Olen jotenkin tullut todella "pattitilanteeseen"... Olen elänyt mieheni kanssa lähes neljä vuotta, meillä on pieni poika. Tuntuu kuin olisin kadottanut mieheni. Viimeisimmän vuoden ajan hän on lähinnä katsonut tv:ä kotona ollessaan (itse olisin valmis heittämään koko kapineen lähimpään roska-astiaan!!!!). Ollut muutenkin passiivinen, en saa minkäänlaista keskustelua aikaiseksi. Koen poikamme hoidossakin olevani aika yksin vastuussa... mieheni ei edes huomaa kuinka paljon enemmän minulle hoidosta jää, esim. kun lapsen tarhaanviemisiä ja hakuja on viikossa 10, hoidan niistä suurimman osan, varsinkin aamut... Ja lisäksi hän "tissuttelee" mielestäni turhan usein; kahden kuukauden aikana oli vain kolme iltaa jolloin hän ei juonut yhtä ainuttakaan hörppyä... Olen itse aika romahtamispisteessä... Ehkä jopa masentunut. Mies on nyttenkin pois, sillä "tarvitsee omaa aikaa". Itse en pääse tälläkään viikolla itsekseni mihinkään sillä miehelläni on loppuviikolla iltatöitä...
Siis näen eroamisen oman jaksamiseni kannalta välttämättömänä. Mutta siinä vasta ongelma. On selvää, että yrittäisimme yhteishuoltajuutta mutta olemme molemmat opiskelijoita ja satumme vielä elämään siellä missä se kaikkein kalleinta on... Siis kun jo mielessäni juhlin omaa elämääni, tajusin että on varmaan mahdotonta löytää kaksi kohtuuhintaista asuntoa niin läheltä toisiaan että poika voisi käydä samaa tarhaa. Huom! emme omista autoa...Tunnen tulleeni umpikujaan... onko kenelläkään loistavaa ehdotusta kuinka sen voisi "ohittaa"?
Siis näen eroamisen oman jaksamiseni kannalta välttämättömänä. Mutta siinä vasta ongelma. On selvää, että yrittäisimme yhteishuoltajuutta mutta olemme molemmat opiskelijoita ja satumme vielä elämään siellä missä se kaikkein kalleinta on... Siis kun jo mielessäni juhlin omaa elämääni, tajusin että on varmaan mahdotonta löytää kaksi kohtuuhintaista asuntoa niin läheltä toisiaan että poika voisi käydä samaa tarhaa. Huom! emme omista autoa...Tunnen tulleeni umpikujaan... onko kenelläkään loistavaa ehdotusta kuinka sen voisi "ohittaa"?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja päästä puolison kanssa sopu ratkaisuun.Ero on aina viimeinen vaihtoehto, mutta oman mielenterveyden kannalta titenkin myös uusi mahdollisuus saada asiat luistamaan. Yksinhuoltajana ja opiskelijana sinulla on mahdollisuus saada asumis tukea ja elatustukea. Jos isä juo melkein joka ilta, niin onko sekään hyvä esimerkki lapselle? Mieti kuitenkin ihan rauhassa, enne kun päätät mitään.
Ite oon kolmen lapsen yh. Vein ihan joka päivä lapset hoitoon ja hain sieltä vaikka mies asui meillä samassa. Isä ei osallistunu mihinkään koti hommiin ja lopulta tuli pinna täyteen, kun hän oli sitä omaa aikaa saanu, niin paljon, että löysi uuden naisen sieltä harrastuksistaan.
En ole katkera. Se oli todella antoisaa aikaa, kun sai olla lasten kanssa ja jakso paremmin, kun ei ollu miestä hoijettavana. Voimia ja rohkeutta.
Päätät sitten mitä tahasa niin "pidä aina mielessä, että päätöksesi onnisutua on onnistumisessa kaikkein tärkeintä".
ja itsekin olen ehdottomasti sillä kannalla, että ero on viimeinen vaihtoehto. Olen huomannut viimeisimmän kuukauden aikana todella uupuneeni, tuskin jaksan kotiuduttuani innostua juuri mistään kun ennen olen ollut energinen ja iloinen. Tuntuu kuin mieheni ei ymmärtäisi, vaikka olen asian hänelle sanonut.
Mieheni juomisesta, enempi olen hänestä itsestään huolissaan. Hän on sellainen "arkitissuttelija" että ottaa lasin viiniä/pullon olutta tai pari illassa eikä usein juo itseään kovin humalaan, eikä suinkaan ole pahapäinen
juodessaan! Poika on vielä pieni eikä tuskin huomaakkaan isänsä juomista mutta on vain ajan kysymys kun asia alkaa ihmetyttää...
Lapsemme on miehelleni todella tärkeä ja tiedän että hän ehdottomasti haluaa, jos ero tulee, pysyä pojan elämässä. On ollut aina selvää, että jos ero tulee se tapahtuu niin, että lapsi hoidetaan yhdessä. Ja jos oikein käsitän niin yhteishuoltajuus on asumistuen kannalta hankala sillä kelan mukaan lapsi ei ikäänkuin asu kummankaan luona(!!) mutta pelkällä opintotuen asumislisällä, opintotuella ja opintolainalla en pystyisi asumaan edes kaksiossa pääkaupunkiseudulla! Hullua jos näin on!
Olen kokenut itse aivan samoja tunteita alle 35 vuotiaana. Olen myös nyt seurannut tyttäreni avioliittoa ja hänkin tuntee samoin kuin sinä. Hänelle olen sanonut, että vain löytämällä itsestään sen vahvan naisen, joka tyttäressäni asuu, voi selvitä noin nipin napin. Koska se on vähän sama kaikkien puolisoiden kanssa, aina on jotain vikaa niin sepissä kuin sysissäkin. Itse tutkiskelin maailmaani todella syvällisesti ainakin kaksi vuotta ja sitten opettelin elämään itselleni liitossani. Tein kaikki työt kuin ennenkin, mutta en ajatellut enää, että jonkun pitäisi minua niissä auttaa. Sisältöä sain ystävistä, taiteesta ja vähitellen harrastuksistakin, kun lapset kasvoivat. Minua se auttoi ja nyt meillä on mukavaa vanhuutta yhdessä lastenlapsia ja yritystä hoidellessa.
Sanon kuitenkin, että jos ahistaa, niin ensin kannattaa hakeutua keskusteluun ystävien ja ammattiauttajien kanssa ja vasta sitten lähteä liitosta, jossa kuitenkin on isäkin lapsilla. Juominen kuitenkin voi olla oire jostain epätyytymisestä, jos sitä ei ole ollut aikaisemmin. Puhukaa, puhukaa, jos se onnistuu, mutta tärkein henkilö liittosi onnistumisessa olet kuitenkin sinä. Sinä päätät jäätkö vai lähdetkö, jos kerran miehesi ei ole sinua jättänyt. Toivon, että löydätte toinen toisenne ja pystytte kommunikoimaan sanoilla, joilla molemmille on sama merkitys. Joskushan käy niin, että samat sanat merkitsevät aivan eri asiaa vastapuolille. Rakastua osaa jokainen, mutta rakastaa vain laatu yksilöt.
ongelma. Siinäkin pitää päättä, että kumpi on lähivanhempi ja kumpi etävanhempi. Lähivanhempi saa lapsilisät ja etävanhempi maksaa elatuksen. Lapselle pitää määrittää yksi virallinen koti ja toisen vanhemman luona vieraillaan (olisi se sitten vaikka viikko/viikko-systeemi, niin yhdessä paikassa lapsi on kirjoilla).