Sairastin vajaa 2vuotta anoreksiaa, ja sitten kun siitä aloin parantumaan, sairastuin Bediin, mikä on anorektikoille aika tyypillistä.. Nautin kaikkea niitä vuosikausien "kiellettyjä ruokia" oikein innolla, kunnes paino oli palautunut anoreksian jälkeen sopiviin mittoihin, mutta tämä "nauttiminen" riistäytyi aivan käsistä ja ahmin joskus ihan järkyttäviä määriä. Oksentaa en halua, koska en ikimaailmassa anna tämän siirtyä bulimiaan, oli miten ahdistava olo tahansa.
No kuitenkin kaikenmaailman keinoilla koitin saada ahmimista kuriin ja laihduttaakin vatsaan kertynyttä rasvaa. Mm. herkkulakoilla, tiukoilla dieteillä ja "kiellettyjen ruokien" välttämisellä. Enää en onnistunut samalla tavalla kuin anorekisa aikoina, ja sorruin aina ahmimaan pari kertaa viikossa. Joka kerta "kaikki-tai-ei-mitään"- tilanne, että jos yhden herkun otti, niin peli oli menetetty ja sama jatkaa ähkyyn asti.
Voi miten kauan koitinkaan aina samalla menettelyllä; herkkujen välttämisellä ja pienillä aterioilla saada itseäni kuriin, mutta aina se kaatui. Kunnes sitten yksinkertaisesti luovutin, että tämä EI TOIMI minulle. Onhan se jo jumalauta nähty todeksi, että ruokien pitäminen kiellettyinä aiheuttaa vaan lisää himoa, ja kun kerran sortuu, niin sitten sitä ahmitaan.
JOTEN! Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen päätin kokeilla keinoa parantumiseen, mitä en jostain syystä ole koskaan uskaltanut kokeilla; KAIKKI ON SALLITTUA! Saan syödä kaikkea (tietysti kohtuudella), ja kohtuus pysyy siksi, että tiedän, että voin syödä vaikka huomenna samaa herkkua uudestaan. Ei se minnekään karkaa. Ja kun ei ole mitään houkuttelevia kiellettyjä hedelmiä, ei oikeasti tee edes mieli kaikkea hyvää. Ja vaikka kaapissa olisikin herkkuja, ja voisin niitä syödä, ei niitä tarvitse heti tuhota.
Se, että on lupa syödä kaikkea, ei tarkoita, että "nyt ostamaan kauppa tyhjäksi" ja syödä maha ratkeamispisteeseen. Syödään, kuten normaalitkin ihmiset syö. Pieniä herkkuja silloin tällöin, ja uskalsin laittaa jopa metwurstia leivän päälle ja syödä vaaleaa leipää. (niiden syöminen olisi ennen aiheuttanut ahmimiskohtauksen, jossa pusken kaksin käsin metwursti-juusto-voi-vaalealeipiä nassuun.
ROHKEASTI kokeilemaan, jos todellakin on keinot vähissä ahmimisten kanssa. Itse en enää kestänyt jojo laihuttamista, että kun ahmi, niin seuraavana päivänä ei sitten mitään syötykään. EI NÄIN! Vaikka tuleekin takapakkeja (aina tulee), niin syömisiä ei saa vähentää esim.seuraavana päivänä, sillä se aiheuttaa sen noidankehän! Sehän on jo huomattu!
Sen sijaan, syödään aina tukeva aamiainen ja lounas, välipala, reilu päivällinen ja iltapalaa ei saa unohtaa. Jos haluaa samalla pudottaa painoa, urheilua kehiin. Ruuan kanssa ei kannata enää pelleillä, jos sen kanssa on ollut ongelmia.
Tämä on siis vinkkinä kaikille, joilla on jo keinot vähissä bedin kanssa painimiseen. (myös bulimikot) Olen tuhlannut liian paljon elämää ja ihmissuheita syömishäiriön kanssa, ja on jo korkea aika elää NORMAALIA elämää. En todellakaan aijo kikkailla syömisen ja ahmimisen kanssa lopun elämääni.
Tsemppiä kaikille!
Ratkaisuni BEDistä parantumiseen
30
8945
Vastaukset
- noin helppoa
oletettavasti kaikki, tai ainakin lähes kaikki, tietävät miten elää terveellisesti.. se vain ei ole niin yksinkertaista jos on sairastunut.. monien syömishäiriöiden taustalla on paljon muuta kuin itse laihdutus. varmasti moni syömishäiriöinen tietää tekevänsä itsellensä pahaa, ja tietää tasan tarkkaan mikä on järkevää ja mikä ei. kohtaukset ovat usein vain niin hallitsemattomia ja rajuja, ettei siinä tilanteessa kovinkaan paljoa auta ajattelu siitä että kaikki on sallittua.. paska fiilis ei parane syömällä eikä oksentamisella, tiedetään. mutta ei siihen kyllä auta päättäminen terveellisestä elämästäkään.. senhän tekee jokainen bulimikko jokaisen oksentamisen jälkeen ja varmasti BEDiläiset ahmimiskohtauksen jälkeen.. kunnes tulee se seuraava kerta.. jos se olisikin noin yksinkertaista, se olisi enemmän kuin mahtavaa! eikä meitä varmastikaan olisi näin paljon. mutta hatunnosto sinulle kun olet selvinnyt. se on mielettömän hienoa! saat todella olla ylpeä itsestäsi :)
- :) onneksi olkoon!
Juu siis onnea kamalasti! Ei hassumpaa!
- porkkanalettu
Kun aloit sallimaan itsellesi eri ruokia, muuttuiko painosi?
- diagnosoitu
BED? Vai itsekö teit diagnoosin?
- reaktiot
Olen siis ketjun aloittaja:
Niin tiedän kyllä, millaista on, kun ei saa kontrollia syömiseen. Jos jotain kiinnostaa, niin ahmin 17päivää putkeen, joka päivä, itseni kipeäksi, masentuneeksi, epäonnistuneeksi, surkeaksi, elämän tuhlaajaksi. Ja en tarvitse diagnoosia sen selvittämiseen, että onko minulla nyt "aito" Bed, vai olenko anorektinen wannabe-bediläinen, kun söin yhden leivän liikaa. Minulle ei ole diagnosoitu mitään syömishäiriötä, koska en ole edes apua hakenut. En tarvitse lääkäriä minulle sanomaan, että jokin on nyt vialla. Tiedän sen itse.
Asian ydin oli nyt vain se, että sain vihdoin elämääni valoa. Uskon, että syömishäiriöstä on mahdollista parantua kovalla työllä, ponnistuksilla ja valon näkemisellä tunnelin päässä. En ole parantunut, mutta sain itselleni valon näkymään tähän asti umpinaisen tunnelin päässä. Olen tehnyt edistysaskelia, joista olen ylpeä. - ...
reaktiot kirjoitti:
Olen siis ketjun aloittaja:
Niin tiedän kyllä, millaista on, kun ei saa kontrollia syömiseen. Jos jotain kiinnostaa, niin ahmin 17päivää putkeen, joka päivä, itseni kipeäksi, masentuneeksi, epäonnistuneeksi, surkeaksi, elämän tuhlaajaksi. Ja en tarvitse diagnoosia sen selvittämiseen, että onko minulla nyt "aito" Bed, vai olenko anorektinen wannabe-bediläinen, kun söin yhden leivän liikaa. Minulle ei ole diagnosoitu mitään syömishäiriötä, koska en ole edes apua hakenut. En tarvitse lääkäriä minulle sanomaan, että jokin on nyt vialla. Tiedän sen itse.
Asian ydin oli nyt vain se, että sain vihdoin elämääni valoa. Uskon, että syömishäiriöstä on mahdollista parantua kovalla työllä, ponnistuksilla ja valon näkemisellä tunnelin päässä. En ole parantunut, mutta sain itselleni valon näkymään tähän asti umpinaisen tunnelin päässä. Olen tehnyt edistysaskelia, joista olen ylpeä.Olipa ihana lukea nuita alottajan tekstejä, just niinku omasta elämästä... Itelläki on/oli vaikeeta just tuo normaalin syömisen oppetteleminen anoreksian jälkeen, ku välillä ahmi tosi paljo ja sit piti taas olla seuraavana päivänä syömättä jne.. Kauhee kierre siitä vaan tuli. Nyt itekki opettelen just tuota et mikään ei oo kielletty kaikkee saa syödä mutta kohtuudella ja se toimii. Tottakai välillä tulee vielä semmosia ahmimis/syömättömyyspäiviä, mutta yritän olla antamatta niitten masentaa ja ajattelen että ei se kaikki yhteen päivään kaadu ja että huomenna on uus päivä ja sillon sitä pääsee taas siihen normaaliin rytmiin:) joten suosittelen kaikille että kokeilkaa ja antakaa itellenne vaikka pari viikoa aikaa tottua siihen. Tsemppiä
- mehumaija1
Tuo voisi toimia jos on taustalla jotain anoreksiaa tai bulimiaa tms jossa kieltää itseltään jotain. Minä en ole koskaan sairastanut muuta kun bediä. Joskus aikanaan kun en tiennyt sairastavani mitään vielä yritin laihduttaessa kieltää ruokia, mutta kun tajusin sairastavani bediä (ja myöhemmin lääkärikin sen totesi) lopetin kieltämisen. Lihoin 125 kiloon kun annoin itselleni luvan syödä mitä vain. Minähän voin syödä tänään pussillisen sipsejä ja huomenna toisen! Sitähän vedetään niin kauan sitä herkkua/ruokaa kun sitä kaapissa on.
Parempi on kun välttää tiettyjä ruokia ja herkkuja joiden tietää aiheuttavan ahmimista. Säännöllinen syöminenkin on tehokkaampaa kun kaiken salliminen. - minulla ainakaan
en voi pysyä kohtuudessa, koska jos mulla on jotain herkkua, syön sen heti kaiken. en kertakaikkiaan voi säilöä mitään kaapissa. Siksi mulle sopii paremmin tiettyjen aineiden kokonaan välttäminen. Tai sitten ostan suklaatakin vain pienen patukan, koska levy menee samalla lailla kuin se patukkakin.
- lols
olen kokeillut tuota myös, mutta se ei onnistu.
- Cleaf
Entäs ravintorikkaita ruokia? Keitettyjä linssejä, kasvispataa, hedelmiä, salaattia (aina juustolla jos tykkäät), puuroa... kunnollista ruokaa. Ja reilusti myös. Niin paljon, ettei varmasti ole nälkä. Ja varmuuden vuoksi vaikka ihan tunnin, kahden tunnin välein.
Nimim. Bulimian päihittänyt
- heheheheeeeeeeeeeeee
Kiitos vinkistä toi tosin kuullostaa vähän pelottavalta antaa itselleen lupa syödä kaikkea, mutta kokeillaan :)
- nukkkke
Olisipa se noin helppoa, mutta kun ei vaan ole. Olen kolme vuotta kärsinyt jatkuvasta ahmimisesta, mutta vasta puolitoista kuukautta sitten sain tähän lääkityksen. Eikä lääkitys ole vielä kohdillaan, joten en kykene hallitsemaan ahmimiskohtauksia. Diagnoosia ei ole, vaikka lääkitys onkin. Aikeissa olisi puhua lääkärin kanssa enemmänkin aiheesta, kun vain saisin ajan...
Olen ajatellut, että sallin itselleni kaiken, koska kieltäminen tuntuu vain lisäävän himoa ja ahdistavan. Mutta kuinka ollakaan, olen reilussa vuodessa lihonut noin 38 kiloa, vaikka olin pitkään paikassa, missä en saanut ruokaa käsieni ulottuville kuin tiettyinä aikoina ja silloinkin vain muiden seurassa jouduin syömään. Onneksi kuitenkin sukulaiseni ja vieraani toivat minulle herkkuja, joiden avulla pystyin edes jonkin verran syömään, kun oli niin ahdistavan tukala himo - mutta en enää tiedä, oliko se kuinka onneksi. Ei tainnut olla yhtään onneksi, koska siitä se lihomiseni alkoi.
Ja olen yrittänyt syömättömyydellä hallita tilannetta, mutta enää en pysty edes syömättömyyteen kunnolla, sillä ahmin, ahmin ja ahmin. Onneksi lääkitys (Seronil) on edes ihan vähäsen auttanut asiaan, mutta ei vielä tarpeeksi. En ehkä ahmi niin suuria määriä, mitä jotkut teistä ahmivat, mutta kaikki ne siihen liittyvät tunteet ja se, kun olen melkein koko ajan syömässä jotain. Nytkin on tietokoneen vieressä viinirypäleitä.
Eniten tulee juuri syötyä herkkuja, mutta kyllä sitä tuntuu kelpaavan melkein mikä vaan, mille ei ole allerginen tai mitä ei vihaa paljon. Joskus huomaa syöneensä ihan tajuttoman paljon kerralla tai päivän aikana ja sitten ahdistaa ihan hirveästi. Ei sitä vaan pysty millään hallitsemaan omaa syömistään eikä tuo salliminen todellakaan auta asiaan, koska sallimisella sitä tulee sitten oikeasti syötyä se iso kasa ja sitten ahdistaa niin paljon, että pitää ottaa rauhoittavaa. - ..........
nukkkke kirjoitti:
Olisipa se noin helppoa, mutta kun ei vaan ole. Olen kolme vuotta kärsinyt jatkuvasta ahmimisesta, mutta vasta puolitoista kuukautta sitten sain tähän lääkityksen. Eikä lääkitys ole vielä kohdillaan, joten en kykene hallitsemaan ahmimiskohtauksia. Diagnoosia ei ole, vaikka lääkitys onkin. Aikeissa olisi puhua lääkärin kanssa enemmänkin aiheesta, kun vain saisin ajan...
Olen ajatellut, että sallin itselleni kaiken, koska kieltäminen tuntuu vain lisäävän himoa ja ahdistavan. Mutta kuinka ollakaan, olen reilussa vuodessa lihonut noin 38 kiloa, vaikka olin pitkään paikassa, missä en saanut ruokaa käsieni ulottuville kuin tiettyinä aikoina ja silloinkin vain muiden seurassa jouduin syömään. Onneksi kuitenkin sukulaiseni ja vieraani toivat minulle herkkuja, joiden avulla pystyin edes jonkin verran syömään, kun oli niin ahdistavan tukala himo - mutta en enää tiedä, oliko se kuinka onneksi. Ei tainnut olla yhtään onneksi, koska siitä se lihomiseni alkoi.
Ja olen yrittänyt syömättömyydellä hallita tilannetta, mutta enää en pysty edes syömättömyyteen kunnolla, sillä ahmin, ahmin ja ahmin. Onneksi lääkitys (Seronil) on edes ihan vähäsen auttanut asiaan, mutta ei vielä tarpeeksi. En ehkä ahmi niin suuria määriä, mitä jotkut teistä ahmivat, mutta kaikki ne siihen liittyvät tunteet ja se, kun olen melkein koko ajan syömässä jotain. Nytkin on tietokoneen vieressä viinirypäleitä.
Eniten tulee juuri syötyä herkkuja, mutta kyllä sitä tuntuu kelpaavan melkein mikä vaan, mille ei ole allerginen tai mitä ei vihaa paljon. Joskus huomaa syöneensä ihan tajuttoman paljon kerralla tai päivän aikana ja sitten ahdistaa ihan hirveästi. Ei sitä vaan pysty millään hallitsemaan omaa syömistään eikä tuo salliminen todellakaan auta asiaan, koska sallimisella sitä tulee sitten oikeasti syötyä se iso kasa ja sitten ahdistaa niin paljon, että pitää ottaa rauhoittavaa."Onneksi kuitenkin sukulaiseni ja vieraani toivat minulle herkkuja, joiden avulla pystyin edes jonkin verran syömään, kun oli niin ahdistavan tukala himo - mutta en enää tiedä, oliko se kuinka onneksi. Ei tainnut olla yhtään onneksi, koska siitä se lihomiseni alkoi."
---> Mistä tällaisia sukulaisia löytyy? Tiesivätkö he sairaudestasi ja silti tekivät kaikkensa pilatakseen mahdollisuutesi?
- dimdam
[i]jos yhden herkun otti, niin peli oli menetetty ja sama jatkaa ähkyyn asti.[/i]
Niin tuttua, niin tuttua.
Huomasin jouluna saman, kun kokoajan oli herkkuja tarjolla ja annoin itselleni "periksi", huomasin että eihän siitä ahmimisesta mitään iloa olekaan, ei se 100 konvehtia sen enempää tyydytystä tuo kun se yksi konvehti (pikeminkin päin vastoin).
Nostan hattua sinulle, toivottavasti syöminen pysyy yhtä neutraalina lopun elämääsi kuin mitä se nyt on!- mimmukka86
Minä hallitsen ahmimistaipumustani säännöllisillä sovituilla ruoka-ajoilla. Syön tasan neljä kertaa päivässä ja joka päivä aterioiden perussisältö vastaa melkein samaa. Herkut kielletty paitsi kahdessa viikossa ja olen oppinut tainnuttamaan herkkuhimoni kevyillä marjakeitoilla, light limuilla ja light jugurteilla. Kun odottaa tavallisen ruoan syömistä, ei ole tarvetta ahmia. Veikkaan että bed tulee hallitsemaan elämääni lopun ikääni, mutta oikeasti ahmiminen on loppunut minulla. Kun vain pysyn näissä ajoissa. Tuntuu että olen sokerin suhteen kuin alkoholisti - jos syön sokeria, ihanniinkuin joku reseptori menisi aivoissa päälle enkä pysty enää lopettamaan. Joten teen niinkuin AA:ssa konsanaan eli en syö sokeria ollenkaan ja vaaleat leivät pidän myös suosiolla pannassa koska nekin laukaisevat ahmimishimoa.
- mimmukka86
mimmukka86 kirjoitti:
Minä hallitsen ahmimistaipumustani säännöllisillä sovituilla ruoka-ajoilla. Syön tasan neljä kertaa päivässä ja joka päivä aterioiden perussisältö vastaa melkein samaa. Herkut kielletty paitsi kahdessa viikossa ja olen oppinut tainnuttamaan herkkuhimoni kevyillä marjakeitoilla, light limuilla ja light jugurteilla. Kun odottaa tavallisen ruoan syömistä, ei ole tarvetta ahmia. Veikkaan että bed tulee hallitsemaan elämääni lopun ikääni, mutta oikeasti ahmiminen on loppunut minulla. Kun vain pysyn näissä ajoissa. Tuntuu että olen sokerin suhteen kuin alkoholisti - jos syön sokeria, ihanniinkuin joku reseptori menisi aivoissa päälle enkä pysty enää lopettamaan. Joten teen niinkuin AA:ssa konsanaan eli en syö sokeria ollenkaan ja vaaleat leivät pidän myös suosiolla pannassa koska nekin laukaisevat ahmimishimoa.
Nin ja tosissaan olin 14 vuotiaana normaalipainoinen kunnes aloin ekaa kertaa laihduttaa. Laihdutin itseni alle 50 kiloiseksi (Olin 174 pitkä), kahdessa vuodessa lihoin 70 kiloiseksi kunnes aloin ahmia vielä enemmän ja lopulta 17 vuotiaana painoin lähemmäs sata! Sitten sain itseni laihdutettua 18 veenä takaisin normaalipainoon, kunnes nykyään olen taas 85 kiloinen, mutta yritän laihduttaa normaalilla ruoalla ja en mieti että olen laihdutuskuurilla enää. Opettelen vain liikkumaan, syömään terveellisesti ja välttämään ahmimisen. Eli älkää alkako ahmia - kamalaa kropalle, mielelle... Kamalin aika on ollut painaessani tuon 100 kun itsetunto oli ihan maassa. Nykyään olen tasapainossa, mutta voi sanoa että olen tuhlannut nuoruuttani typeriin asioihin.
- pinja010
mimmukka86 kirjoitti:
Nin ja tosissaan olin 14 vuotiaana normaalipainoinen kunnes aloin ekaa kertaa laihduttaa. Laihdutin itseni alle 50 kiloiseksi (Olin 174 pitkä), kahdessa vuodessa lihoin 70 kiloiseksi kunnes aloin ahmia vielä enemmän ja lopulta 17 vuotiaana painoin lähemmäs sata! Sitten sain itseni laihdutettua 18 veenä takaisin normaalipainoon, kunnes nykyään olen taas 85 kiloinen, mutta yritän laihduttaa normaalilla ruoalla ja en mieti että olen laihdutuskuurilla enää. Opettelen vain liikkumaan, syömään terveellisesti ja välttämään ahmimisen. Eli älkää alkako ahmia - kamalaa kropalle, mielelle... Kamalin aika on ollut painaessani tuon 100 kun itsetunto oli ihan maassa. Nykyään olen tasapainossa, mutta voi sanoa että olen tuhlannut nuoruuttani typeriin asioihin.
Mimmukka, oon ihan sun kanssa samassa pisteessä. Parin viikon ajan nyt syöminen on pysynyt aisoissa, olen alannut harrastamaan pitkiä kävelylenkkejä - rasvan polttamiseksi sekä ajan kulumiseksi, kävellessä metsässä ei voi syödä. Kerran viikossa kuitenkin annan itselleni luvan ostaa joko sipsi- tai karkkipussin, muuten en tähän kykenisi. Viikkoni alkaa edelleen sillä, että lasken öitä seuraavaan herkkupäivään. Kuitenkaan en siis tuonakaan päivänä vedä ahmimista yli, vaan syön sen yhden pussin.
Painoin muutama vuosi sitten vajaa 90kg (164cm), siitä laihduin 60kg:n, viime syksynä tuli 14kg lisää. Näistä ylimääräisistä kiloista yritän nyt päästä eroon. Uuden vuoden lupaukseni oli siis saada BED hallintaan, vielä se ainakin toimii. Iltaisin kuitenkin haaveilen isoista ruoka-annoksista, valtavista ahmimiskasoista jne. Parhaimmillaan kirjoitan kaiken ylös - "tätä ostan kun painan 60kg". Ja voin kertoa, että jo vartin ajattelemisellä paperin saa täyteen tekstiä.
Mutta toivon, että BEDiläiset pääsisivät ahmimisestaan eroon. Häpeän- ja alhaisuudentunne sairaudessa on valtava. - mimmukka86
pinja010 kirjoitti:
Mimmukka, oon ihan sun kanssa samassa pisteessä. Parin viikon ajan nyt syöminen on pysynyt aisoissa, olen alannut harrastamaan pitkiä kävelylenkkejä - rasvan polttamiseksi sekä ajan kulumiseksi, kävellessä metsässä ei voi syödä. Kerran viikossa kuitenkin annan itselleni luvan ostaa joko sipsi- tai karkkipussin, muuten en tähän kykenisi. Viikkoni alkaa edelleen sillä, että lasken öitä seuraavaan herkkupäivään. Kuitenkaan en siis tuonakaan päivänä vedä ahmimista yli, vaan syön sen yhden pussin.
Painoin muutama vuosi sitten vajaa 90kg (164cm), siitä laihduin 60kg:n, viime syksynä tuli 14kg lisää. Näistä ylimääräisistä kiloista yritän nyt päästä eroon. Uuden vuoden lupaukseni oli siis saada BED hallintaan, vielä se ainakin toimii. Iltaisin kuitenkin haaveilen isoista ruoka-annoksista, valtavista ahmimiskasoista jne. Parhaimmillaan kirjoitan kaiken ylös - "tätä ostan kun painan 60kg". Ja voin kertoa, että jo vartin ajattelemisellä paperin saa täyteen tekstiä.
Mutta toivon, että BEDiläiset pääsisivät ahmimisestaan eroon. Häpeän- ja alhaisuudentunne sairaudessa on valtava.Pinja, hyvä juttu! Parempaan suuntaan ollaan menossa, ihan varmasti. Ja välillä tulee varmasti takapakkia, mutta pitää vain aina palata ruotuun. aina tuo ahmimistausta tulee kummittelemaan taustalla. Monesti varsinkin jos elämässä tulee vastoinkäymisiä - olen aina turvautunut ahmimiseen. Jos olen tuntenut itseni yksinäiseksi ja surulliseksi - olen ahminut. Joskus iloisenakin olen palkinnut itseäni ruoalla ja lopulta olen saanut ahmimiskohtauksen. Olen ollut varsinainen tunnesyöjä. Välillä tuntuu kuin olisi menettänyt jonkun rakkaan ystävän, kun kävelen kaupassa suklaahyllyn ohitse kieltäytyen sokerisesta. Jollain sairaalla tavalla olen saanut ruoasta ja ahmimisesta turvallisen olon, vaikka jälkikäteen olo on ollut aina kauhea.
Minäkin mietin, että milloin taas saan herkutella.. Yritän vain ajatella, että joskus vielä, mutten ikinä enää niin paljoa.
Aikaisemmin kun syömishäiriöni oli pahimmillaan, yritin aina pikadieettejä ja hirveää kituuttamista että pääsisin takaisin kuntoon. Laihdutukseni olivat silkkaa piinaa ja kun sorruin, sorruin sitten kunnolla. Joka viikko ajattelin, että nyt palaan ruotuun, mutta huomasin palaavani kotiin aina herkkujen kanssa. En tiedä liittyikö tuo teini-ikääni tuo ääripäisyys, mutta nyt olen päättänyt lopettaa ahmimisen, nälkäkuurit ja opetella vain elämään niinkuin muutkin - olemalla itselleni armollinen. Liikunnan olen havainnut karkottavan ahmimishimoa sekä verensokerin tasaisena pitäminen. Kauppaan en ikinä mene hirveän nälkäisenä. Tiedän kuitenkin varsin hyvin, että en ole sellainen ihminen joka ostaa pienen suklaapatukan aina välillä kaupassa käydessään ja on tyytyväinen sen jälkeen. Juuri makea monesti laukaisee ahmimiskohtauksia. Itsellänikin on nyt herkkupäivät - ja se on aina joku itseni kanssa sovittu juttu se mitä syön. On oikeasti tosi masentavaa, että pääsin jo kerran tavoitepainooni (pidin sitä suoranaisena ihmeenä) ja lihoin takaisin, mutta pahimmat ahmimiset ovat onneksi taaksejäänyttä elämää toivottavasti. Yhteenmuutto poikakaverin kanssa auttoi. Välillä hän on kyllä kummastellut kun saan syötyä niin paljon makeaa kerralla. Toisaalta hän ei tiedä mitä olen joskus ahminut - hyvä niin. ^^ - Henriikka12345
mimmukka86 kirjoitti:
Pinja, hyvä juttu! Parempaan suuntaan ollaan menossa, ihan varmasti. Ja välillä tulee varmasti takapakkia, mutta pitää vain aina palata ruotuun. aina tuo ahmimistausta tulee kummittelemaan taustalla. Monesti varsinkin jos elämässä tulee vastoinkäymisiä - olen aina turvautunut ahmimiseen. Jos olen tuntenut itseni yksinäiseksi ja surulliseksi - olen ahminut. Joskus iloisenakin olen palkinnut itseäni ruoalla ja lopulta olen saanut ahmimiskohtauksen. Olen ollut varsinainen tunnesyöjä. Välillä tuntuu kuin olisi menettänyt jonkun rakkaan ystävän, kun kävelen kaupassa suklaahyllyn ohitse kieltäytyen sokerisesta. Jollain sairaalla tavalla olen saanut ruoasta ja ahmimisesta turvallisen olon, vaikka jälkikäteen olo on ollut aina kauhea.
Minäkin mietin, että milloin taas saan herkutella.. Yritän vain ajatella, että joskus vielä, mutten ikinä enää niin paljoa.
Aikaisemmin kun syömishäiriöni oli pahimmillaan, yritin aina pikadieettejä ja hirveää kituuttamista että pääsisin takaisin kuntoon. Laihdutukseni olivat silkkaa piinaa ja kun sorruin, sorruin sitten kunnolla. Joka viikko ajattelin, että nyt palaan ruotuun, mutta huomasin palaavani kotiin aina herkkujen kanssa. En tiedä liittyikö tuo teini-ikääni tuo ääripäisyys, mutta nyt olen päättänyt lopettaa ahmimisen, nälkäkuurit ja opetella vain elämään niinkuin muutkin - olemalla itselleni armollinen. Liikunnan olen havainnut karkottavan ahmimishimoa sekä verensokerin tasaisena pitäminen. Kauppaan en ikinä mene hirveän nälkäisenä. Tiedän kuitenkin varsin hyvin, että en ole sellainen ihminen joka ostaa pienen suklaapatukan aina välillä kaupassa käydessään ja on tyytyväinen sen jälkeen. Juuri makea monesti laukaisee ahmimiskohtauksia. Itsellänikin on nyt herkkupäivät - ja se on aina joku itseni kanssa sovittu juttu se mitä syön. On oikeasti tosi masentavaa, että pääsin jo kerran tavoitepainooni (pidin sitä suoranaisena ihmeenä) ja lihoin takaisin, mutta pahimmat ahmimiset ovat onneksi taaksejäänyttä elämää toivottavasti. Yhteenmuutto poikakaverin kanssa auttoi. Välillä hän on kyllä kummastellut kun saan syötyä niin paljon makeaa kerralla. Toisaalta hän ei tiedä mitä olen joskus ahminut - hyvä niin. ^^Hei! Mukava oli lukea, että teillä menee paremmin! Minullekkin syöminen on luonut jollain lailla turvallisuuden tunnetta ja auttanut yksinäisyyteen. Olen n. 7 vuotta kärsinyt BED:stä, sitä ennen minulla oli anoreksiaa ja välillä olen oksentanutkin (olen 23-vuotias). Seurustellessani ahmimiskohtauksia ei juurikaan ollut, vain hyvin harvoin jos olin esim vanhemmillani käymässä. Nyt viimeisen kuukauden aikana on ollut melkein joka päivä! :( Olo on ihan kauhea.. Olen hyvin yksinäinen, kukaan perheessäni ei tiedä että ahmin näin suuria määriä! Olen lihonut nyt kuukauden aikana, voi kun tästä pääsisi eroon. Lisäksi olen hyvin tarkaa siitä että muutos pitää olla täydellinen eli kaikkeen pitää tulla muutosta; minusta pitää tulla reippaampi, en saa ahmia, rupean käymään usein lenkillä, olen mukavampi jne. Tsemppiä kaikille!
- aatuitui
Henriikka12345 kirjoitti:
Hei! Mukava oli lukea, että teillä menee paremmin! Minullekkin syöminen on luonut jollain lailla turvallisuuden tunnetta ja auttanut yksinäisyyteen. Olen n. 7 vuotta kärsinyt BED:stä, sitä ennen minulla oli anoreksiaa ja välillä olen oksentanutkin (olen 23-vuotias). Seurustellessani ahmimiskohtauksia ei juurikaan ollut, vain hyvin harvoin jos olin esim vanhemmillani käymässä. Nyt viimeisen kuukauden aikana on ollut melkein joka päivä! :( Olo on ihan kauhea.. Olen hyvin yksinäinen, kukaan perheessäni ei tiedä että ahmin näin suuria määriä! Olen lihonut nyt kuukauden aikana, voi kun tästä pääsisi eroon. Lisäksi olen hyvin tarkaa siitä että muutos pitää olla täydellinen eli kaikkeen pitää tulla muutosta; minusta pitää tulla reippaampi, en saa ahmia, rupean käymään usein lenkillä, olen mukavampi jne. Tsemppiä kaikille!
Kolmisen vuotta on tätä saatanan leikkiä leikitty.Joka päivä mä yritän miettiä ja keksiä pääni puhki miten pääsen pois tästä oravan pyörästä,ja voi kyllä olenhan mä yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt vaikka mitä.Olen kokeillut sitä että kiellän tietyt ruuat/herkut kokonaan,sitä että sallin muutaman herkku päivän viikossa,yhden herkku päivän viikossa,kaikkea kohtuudella,paljon liikuntaa,vähän liikuntaa,paljon ruokaa,vähän ruokaa,sitä ja tätä ja tota.Kaikki on kokeiltu läpi ja lopputulos aina sama:EPÄONNISTUMINEN.En tiedä onko vika mussa?Eikö mulla ole tarpeeksi motivaatiota onnistumiseen?Kun ei mulla muuta olekkaan kun sitä motivaatiota.Mä en mitään halua sen enempää kun sitä että olisin terve ja saisin kaikki ylimääräset kilot helvettiin.Sitä että ruoka ei ole mun ainoa elämä ja asia mikää pyörii mun mielessä joka päivä 24/7h.Sitä että voisin olla taas oma itseni ja saada hyvän itsetuntoni takaisin.Kaikista eniten mä kaipaan sitä tunnetta kun sä tunnet olevas jossain hyvä.Sitä että sä rakastat tai välität itsestäs edes ihan pikkasen.
Mutta onneks olkoon niille jotka on bedistä yli päässyt.Se on aika helvetinmoinen saavutus se!Zemppiä tulevaisuudelle ja zemppiä niille jotka yhä kamppailee tämän itse saatanan kanssa. - loooooooooooooser
aatuitui kirjoitti:
Kolmisen vuotta on tätä saatanan leikkiä leikitty.Joka päivä mä yritän miettiä ja keksiä pääni puhki miten pääsen pois tästä oravan pyörästä,ja voi kyllä olenhan mä yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt vaikka mitä.Olen kokeillut sitä että kiellän tietyt ruuat/herkut kokonaan,sitä että sallin muutaman herkku päivän viikossa,yhden herkku päivän viikossa,kaikkea kohtuudella,paljon liikuntaa,vähän liikuntaa,paljon ruokaa,vähän ruokaa,sitä ja tätä ja tota.Kaikki on kokeiltu läpi ja lopputulos aina sama:EPÄONNISTUMINEN.En tiedä onko vika mussa?Eikö mulla ole tarpeeksi motivaatiota onnistumiseen?Kun ei mulla muuta olekkaan kun sitä motivaatiota.Mä en mitään halua sen enempää kun sitä että olisin terve ja saisin kaikki ylimääräset kilot helvettiin.Sitä että ruoka ei ole mun ainoa elämä ja asia mikää pyörii mun mielessä joka päivä 24/7h.Sitä että voisin olla taas oma itseni ja saada hyvän itsetuntoni takaisin.Kaikista eniten mä kaipaan sitä tunnetta kun sä tunnet olevas jossain hyvä.Sitä että sä rakastat tai välität itsestäs edes ihan pikkasen.
Mutta onneks olkoon niille jotka on bedistä yli päässyt.Se on aika helvetinmoinen saavutus se!Zemppiä tulevaisuudelle ja zemppiä niille jotka yhä kamppailee tämän itse saatanan kanssa.Olin monta kuukautta ahmimatta,pudotin 5kg,kunnes jotain tapahtui-sain kaaoottisen ahmimis kohtauksen.Ahmin ihan älyttömästi,en ole varmaan koskaan ahminut niin paljon.Kaloreita kului sellaset 10 000.Sen jälkeen olo oli tietenkin ihan helvetin kauhea,voi sitä itseinhoa..jos omistaisin aseen olisin jo haudassa.Sanoin itselleni ettei koskaan enää,nyt ahmiminen loppuu.Seuraavana päivänä sorruin taas.Sanoin taas ettei koskaan enää.Seuraavana päivänä sorruin taas.tätä on jatkunut nyt viikon.Ne 5kg on tullut takaisin.Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi.Luuseriksi.En pysty lopettaa tätä ahmimista.Mitä mun pitäis tehä?Alan kohta hautoo itsaria kun en enää kestä tätä.Vihaan tätä koko maailmaa olen katkera koko maailmalle,kaikille ihmisille ja ennen kaikkea minulle itselleni.
Nytkin olen ahminut kaikki kaapit tyhjiksi,mitä sanon perheenjäsenilleni aamulla?Minne kaikki ruuat on kadonnut?Ei helvetti.. - Joska38
aatuitui kirjoitti:
Kolmisen vuotta on tätä saatanan leikkiä leikitty.Joka päivä mä yritän miettiä ja keksiä pääni puhki miten pääsen pois tästä oravan pyörästä,ja voi kyllä olenhan mä yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt vaikka mitä.Olen kokeillut sitä että kiellän tietyt ruuat/herkut kokonaan,sitä että sallin muutaman herkku päivän viikossa,yhden herkku päivän viikossa,kaikkea kohtuudella,paljon liikuntaa,vähän liikuntaa,paljon ruokaa,vähän ruokaa,sitä ja tätä ja tota.Kaikki on kokeiltu läpi ja lopputulos aina sama:EPÄONNISTUMINEN.En tiedä onko vika mussa?Eikö mulla ole tarpeeksi motivaatiota onnistumiseen?Kun ei mulla muuta olekkaan kun sitä motivaatiota.Mä en mitään halua sen enempää kun sitä että olisin terve ja saisin kaikki ylimääräset kilot helvettiin.Sitä että ruoka ei ole mun ainoa elämä ja asia mikää pyörii mun mielessä joka päivä 24/7h.Sitä että voisin olla taas oma itseni ja saada hyvän itsetuntoni takaisin.Kaikista eniten mä kaipaan sitä tunnetta kun sä tunnet olevas jossain hyvä.Sitä että sä rakastat tai välität itsestäs edes ihan pikkasen.
Mutta onneks olkoon niille jotka on bedistä yli päässyt.Se on aika helvetinmoinen saavutus se!Zemppiä tulevaisuudelle ja zemppiä niille jotka yhä kamppailee tämän itse saatanan kanssa.Tästä vuosia kun olet kirjoittanut... Mutta miten sulla nyt menee?
- kipeä äiti
Voi miten ihana lukea että olet toipunut vakavasta ongelmasta ja löytänyt elämän!
- sadies3
Itsellä alkoi 11 vuotiaana anoreksia, kesti vähän yli vuoden pahimmat vaiheet, sitten alkoi päästä ruuan makuun ja oksentelu bulimiset oireet on tullu mukaan.
Nyt en ole vuoteen varmaan oksentanut, kun hampaat oikeen murenee suussa, syön vaan enkä oksenna.
Ja olen kuin mikäkin sotanorsu. olen 16 vuotias, 163cm ja 82 kg.
Enkä ole kasvanut anoreksian puhjettua pituutta senttiäkään.
Nyt on raskausarpia joka puolella, suunnattomia viiltelyjälkiä joka puolella vartaloa.
Ei hyvin mene parantumisen kannalta. Toivottavasti alkaisi elämä maistumaan jossain vaiheessa.- 2.vuosikymmenen jojo
Viestini on kaikille, mutta erityisesti aatuituille ja loooooserille ja muille viimeisille, toivottomillle.
Olen 24-vuotias kahden lapsen yh ja opiskelen yliopistossa. Olen laihduttanut elämästäni 12 vuotta, lukuunottamatta 2x9kk raskausajat. En jaksa enää. Olen jojottanut myöskin tämän 12 vuotta - onnistumisen tuntein ja epäonnistumisen erityisesti. En jaksa enää. Olen kokeillut kaikkea maan ja taivaan välillä. Olen tilassa, että vihaan vartalossani kaikkea, vaikka vielä muutamia vuosia sitten koin olevani kuuma pakkaus, jojottamisesta ja painostani huolimatta. Olen 165 pitkä ja tällä hetkellä 70 kiloa.
Terveyden asiantuntijoilta ei apua löydy, sillä sieltä suunnalta kuuluu aina, että "miksi sinun pitäisi laihduttaa?" ja asiallisia vinkkejä ei heru. Sitten olen yksin ahmimisieni, nälkälakkoineni ja ahdistuen. Jos voitaisiin ymmärtää fakta, että ihmiset, jotka haluavat laihduttaa (normaalin painoindeksin rajoissa, esim minä edes 60-kiloiseksi) haluavat yrittää tehdä sen asiallisesti, ilman jatkuvaa lätinää ulkopuolisilta, jotka syyllistävät pinnallisuudesta ja epäkiitollisuudesta, asiasta voitaisiin keskustella, ihmiset voisivat onnistua,
ihmiset eivät olisi niin yksin tavoitteidensa kanssa.
Jos joku tietää tukiverkostoja normaalipainoisille laihduttajille, niistä ilmoittakoon. Kiitos. - 2.vuosikymmenen jojo
2.vuosikymmenen jojo kirjoitti:
Viestini on kaikille, mutta erityisesti aatuituille ja loooooserille ja muille viimeisille, toivottomillle.
Olen 24-vuotias kahden lapsen yh ja opiskelen yliopistossa. Olen laihduttanut elämästäni 12 vuotta, lukuunottamatta 2x9kk raskausajat. En jaksa enää. Olen jojottanut myöskin tämän 12 vuotta - onnistumisen tuntein ja epäonnistumisen erityisesti. En jaksa enää. Olen kokeillut kaikkea maan ja taivaan välillä. Olen tilassa, että vihaan vartalossani kaikkea, vaikka vielä muutamia vuosia sitten koin olevani kuuma pakkaus, jojottamisesta ja painostani huolimatta. Olen 165 pitkä ja tällä hetkellä 70 kiloa.
Terveyden asiantuntijoilta ei apua löydy, sillä sieltä suunnalta kuuluu aina, että "miksi sinun pitäisi laihduttaa?" ja asiallisia vinkkejä ei heru. Sitten olen yksin ahmimisieni, nälkälakkoineni ja ahdistuen. Jos voitaisiin ymmärtää fakta, että ihmiset, jotka haluavat laihduttaa (normaalin painoindeksin rajoissa, esim minä edes 60-kiloiseksi) haluavat yrittää tehdä sen asiallisesti, ilman jatkuvaa lätinää ulkopuolisilta, jotka syyllistävät pinnallisuudesta ja epäkiitollisuudesta, asiasta voitaisiin keskustella, ihmiset voisivat onnistua,
ihmiset eivät olisi niin yksin tavoitteidensa kanssa.
Jos joku tietää tukiverkostoja normaalipainoisille laihduttajille, niistä ilmoittakoon. Kiitos.Lisäisin vielä edelliseen, jonka loppu oli virheellisesti ilmoitettu, että siis tukiverkostoja normaalipainoon tavoitteleville. En itsekään muistaakseni ole normaalipainossa, vaan lievä ylipaino on BMI.
- Ei enää täydellinen
Hei kaikki rohkeat ihmiset, jotka olette tänne kirjoitelleet syömishäiriöistänne! Lukiessani kommenttejanne ajattelin, että nyt on aika munkin laittaa mustaa valkoiselle. Tässä yön pikkutunteina itku kurkussa -itseinhossa kieriskellessä, koska taas kerran on tullut ahmittua- haluan jakaa mun kokemuksia syömishäiriöstäni.
Mun tarina on se, että tälläisenä neiti-täydellisenä, oon pyrkinyt täydellisyyteen erityisesti ulkonäköni suhteen. Sairastuin lukioikäisenä, ortoreksiaan/lievään anoreksiaan, josta pääsin vuodessa yli. Sen jälkeen onnistuin elämään terveellistä, kurinalaista elämää ylioppilaaksi asti. Ensimmäisenä välivuotenani, ollessani Lontoossa au parina, aloin yksinollessani host-perheen talossa, saamaan järkyttäviä ahmimiskohtauksia. Näitä alkoi tulla viikottain, mutta pysyin painoni kanssa kurissa paastoamalla ja lenkkeilemällä arkipäivät. Paino alkoi nousta vasta au pair-vuoden lopulla, mutta Suomeen takaisin tultuani sain kilot karistettua (tämä oli siis reilu vuosi sitten). Vuoden 2011 syksyllä mulla sitten todettiin masennus ja olin sairaslomalla 5 kk helmikuuhun 2012 asti. Tuona aikana ahmimiskohtauksia alkoi tulla lisää ja lisää. Asuin siis edelleen kotona ja kävin lähikaupassamme aina kun muiden perheenjäsenteni silmä vältti. Lähinnä tuli ostettua suklaata, keksejä ja jäätelöä, joita sitten puputti kuin viimeistä päivää omassa huoneessaan. Mulla tähän ahmintaan on alusta asti liittynyt sellainen tuli hännän alla- fiilistely; aina on se pelko, että joku yllättää mut itse teossa.
Tällä hetkellä asun Ausseissa poikaystäväni kanssa. Muutin tänne kesällä 2012, mikä oli unelmieni täyttymys -ainakin näin hetkeksi. Sisäinen tyhjä olo, joka on mua vaivannut siitä asti, kun lukio loppui on seurannut mua Lontoosta Suomeen ja Suomesta Ausseihin. Saman on tehnyt ahmimishäiriökin. Aluksi luulin, että rakkaan ihmisen kanssa eläminen saisi mut unohtamaan ahmimisen, mutta niin ei olekaan käynyt. Mun ahminta on sen kun vaan pahentunut, eikä asiaa ole yhtään auttanut se, että olen töissä leipomossa kaikkien niiden kamalien/ihanien herkkujen keskellä. Taistelu ahmimista vastaan on muuttunut viikottaisesta taistelusta päivittäiseen taisteluun. Se, että aloitan aamuni terveellisesti ja pyrin pitämään ateriarytmini ja ostamaan terveellistä ruokaa ja suunnittelemaan viikon menun EI ole auttanut. Se, kun näen itseni joka aamu 10 kiloa suurempana, mitä olen kuukausia sitten ollut, pukeutuneena kauheaan työasuuni ja näkemällä ympärilläni ne kaikki hoikat kauniit munikäiset naiset; minä ahdistun ja pahasti ja jälleen on taistelunpäivä edessä. Eikä mun taistelupäiviä yhtään auta, sellaiset tilanteet, kuten yksi päivä eräs miespuolinen työkaverini tokaisi: "Oletko sinä lihonut? Silloin kun aloitit työt olit hoikempi"?!? Tälläiset kommentit eivät ole niitä mieluisempia kuulla, sillä ahmimis/mistä tahansa -syömishäiriöstä kärsivä henkilö on kyllä tasan tietoinen näistä asioista ja tuollaisen kommentin kuuleminen sattuu enemmän kuin puukon isku rintaan. Oon tällä hetkellä pahenevassa kierteessä ahmimisen-itseinhon-väsymyksen-itkukohtausten-masentuneisuuden kanssa. Poikaystäväni on tietoinen tilanteestani ja jaksankin päivittäin olla kiitollinen, että hän edelleen jaksaa tukea ja ymmärtää. Silloin tällöin mulla on hyvä fiilis ja pystyn hetkeksi unohtamaan ahdistuksen ( yleensä töissä tehdessäni asiakaspalvelua tai lounaalla kämppiksen kanssa) mutta aina se ahdistus jostain takaisin pian puskee. Yksinolo on mulle varmaan sitä petollisinta aikaa, toisaalta sitä minä myös ajoittain tarvitsen, koska en pysty feikkaamaankaan, että kaikki olisi muka hyvin. Sanomattakin on selvää, että HALUAN päästä irti tästä mitättömyyden ja tyhjyyden tunteesta ja siihen liittyvästä ahmimisesta. Toivon teille kaikille samassa/vastaavassa tilanteessa oleville voimia niin kuin toivon itsellenikin. Päivä kerrallaan. Koittakaa löytää niitä pieniä positiivisia asioita päivistänne; mulla se oli tänään joulukortti ystävältä sekä poikaystävän syliin käpertyminen, kun taas kerran itketti x - päivinviemää
Kokeilin tuota aloittajan ratkaisua kolme kuukautta ja se vain pahensi tilannetta. BED:iä sairastava ei osaa kohtuutta, se on se ongelma. Suurimmaksi ongelmaksi muodoistui tuossa sallivuudessa normaalin ruoan määrä. "Saahan tätä ottaa niin paljon kuin haluaa, kun tämä on ihan terveellistäkin". Seuraavaksi näet, että joku hoikka tai normaalipainoinen syö karkkipussin kerralla, niin voinhan minäkin tehdä niin, sehän on normaalia.
Toisin sanoen samat, ellei pahemmatkin toimintatavat, mutta vain eri selitykset. Aiemmin selityksenä oli piittaamattomuus epäterveellisyydestä, tuossa se selitys on sallivuus. En voi suositella. - Pois BED:stä
"Suurimmaksi ongelmaksi muodoistui tuossa sallivuudessa normaalin ruoan määrä. "Saahan tätä ottaa niin paljon kuin haluaa, kun tämä on ihan terveellistäkin". Seuraavaksi näet, että joku hoikka tai normaalipainoinen syö karkkipussin kerralla, niin voinhan minäkin tehdä niin, sehän on normaalia."
Naulan kantaan, mielestäni pahinta omassa BED:issäni on myös juuri tämä ilmiö, että yrittäessä torjua ahmimista syön oikeaa ruokaa reippaasti hengessä "tämähän on terveellistä", mutta sitten makeanhammasta kolottaessa ja hoikkien ihmisten herkuttelua todistellessa ajattelen, että miksi en minäkin voisi jos hekin kerran ovat ko. ruokavaliolla hoikkia ja siinähän sitä sitten mennään karkkipussi, jäätelörasia, suklaalevy jne. kourassa kassaa kohti. Pääasia varmaan olisi, että osaisi sulkea muut ihmiset ja heidän tekemisensä omasta tietoisuudestaan pois oman ruokavalion suhteen - sen mitä muut syövät ei pitäisi millään tavalla vaikuttaa siihen, mitä minä syön. Tämän ymmärtäminen vaan sattuu olemaan vähän vaikeaa... Totuushan noista hoikista jotka syövät karkkipussin kerralla on juurikin se, että a) he eivät sitten syö oikeaa ruokaa laisinkaan/tarpeeksi, b) he syövät sen karkkipussin kerran viikossa eikä joka päivä, tai/ja c) he eivät mätä sitä karkkipussia (ja joten BED:iä sairastava, muutamaa tuhatta ekstrakaloria muista herkuista) kokonaan vaan jakavat kenties toisten hoikkien ystäviensä kanssa.
Kyllä läski aina mättämiselle selitykset keksii, huoh. Tämä on ainakin minun ongelmani.Tässä linkki ammattilaisten tekemään itsehoito-oppaaseen nimeltään Irta ahminnasta. Vastaavan kirjankin voi tilata.
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito/irtiahminnasta/Pages/default.aspx
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 4124377
Miksi suomalaisia vainajia säilytetään kylmäkonteissa ulkona? Näin kuolleita kohdellaan Suomessa
Suomesta ei löydy enää tilaa kuolleille. Tänä päivänä vainajia säilytetään ympäri maata ulkona kylmäkonteissa. Kontit2412151Olen ärtynyt koska
minulla on tunteita sinua kohtaan. Tunteita joita en voi ilmaista. Kaipaan kaikkea sinussa. Siksi olen välillä hankala.681590Suomalaiset marjat loppuvat
Suomalaiset marjat mätänevät metsään, koska ulkomaalaiset, lähinnä thaimaalaiset poimijat ovat huolehtineet suomalaisten1581401Hallitus korottaa yleisen arvonlisäveron 25,5 prosenttiin
Yleisen arvonlisäveron kiristäminen 1,5 prosenttiyksiköllä on hallituksen järein toimi kehysriihessä. Se voi tuoda valti2601159Yhteiskuntaa hyväksi käyttäjät
Kyllä täällä Suomussalmellakin osaavat käyttää näitä Suomen etuja hyväksi. Vuokrataan ns. asunto lapselle että saa asu671087Mitä teen väärin?
Alkaa pikku hiljaa tympäsemään ainainen pakkien saanti. Eka ennen kun nähdään, miehet ovat kiinnostuneita viestittelemää1371054Joku tukeva täti syyttää suomalaisia rasisteiksi Hesarissa
”Kaikki valkoiset ihmiset Suomessa ovat kasvaneet rasistiseen ajatteluun”, sanoo Maija Laura Kauhanen: https://www.hs.1671045Haluaisin tietää
mikä saa sinut tuntemaan olosi rakastetuksi. Ja sitten haluaisin mahdollisuuden tehdä juuri niin. 💔54949- 117933