Tajunnanvirtaa ilmastonmuutoksesta

Höperö höpöttäjä kirjoitti:

Se ei tiennyt mitä se oli tekemässä. Sillä ei ollut asiasta hajuakaan. Ei oikein voinutkaan olla, sillä se oli pelkkä muutamista soluista koostuva limaläjä. Otus joka voisi tuntea itsensä imarrelluksi jos joku myöhäisempien aikojen asukki kutsuisi sitä kalaksi. Sen orastavassa tietoisuudessa oli yksi ainoa asia, seikka joka täytti koko sen olemuksen - läkähdyttävä kuumuus. Veden täyttämä maailma sen ympärillä, vilvoittava allas jossa se oli aina aikaisemmin saanut virkistäytyä ja nauttia olostaan kuin arabiprinssi haaremissaan, oli muuttumassa tukahduttavaksi pätsiksi. Vielä vähän tätä, ja se ymmärtäisi täydellisesti miltä kiehuvaan veteen elävältä upotettavasta ravusta tuntuu. Se ei varmastikaan arvostaisi tulevien elämänmuotojen brutaaleja tapoja. Mutta koska se oli mitä oli, se ei miettinyt turhia. Se vain ui muiden kaltaistensa joukossa pois meren keittävästä poltteesta saapuen lopulta, olosuhteiden pakosta, rantaan. Siellä se, yhdessä muutaman lajitoverinsa kanssa, katsoi hämmentyneenä hiostavana porottavaa aurinkoa. Takana levittäytyi höyryävä meri joka ennen oli muodostanut niiden maailmankaikkeuden, tuttu ympäristö joka nyt oli niin tylyllä tavalla muuttunut elinkelvottomaksi - ja yhteisellä päätöksellä ne nousivat rantaan. Nekin ymmärsivät, tai ainakin aavistivat, että parempi kasvattaa koivet ja loikkia kuin sammakko kuin marinoitua meren syleilyssä. Ilmastonmuutoksesta se ei ollut koskaan elämässään kuullut sanaakaan.

Mies punnersi viimeisillä voimillaan ylös kumpareen päälle. Hän oli loukannut jalkansa pitkän vaelluksen aikana, ja viimeinen nousu kumpareen huipulle tuotti hänelle todellista tuskaa. Hän kirosi mielessään Jupiteria, tai jotakuta muuta jumalaa jos asia ei sattunut olemaan juuri Jupiterin vastuulla, ihmetteli miksi kivistä oli pitänyt tehdä niin perhanan kovia ja teräviä. Ja miksi ne aina, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, nirhoivat juuri hänen jalkojaan. Nyt hän oli kuitenkin perillä, hän ja koko hänen pieni metsästysseurueensa, ja tuleva palkinto korvaisi moninkertaisesti heidän matkan varrella kokemat hankaluudet. Hän ojensi kätensä vetäen varapäällikkönsä vierelleen, ja kääntyi tähyilemään alapuolellaan levittäytyvää tasankoa. Näkyvillä ei kuitenkaan ollut mitään, ei ainakaan sitä mitä he olivat tulleet etsimään. Hän suojasi silmiään kämmenellään auringon porotusta vastaan, antoi katseensa kiertää pitkin avaraa tasankoa. Turhaan. Ei yhtään mammuttia, ei ainuttakaan. Mammutit merkitsivät hänen klaanilleen paljon muutakin kuin pelkkään ruokaa – turkkeja joista tehdä lämpimiä talvivaatteita, luita joista valmistaa asumuksia ja käyttää muihin tarvekaluihin, ihraa… Ennen kaikkea ihraa. Ilman sitä hänen klaanillaan ei ollut mahdollisuuksia selviytyä arktisesta talvesta. Lihaa he ehkä saisivat lähes riittävästi pienriistasta, eivätkä he siihen kuolisi vaikka joutuisivatkin lopputalvesta säännöstelemään annoksiaan, mutta ilman ihraa heidän olemassaolonsa joutuisi todelliseen vaaraan. Missään hänen silmiensä kantaman sisällä ei kuitenkaan näkynyt ainuttakaan mammuttia josta sitä olisi voinut saada. Ei vaikka aikaisempina keväinä niitä perhanan otuksia oli ollut ruuhkaksi asti juuri sillä samalla hänen alapuolellaan levittäytyvällä tasangolla, juuri sillä samalla paikalla…Hän käänsi pelosta ja hämmennyksestä sumenneen katseensa etäämmäksi, ja huomasi muutakin kummaa – myöskin jää oli kadonnut. Ei enää rosoisen valkoisena kohoavaa torjuvaa seinämää, sen tilalla oli pelkkää sinistä vettä. Meri. Hän ei pannut muutosta merkille iloissaan, hänen ajatuksensa täyttyivät painajaiskuvista jumalten kirouksesta. Kirouksesta jonka hän itse oli saanut aikaan vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää mitä niin pahaa, niin luonnonvastaista hän oli voinut tehdä että oli sillä saattanut uhanalaiseksi itsensä, perheensä, koko klaaninsa selviytymisen. Ilmastonmuutoksesta kukaan ei (onnekseen) maininnut hänelle sanallakaan.

Ojensin kohmettuneen käteni kohti vessapaperirullaa, ja pienen hapuilun jälkeen onnistuin kiskaisemaan siitä irti mukavankokoisen viipaleen. Nostin puoleksi paleltuneen perspuoleni ylös ulkohuussin istuimelta, vilkaisten samalla lämpömittaria. Turha vaiva, tulos oli jo tiedossa. Mittariparka oli jäätynyt viikon verran aikaisemmin, nyt se kykeni enää osoittamaan lukemaa -43. Oli ilmoja pidellyt. Nousin huterille jaloilleni, ja sanomalehti jota olin juuri ollut lukemassa tippui lätsähtäen lattialle. Ei se mitään, ajattelin. Viimeksi lukemani juttu käsitteli ilmastonmuutosta, ja olisikin ollut ihan sen arvon mukaista jos olisin käyttänyt sitä vessapaperin sijasta - arvostin kuitenkin mukavuuttani, ja jopa hieman pelkäsin että voisin sanomalehden teräväreunaisella paperilla viillellä tunnotonta takamustani. Lehtijuttu siitä, kuinka jossakin Kiotossa (paikka joka oli varmasti lämpimämpi kuin tämä ja jossa ei takuulla ollut ulkovessoja) maailman herrat kokoontuivat notkuvien ruokapöytien ääreen keskustellakseen yhteisestä huolestaan maapallon lämpenemisen suhteen. Kun olin saanut tehtäväni hoidetuksi, kohmeisilla sormilla se oli hieman vaikeaa, palailin takaisin talon lämpöön. Jääkaappi oli kuitenkin tyhjä, eikä tupakkaakaan ollut kuin muutama nokare jäljellä. Oli siis aika lopettaa mökkielämä siltä kerralta. Huokaisten kaivoin rojujen keskeltä pari kaasulämmitintä ja palasin takaisin ihmisen pilalle lämmittämään luontoon. Könysin autoni alle, panin lämmittimet päälle ja toivoin Ladan moottorin sulavan edes hieman napajäätiköitä nopeammin. Ilmas-tonmuutoksesta olin kuullut useasti, enkä välittänyt moisesta kuulla enää koskaan. Istukoot ympäristöfasistit perse jäässä paskalla, jospa huoli helpottaisi yhdessä tarpeen kanssa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä