Oletko? Ihan oikeasti?

sanoisin neuvoksi, että jos töissä jo ihmetellään netin käyttöäsi, niin aloita vaikka siitä että tunnustat riippuvuutesi ja aloita toimenpiteet irtaantumiseksi.

Itse en töissä naputtele tänne koskaan mitään.

Pyrin olemaan 100% rehellinen itselleni ja joskus luulin olevanikin kunnes löysin itseni tilanteesta, jossa huomasin olleeni täydellisen epärehellinen itselleni. Se oli kova isku. Se oli kuin valtava pettymyksen nyrkki olis isketty läpi sydämen.

No olipa hyvä opetus mulle siitä, että itselleen kannattaa aina olla rehellinen tai ainakin pyrkiä siihen parhaan taitonsa mukaan. Nyt tiedän ettei tuokaan ole itsestäänselvää (kuten joskus luulin) vaan se vaatii aika ajoin raakaakin itsetutkiskelua ja aina se ei ole niin mieltäylentävää puuhaa...

joskus luulin olevani jotakin, nykyään ymmärrän olevani hiekanjyvä helvetin isolla hiekkarannalla ja jos aalto huuhtelee mut mereen, niin eipä sitä kukaan huomaa, korkeintaan ne pari vieressä olevaa jyvää, mutta kun aallot tuo uusia jyviä, niin ei nekään pitkään.

Ei tule nyt heti mieleen oikein mitään elämän aluetta, jolla en olisi tunnustanut / tunnistanut perimmäisiä motiivejani, jotka poikkeavat välillä aika paljonkin siitä, miten ne muille esitän.

Mutta jokuhan tuolla viisaasti sanoi, että juuri kun luulee päässeensä rehellisyyteen, voikin löytää itsensä kusettamasta itseään pahan kerran. Eli suhteellista tuokin.

Rehellisyyteen kuuluu sekin, että tunnustaa itselleen kehityshalunsa syyt: miksi sun pitäisi edes muuttua? Mistä se normi tulee?
Mulla ainakin on joitakin "vikoja", jotka maailma lukisi suorastaan synniksi. En vaan meinaa päästää niistä irti, koska pidän noista vioistani enemmän kuin tahdon muuttaa itseäni. Onko se sitten sitä "rehellisyyttä"?

mut kyllä mä siihen kuitenkin pääosin pyrin. Mut jo pelkästään muiden ihmisten huomioonottaminen vaatii jonkunlaista epärehellisyyttä ja uskottelemista itselleenkin. Yhteisössä ei ole tarpeenmukaista hankaloittaa käytännön elämää ja perustella sitä rehellisyydellä itselleen.

Jos en ole ollutkaan rehellinen, en ole ainakaan vielä jäänyt kiinni...

aiheita tai asioita, joissa en ole. En pysty, liian kovaa kamaa vastassa. Vältän ajattelemasta näitä asioita ja silloin kun ajattelen, totean lopulta itselleni, että on tuokin selitys.

Otan sitten jonkinlaisen "parhaan selityksen" käyttöön, toimin sen mukaan ja odotan. Vuoden päästä kestää jo enemmän.

No ehkä olen sitten 1oo-prosenttisen rehellinen siinä, että tunnustan itelleni että joku homma on kyllä pikkasen päin hevonvittua.

Miksi valehtelisin itselleni.
Itselleni olen 100% rehellinen, muille vois sanoa, että tavoittelen 100%:ttia.

Jos alkaisin omaa käytöstäni analysoimaan, löytäisin kyllä aina syyn miksi käyttäydyin tai valitsin juuri niin, vaikka tulis mokattua. Joskus vatvon jälkeenpäin, että miten saatoin olla niin tyhmä, että tein niin kuin tein.

Siis en aina ja joka asiassa, ikävä kyllä sen tajuaa vasta jälkikäteen. Mutta koko ajan yritän tälläkin saralla kehittyä, kyllä se tästä.

että kukaan on aina ja kaikissa tilanteissa. Ihmisen psyyke ei kestä sellaista.

En kestäisi elää itseni kanssa, jos olisin.