Kiusaajat ja kiusatut
Koulukiusattu tai joku muu yhteiskunnan eri aloilla kiusatuksi joutunut voi olla kiusaajien taholta uhri, mutta hänen ei tarvitse olla uhri itsensä tai muiden taholta. Toisinsanoen kiusaajien uhri ei tarvitse psykiatrista hoitoa, vaan hän tarvitsee tukea ja puolustusta. Näin ollen hoidon tarpeessa ovatkin kiusaajat! Ehkäpä kiusaajat voitaisiin aina tarvittaessa taluttaa suljetulle osastolle psykiatrisiin laitoksiin (jos niitä vielä on olemassa). Hoidon kohteena kiusaajat saisivat ensi alkuun kokea psykiatrisen eristyksen, jolloin heitä ei huomioitaisi muutoin, kuin ihmisyyttä vailla olevana objektina, joihin syötetään vain suuria määriä psyykenlääkkeitä. Viikko pari tuollaista hoitoa antaisi kiusaajalle varmastikin jo kauhunsekaista ymmärrystä, että miltä tuntuu olla vailla jokapäiväistä ihmisyyttä.
Kun joku joutuu kiusatuksi, niin silloin kiusaajat todellakin tahtomattaan tai tahtoen yrittävät saada kiusattavansa johonkin tiettyyn rooliin, jossa normaalit kansalaisoikeudet ikään kuin kaventuvat olemattomiksi. Jokelan ja Kauhajoen surmaajat eivät alistuneet heille tarjottuun rooliin, vaan hyökkäsivät sitä yhteiskuntaa vastaan, joka ei suonut heille sitä elämisen mahdollisuutta, josta Pekka Auvinen itse totesi; kerran minäkin halusin hyvän elämän! Kun elämä ei päässyt avautumaan tuolle hyvälle, niin viha alkoi sulkemaan heitä toisenlaisiin kuvioihin. Alistunut suuntaa vihan itseensä ja alistumaton antaa takaisin omalla tavallaan, eli ihminen ei todellakaan kaipaa yleistä hyvää, vaan yksilöllistä ymmärrystä. Jotta heräisimme unestamme, niin muistakaamme, että maailmassa ei ole sairaita, eikä terveitä, maailmassa on vain ihmisiä (erilaisia ihmisiä).
Ehkäpä olisi jo aika puhua myös psykiatrisista uhreista, eli kun psykiatria sitoo ihmisen elinikäiseen pakkopaitaan suukapulan kanssa, jossa ihminen on menettänyt oman subjektiivisen olemisensa ja tullut pelkäksi objektiksi hoitopöydälle, niin eihän varmasti julmempaa julmuutta tästä maailmasta enää voisi löytää. Siispä psykiatriankin olisi jo aika tehdä parannus ja erottaa toisistaan kaksi eri asiaa, eli mieli ja sairaus! Nykyäänhän psykiatria vielä yhdistää nuo kaksi erillistä käsitettä toisiinsa, jolloin lopputulokseksi muodostuu mielisairaus. Kun mieli ja sairaus lasketaan yhteen, niin silloin syntyy kolmas todellisuus, jota kukaan ei tunne. Tämä kolmas todellisuus edustaa objektiivisuutta ilman subjektia, eli tuntematonta todellisuutta ilman ihmisyyttä. Kun ihmisyys katoaa tuohon psykiatrian synnyttämään kolmanteen todellisuuteen, niin silloin ihmisestä tulee kaikille näkymätön, eikä häntä enää ole. Ainoa pois pääsy psykiatrisesta kadotuksesta olisi, että psykiatria erottaisi omassa praktiikassaan ihmisen mielen ja itse keksimänsä sairauden toisistaan! Mielen ja sairauden erottaminen toisistaan palauttaisi kadotetut kansalaiset kolmannesta todellisuudesta takaisin omaan elämäänsä! Mielen ja sairauden erottaminen toinen toisistaan antaisi myös tulevaisuuden psykiatrialle mahdollisuuden auttaa ihmistä todellisesti, koska kenelläkään ei olisi enää vaaraa ja mahdollisuutta tulla psykiatrisesti mielisairaaksi.
Koulukiusattu tai joku muu yhteiskunnan eri aloilla kiusatuksi joutunut voi olla kiusaajien taholta uhri, mutta hänen ei tarvitse olla uhri itsensä tai muiden taholta. Toisinsanoen kiusaajien uhri ei tarvitse psykiatrista hoitoa, vaan hän tarvitsee tukea ja puolustusta. Näin ollen hoidon tarpeessa ovatkin kiusaajat! Ehkäpä kiusaajat voitaisiin aina tarvittaessa taluttaa suljetulle osastolle psykiatrisiin laitoksiin (jos niitä vielä on olemassa). Hoidon kohteena kiusaajat saisivat ensi alkuun kokea psykiatrisen eristyksen, jolloin heitä ei huomioitaisi muutoin, kuin ihmisyyttä vailla olevana objektina, joihin syötetään vain suuria määriä psyykenlääkkeitä. Viikko pari tuollaista hoitoa antaisi kiusaajalle varmastikin jo kauhunsekaista ymmärrystä, että miltä tuntuu olla vailla jokapäiväistä ihmisyyttä.
Kun joku joutuu kiusatuksi, niin silloin kiusaajat todellakin tahtomattaan tai tahtoen yrittävät saada kiusattavansa johonkin tiettyyn rooliin, jossa normaalit kansalaisoikeudet ikään kuin kaventuvat olemattomiksi. Jokelan ja Kauhajoen surmaajat eivät alistuneet heille tarjottuun rooliin, vaan hyökkäsivät sitä yhteiskuntaa vastaan, joka ei suonut heille sitä elämisen mahdollisuutta, josta Pekka Auvinen itse totesi; kerran minäkin halusin hyvän elämän! Kun elämä ei päässyt avautumaan tuolle hyvälle, niin viha alkoi sulkemaan heitä toisenlaisiin kuvioihin. Alistunut suuntaa vihan itseensä ja alistumaton antaa takaisin omalla tavallaan, eli ihminen ei todellakaan kaipaa yleistä hyvää, vaan yksilöllistä ymmärrystä. Jotta heräisimme unestamme, niin muistakaamme, että maailmassa ei ole sairaita, eikä terveitä, maailmassa on vain ihmisiä (erilaisia ihmisiä).
Ehkäpä olisi jo aika puhua myös psykiatrisista uhreista, eli kun psykiatria sitoo ihmisen elinikäiseen pakkopaitaan suukapulan kanssa, jossa ihminen on menettänyt oman subjektiivisen olemisensa ja tullut pelkäksi objektiksi hoitopöydälle, niin eihän varmasti julmempaa julmuutta tästä maailmasta enää voisi löytää. Siispä psykiatriankin olisi jo aika tehdä parannus ja erottaa toisistaan kaksi eri asiaa, eli mieli ja sairaus! Nykyäänhän psykiatria vielä yhdistää nuo kaksi erillistä käsitettä toisiinsa, jolloin lopputulokseksi muodostuu mielisairaus. Kun mieli ja sairaus lasketaan yhteen, niin silloin syntyy kolmas todellisuus, jota kukaan ei tunne. Tämä kolmas todellisuus edustaa objektiivisuutta ilman subjektia, eli tuntematonta todellisuutta ilman ihmisyyttä. Kun ihmisyys katoaa tuohon psykiatrian synnyttämään kolmanteen todellisuuteen, niin silloin ihmisestä tulee kaikille näkymätön, eikä häntä enää ole. Ainoa pois pääsy psykiatrisesta kadotuksesta olisi, että psykiatria erottaisi omassa praktiikassaan ihmisen mielen ja itse keksimänsä sairauden toisistaan! Mielen ja sairauden erottaminen toisistaan palauttaisi kadotetut kansalaiset kolmannesta todellisuudesta takaisin omaan elämäänsä! Mielen ja sairauden erottaminen toinen toisistaan antaisi myös tulevaisuuden psykiatrialle mahdollisuuden auttaa ihmistä todellisesti, koska kenelläkään ei olisi enää vaaraa ja mahdollisuutta tulla psykiatrisesti mielisairaaksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Molemmat kylläkin tarvitsevat aimo annoksen itsetietoisuutta, jo siinä ihan varhaislapsuudessa, jos halutaan välttyä kiusaamisesta. Mutta se näyttää olevan inhimmillisesti mahdotonta, ainakin tähän menneessä. Lapsi tulkitsee maailmaa elämänsä aikana lähtien subjektiivisestä siirtyen pikkuhiljaa objektiivisempaan suuntaan, eikä päinvastoin, mikä helpottaisi huomattavasti yhteiskunnasta riippumatonta ajattelua. Mielestäni ihmiskunnan selviytymisen edellyttääkin paljolti älykkyyden rajallisuutta ja ihmismielen epäitsenäisyyttä. [tästä ei voi olla varma, koska on liian monia tekijöitä otettava huomioon joiden pohjalta ennustaa miten olisi, ja nyt eksymme aiheesta.]
"maailmassa ei ole sairaita, eikä terveitä, maailmassa on vain ihmisiä (erilaisia ihmisiä)."
-Pitää ehdottomasti paikkansa.
Mutta sinä sitten kuitenkin käytät sanaa sairaus. "Pitää erottaa mieli ja sairaus."
Mitä tämä sana SAIRAUS sitten tarkalleen ottaen tarkoittaa, jos ylipäätänsä mitään?
Lähes poikkeuksettahan sairauksiksi kutsutut piirteet ovat jotain ei toivottua (yksilölle tai varsinkin yhteisölle), jotain persoonallisuudenpiirteitä tai sitten jotain fyysisempiä piirteitä, jotka pitää kitkeä ihmisten keskuudesta, mutta kitkemiselle on löydetty hyvä "tekosyy": Koska se on luonnonvastaista, eli selvä poikkeama tilastollisesta enemmistöstä, anomalia, niin ei kuulu olla luonnon mukaan. Leimattaisiinko jotain harvinaista, mutta erityisen hyödyllistä piirrettä yhteiskunnalle koskaan sairaudeksi joka pitää hoitaa? En tiedä miten lääketiede, psykiatria tai muut tieteet määrittelevät sanan sairaus virallisesti, ja onko sille ylipäätänsä yhtä virallista merkitystä, mutta arkikielessä sitä käytetään aivan liian epämääräisesti, eri merkityksin, ja tarkoitetaan sillä muuta kuin annetaan ymmärtää - ja kun sanan merkitys on näin kiistanalainen, niin on aikalailla järjetöntä käyttää koko sanaa ja kiistellä jonkun terveydestä, kun kiistelynaiheet eivät kohtaa. Jos jollakulla kasvaa käsi päästä, hän on poikkeava, ja vaikka sitten epäluonnonmukainenkin JOS poikkeavuudella voidaan tarkoittaa sitä, mutta sanalla sairaus on selvä negatiivinen kaiku, ja pitää sisällään ajatuksen että kyseessä on jotain "huonoa" jota pitää korjata, ja niinhän se ihmisten näkökulmasta yleensä onkin. Opettelisin tiivistämään..
Monet monet muutkin sanat ovat ihan liian määrittelemättömiä, joita kuitenkin käytetään argumentoitaessa.
Sana sairaus olisi pitänyt olla lainausmerkeissä, eli kysymys on yhteisten ongelmien ratkaisuista, jossa mielen ja ongelman erottaminen toisistaan estää psykiatriaa sotkemasta ihmisten mieliä omiin tautikäsityksiinsä!
Kun ihmisen mieli saa tuolla elintärkeällä ja ehdottomalla erotuksella säilyä psykiatrisesti eheänä (omanlaisena), niin vasta silloin psykiatria ja asiakas säilyvät saman ihmisyyden
piirissä, eli ovat samalla puolella ongelmia vastaan.
Siis psykiatrinen sairaus-käsite on korvattava yhteisellä ongelma-käsitteellä, jossa itse ongelmia ei sidota ja sälytetä asiakkaan kärsittäväksi, vaan ne nostetaan (kuin kissa pöydälle) yhteisen tarkastelun alle.