Itse tein sen virheen joskus 90 -luvulla, kun BG meni Kansallisoopperassa. Siihen lakkasi oopperavouhotukseni vuosiksi. Muistan vieläkin Seppo Ruohosen kimeän kiljunnan Shuiskin roolissa...Onneksi Soile Isokoski pelasti minut oopperalle sitten muutamaa vuotta myöhemmin.
Taikahuilun lisäksi tuon ikäsille voisi tarjota esim. Rigolettoa - se on mukavaa ja helppoa kuunnneltavaa. Ja muistaakseni Rigolettoa esitetään SKO:ssa piakkoin, Taikahuilu palaa ohjelmistoon vasta keväällä.
Niin kyllä se noin nuorille on varmasti aika rankka kokemus, mutta ei myöskään pidä aliarvioida, omituiset asiat voivat jäädä nassikoille mieleen ja jos Salmisella on onnistunut ilta se voi jättää melkoiset muistijäljet.
Ehkä asiaa voisi harkita, jos viitsit nähdä vaivaa ja käydä oopperaa vaikka lasten kanssa läpi etukäteen. Ja myös korostaa, että nyt on kyseessä aika hevi jööti. Ehkä pelästyvät vähemmän teoksen pituutta ja mustuutta.
Eli minä kyllä veisin lapset sinne, ainakin harkitsisin kovasti.
veisi nuoria katsomaan Verdiä ensimmäisellä oopperareissullaan. Vaikka Rigoletto onkin sangen hyvä ooppera, kuuluu siihenkin paljon tylsänpuoleisia, pitkiä kohtauksia. Olen varma etteivät nuoret tästä innostu.
Itse veisin heidät katsomaan (vaikka kyllä tänä syksynä ei taida olla yhtään) Rossinia. Musiikki on hauskaa ja kepeää ja se on täynnä nerokkaita musiikillisia oivalluksia. Suosittelisin siis ehdottomasti jotain Rossinin oopperaa, kunhan sellainen esitetään oopperalla.
Ai tytöille semmoinen tarina, missä tynnyrissä kasvatettu nuori tyttö ihastuu valepersoonassa esiintyvään hulttioon, hulttio hoitelee neitsykäisen luksuslinnassaan, isänsä päättää murhauttaa lurjuksen, mutta tyttö uhraakin itsensä tämän puolesta? Olisiko turhan rajua tavaraa tyttösille - vaiko mainio tapa kohdata aikuistumisen kipeitä kysymyksiä nuorena naisena? Sitäpaitsi jos Salmista haluavat, niin sitä kannattaisi tarjota, kunhan tehdään pohjatyöt kunnolla. Kappale sinänsä hyvä, vaikka produktio hiukan tylsänpuoleinen.
Mielestäni Rigoletto ei juonensa puolesta ole sen pahempi kuin Sheheradzade tai Grimmin sadut, ja paljon kesympää tavaraa kuin Jöröjukka (pojat joit’ei saatu hyviks’, nyt on jauhettuina jyviks’). Tyttö on tosiaan tynnyrissä kasvatettu ja herttua (joka Victor Hugon näytelmässä oli Ranskan kuningas Francois I, mutta Itävallan alaisen Pohjois-Italian sensuuri ei sallinut kuninkaan murhahankkeita näyttämöllä) tarjoaa hänelle ensimmäisen (ja samalla viimeisen) kokemuksen tynnyrin ulkopuolelta. Vaikka Hugon näytelmässä kuningas raiskaa narrin tyttären, Verdin oopperassa hovimiehet kaappaavat Gildan herttualle ja jää katsojan mielikuvituksen varaan, millä tavalla herttua tytön kukkasen poimii. Joka tapauksessa, kun Gilda kertoo tapauksesta isälleen, hän kertoo kuin taivaat avaavasta kokemuksesta, ja 1800-luvulla Lontoon ja New Yorkin säädylliset naiset käänsivätkin tässä vaiheessa selkänsä näyttämöön päin, koska oli mahdotonta ajatellakaan, että neitsyyden vieminen olisi nuorelle tytölle miellyttävä kokemus. Vaikka Gilda myöhemmin huomaakin, että herttua on uskoton ja Rigoletto aikoo murhauttaa tämän, tyttö päättää uhrautua herttua puolesta, liittyen samalla pitkään ketjuun naisia (ja miehiäkin), joiden osana on ollut uhrautua ihastustensa puolesta. Siinä mielessä Rigoletto, varsinkin Gildan puolelta nähtynä, voisi olla erinomaista opetusmateriaalia nuorille tytöille, että sokea ihastuminen komeaan ja kokeneeseen viettelijään vie turmiolle.
Mutta kun sanoin, että Rigoletto ei juonensa puolesta ole sen pahempi kuin monet sadut, niin monet Rigoletton nykyiset esitykset ovat sellaisia, että ensimmäisen näytöksen orgiat eivät sovellu varhaisteinien nähtäväksi. Kansallisoopperan Rigoletton toteutuksesta en tiedä mitään (ennekuin marraskuun loppupuolella).
Ja sekin voi vaikuttaa valintaan, että Rigoletto on Verdin keskikauden oopperaksi (tai jopa mestarikauden ensimmäiseksi oopperaksi) harvinaisen wagnermainen, sikäli että siinä ei ole monia päähän juuttuvia melodioita. Paljon musiikillisia ja draamallisia hienouksia siinä kylläkin on, mutta ensikuulemalta nämä voivat mennä ohi korvien. Esimerkiksi 1800-luvun puolenvälin oopperalle äärimmäisen erikoista on, että nimihenkilöllä ei ole ainuttakaan perinteistä aariaa. Toisen näytöksen ”pari siamo” (eli ”olemme samanlaisia”) on pitkä monologi, jossa Rigoletto vertaa ilkeää kieltään Sparafucilen tikariin. Monologi ei jätä tilaisuutta aplodeille vaan jatkuu upeaan duettoon Gildan kanssa, ja tämä onkin yksi Verdin monista hienoista isä-tytär -duetoista. Kolmannen näytöksen ”cortigiani, vil razza dannata” (”hovimiehet, paha kirottu joukko”) on kolmen monologin ketju, jossa Rigoletto yrittää selvittää Gildan olinpaikan ensin uhkailemalla, sitten mielistelemällä ja lopuksi rukoilemalla. Tässä ei ole pääosassa melodiat vaan baritonin äänensävyt. Melodiallisia huippuja edustavat muutamat Rigoletton ja Gildan duetot; kolmannen näytöksen myrsky (sanaton kuoro), kvartetti, Sparacufilen ja Maddalenan duetto sekä Gildan kuolinrukous. Rigoletton ja Gildan toisen näytöksen duetossa on tunnistettavissa tuon ajan italialaiselle oopperalle tunnusomainen valakohtaus, jossa laulajat yhtyvät samaan marssimaiseen melodiaan. Valakohtauksen tavanomainen tarkoitus oli nostattaa kansallistunnetta ulkomaalaisia vallanpitäjiä vastaan, tässä kuitenkin erikoisuutena on, että yhteisestä melodiasta huolimatta Rigoletton ja Gildan tarkoitukset ovat päinvastaiset: Rigoletto hankkii herttuan murhaamista, kun taas Gilda pyytää hänelle armoa. Vielä kannattaa mainita herttuan aarian ”ella mi fu rapita … parmi veder le lagrime”, joka avaa toisen näytöksen. Se on herttuan neljästä aariasta ainoa vapaamuotoinen. Muut kolme ovat säkeistöaarioita, mikä symboloi herttuan rakastelun rutiiniluonteisuutta, ja tämä ainoa vapaamuotoinen aaria tulee tilanteessa, jossa herttualta on viety hänen himonsa kohde kuin tikkari lapselta.
Tarkoitin, että mielestäni Rigoletto sopii nuorten katsottavaksi, mikäli vanhemmat käyvät läpi tarinan opetukset eikä nuoria jätetä yksinään kohtaamaan surullisia asioita. Tuon ikäiset nuoret ovat yleensä nähneet televisiossa monin verroin enemmän ja pahempaa väkivaltaa. Oopperan väkivaltahan eroaa elokuvan väkivallasta sikäli, että elokuvassa väkivalta saa ”viimeisen sanan”, eli uhri jää lopullisesti kuolleeksi. Taikahuilun lohikäärmettä lukuunottamatta oopperassa väkivallan uhri nousee muutaman minuutin päästä keräämään suosionosoitukset yleisöltä, muistuttaen että kyse oli vain teatterista.
SS, usein sun juttus on sekoitus kirjasta kopioitua pedanttia ja suodattamatonta ja sitten aivan pähkähulluja omia päätelmiä.
Rigoletto wagnermainen? Ja wagnermainen tarkoittaa että ei ole monia päähän juuttuvia melodioita? Siis mitä mitä mitä?
Suosittelen sulle Jamppa Tuomista, se ei ole wagnermainen siinä mielessä että siinä on monia päähän tarttuvia melodioita.
tuon ikäisiä nuoria ei kiinnosta kuin juominen, joten mikset osta tyttäreillesi pussin kaljaa ja kyytsää illalla kartsalle sen sijaan =)