En tiedä minne tää kuuluisi ku tunnekategoriassa ei ollut masentuneisuutta... ja koska kaiken aiheuttikin särkynyt sydän niin eiköhän se tänne käy
Oon 17 vuotias (joo nuori, elämä elettävänä sun muuta. kaikki alkoi siitä kun mut jättettiin huhtikuussa kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen. miehellä oli toinen ja ne asuvat nyt yhdessä ja ovat kihloissa (niinkuin mekin oltiin)
Se sanoi syyks ku oltiin pari viikkoa riidelty koko ajan. Mulla oli silloin paljon ongelmia ja siks syytän siitä vieläkin itseäni.
Eron jälkeen masennuin. en syönyt mitään ja paino putosi kymmenisen kiloa eli oli pahimmillaan 44 kg ja oon160 cm... en syö vieläkään kunnolla. lisäks tuli tupakki ja alkoholi.... alkoholi nyt loppu kyllä mut tupakointi on jatkunut.... mun itsetunto on laskenut nolliin. syyttelen itseäni erosta, musta tuntuu etten oo mitään enkä anna ittelleni minkäänlaista arvoa, mun toiminnasta huomaa etten välitä ittestäni paskaakaan.... Mulla on ollut paljon itsetuhoisia ajatuksia (eikä tää ole mitään teiniagsti hommaa- et se aika on ollu jo silloin muutama vuosi sitte)ja kun oon miettinyt mitä mulla tulis elämässäni oleen jos sitä jatkan musta tuntuu ettei mitään... vaikka kukaan ei voi tietää kuinka käy ni uskallanko ottaa riskiä... entä jos kaikki vaan pahenee? kaikista eniten mua pelottaa se, et oon huomannu etten voi elää ilman rakkautta ja musta tuntuu etten tuu ikinä saamaan ketää... ettei kukaan kestä mua vuotta pitempää... (tiedän että harva ensirakkaus kestää ikuisesti mut musta tuntuu etten saa ikinä ketää Entäs jos joku mies taas sanoo rakastavansa mua ja suunnittelee meidän tulevaisuuden mutta pettääkin mut ja jättää? entä jos meillä on lapsia? musta tulis jokin yh? mä en kestäis...
tiivistettynä pointtini on että musta ihan tosissaan tuntuu ettei mun kannata elää... musta ei sen huhtikuun jälkeen oo kertaakaan tuntunut siltä että asiat menis jotenkin paremmin....
by: broken all over......
PS: nyt moni varmaan tulee sanoo kaikkee et "eron jälkeen tuntuu aina siltä että se mies oli paras jne." eli painotan... en ENÄÄ itke sen jätkän perään! mut mulla muuten vaan on kaikki sen jälkee jääny sellaseks ettei missään tunnu olevan järkee ja että kukaan ei mua tuu jaksaan
Oon 17 vuotias (joo nuori, elämä elettävänä sun muuta. kaikki alkoi siitä kun mut jättettiin huhtikuussa kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen. miehellä oli toinen ja ne asuvat nyt yhdessä ja ovat kihloissa (niinkuin mekin oltiin)
Se sanoi syyks ku oltiin pari viikkoa riidelty koko ajan. Mulla oli silloin paljon ongelmia ja siks syytän siitä vieläkin itseäni.
Eron jälkeen masennuin. en syönyt mitään ja paino putosi kymmenisen kiloa eli oli pahimmillaan 44 kg ja oon160 cm... en syö vieläkään kunnolla. lisäks tuli tupakki ja alkoholi.... alkoholi nyt loppu kyllä mut tupakointi on jatkunut.... mun itsetunto on laskenut nolliin. syyttelen itseäni erosta, musta tuntuu etten oo mitään enkä anna ittelleni minkäänlaista arvoa, mun toiminnasta huomaa etten välitä ittestäni paskaakaan.... Mulla on ollut paljon itsetuhoisia ajatuksia (eikä tää ole mitään teiniagsti hommaa- et se aika on ollu jo silloin muutama vuosi sitte)ja kun oon miettinyt mitä mulla tulis elämässäni oleen jos sitä jatkan musta tuntuu ettei mitään... vaikka kukaan ei voi tietää kuinka käy ni uskallanko ottaa riskiä... entä jos kaikki vaan pahenee? kaikista eniten mua pelottaa se, et oon huomannu etten voi elää ilman rakkautta ja musta tuntuu etten tuu ikinä saamaan ketää... ettei kukaan kestä mua vuotta pitempää... (tiedän että harva ensirakkaus kestää ikuisesti mut musta tuntuu etten saa ikinä ketää Entäs jos joku mies taas sanoo rakastavansa mua ja suunnittelee meidän tulevaisuuden mutta pettääkin mut ja jättää? entä jos meillä on lapsia? musta tulis jokin yh? mä en kestäis...
tiivistettynä pointtini on että musta ihan tosissaan tuntuu ettei mun kannata elää... musta ei sen huhtikuun jälkeen oo kertaakaan tuntunut siltä että asiat menis jotenkin paremmin....
by: broken all over......
PS: nyt moni varmaan tulee sanoo kaikkee et "eron jälkeen tuntuu aina siltä että se mies oli paras jne." eli painotan... en ENÄÄ itke sen jätkän perään! mut mulla muuten vaan on kaikki sen jälkee jääny sellaseks ettei missään tunnu olevan järkee ja että kukaan ei mua tuu jaksaan
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jätetyksi tuleminen sattuu aina. Myöhemminkin ja aina se tuntuu yhtä pahalta. Sinun täytyy arvostaa itseäsi, koska jos et niin tee, et voi odottaa että muutkaan niin tekee. Aloita huomenna uusi elämä. Unohda miehet ja alaa elää itseäsi varten. Huomaat myöhemmin että se kannattaa. Koskaan ei voi omaa elämäänsä rakentaa toisen ihmisen varaan.
Näin kirjoittaa kolmen lapsen jätetty yh-äiti.
Sitä mä oon yrittänykki.... heinäkuus ihastuin yhteen mut viikon päästä se osoittautuikin peluriks joka panee jokaista joka tulee vastaan... noh... en mä sitä jääny sureen mut vahvisti tunnetta ettei kukaa mua jaksa....
Oon yrittäny unohtaa miehet enkä mä ittelleni ketää etsimällä etsikkää... mut sen tiedän et ilman rakkautta mä en voi elää koko elämää. mä voin odottaa... vaikka parikymmentä vuottaki mut ku tuntuu siltä ettei sitä tule........... uskallanko ottaa sen riskin ja yrittää?
Mun tuttu oli yh kahdeksan vuotta... hän sano ettei kestäny sitä ja luojan kiitos löysi ittelleen sitte toisen jonka kanssa se on nyt ollu pitkään naimisis hän sanoi ettei olis tienny mitä olis tehny muute... hienoo et on ihmisii jotka pitää siitä tai pystyy siihe, nostan hattua.... mut itte en siihen varmaan pystyisi ja sitä mä pelkään et mä jään joskus sellaseks... eli uskallanko koskaan hommata lapsia?
Hei, ymmärrän sinun pahanolosi. On aivan uskomatonta ihmisten käyttäytyminen, että jätetään toinen noin vain.
Elämässä on vain oivallettava sellainen asia ettei ketään voi omistaa. Olet vahva ja varmasti kestät kivun. Puhu asiasta läheisellesi ja jaa kuormaa. Se on ainut tie ja aika parantaa haavat.
kirjoita: [email protected]
voin kuunella Sinua. Nyt olen 30 vuotias 3 lapsen äiti, mutta oli 17 vuotias ja samassa tilanteessa kun Sinä. Jos haluaisit, voisin jakaa kanssasi kokemuksiani ja kuunella sekä kuulla murheistasi!
T:Anna
Kiitos.... mä otin ton ylös... en hirveesti kirjoittele mut kun tulee aihetta laitan viestii :)
En osaa neuvoa. Oma elämäni on aivan sekaisin. Olin reilu parikymmpinen kun rakastuin aivan suunnattomasti. Siitä ei sitten tullut kuitenkaan mitään. Minulta meni vuosia, enemmän kuin viisi toeta hänestä.
Sittemmin ihastuin ja rakastuin monesti. Naisen synnytti minulle lapsiakin. Tuli ero, uusi suhde ja ero ja niin pois päin.
Sitten rakastuin taas aivan suunnattomasti eikä siitä tullut tälläkään kertaa mitään - eikä elämässäni ole mitään järkeä eikä toivoa.
Olen nyt lähempänä 50 kuin 40. Kun katson elämääni taaksepäin, minulla on ollut menestystä ja tappioita. Materiaa on ollut ja mennyt ja tullut uudestaan. Mutta lopulta ainoa arvokas asia, jonka olen jälkeeni jättänyt ovat lapseni.
Ehkä siksi sinunkin kannattaa jatkaa. Puoliso tulee, puoliso menee, lapset säilyvät ja antavat elämälle tarkoituksen. Kaikki kipu itsessä on sittenkin epäolennaista sen jälkeen, kun on joku josta on vastuussa itselleen ja hänelle.
Entä jos tappaisin itseni? Oletettavasti tuskani loppuisi. Se siirtyisi lapsiini. There is no easy way out.
Jos voisin, kietoisin käteni ympärillesi ja olisin vain hiljaa ja itkisin kanssasi. sinun elämäsi ei tarvitse mennä näin. Voit kokea onnea, sinulla on lupa. Salli se itsellesi. Anna ajan tuoda mahdollisuudet eteesi.
Ameliessa on kohtaus. 50-vuotias mies, Bredoteau tai Bretodeau toteaa: "Lapsena aika matelee ja yhtäkkiä on 50 ja koko lapsuus mahtuu pieneen peltirasiaan." Se on juuri näin. Anna ajan tuoda mahdollisuudet eteesi.
minutkin jätettiin, lähinnä omaa syytäni. itsellänikin ongelmia, joiden vuoksi kait stressiä ja pari kertaa pamahdin (vaikka vain puhelimessa) aivan mitättömistä syistä. no, se riitti ja toinen osapuoli laittoi hanskat naulaan.
puoli vuotta meni, että sain itseni jotenkin kasaan. takana reilu vuosi, eli aika lyhyt aika, mutta rakkaus oli sitä sorttia että oksat pois, joten sen murskaavan tunteen kun kuulee että homma on poikki voi kuvitella... itkin, en syönyt, olin yksin huoneessa melkein kuukauden ennen kuin edes yritin palata arkeen takaisin.
nyt tuosta on kulunut jo liki 4 vuotta, olen naimissa ja elämä tuntuu menevän mukavasti. ja mikä tärkeintä, olet vielä nuori elämän taipaleella, elämä ei lopu yhteen kariutuneeseen suhteeseen vaikka tietysti sattuu ja paljon. aika parantaa, totta kuin vesi vaikka onkin vanha sanonta. itselleni aika oli parasta lääkettä.
tsemppiä myös multa sinulle, alku on rankkaa mutta pikku hiljaa se siitä oikenee.
elämä ei lopu yhteen suhteeseen... yleensä ensirakkaudet kestävätkää ikuisuuksia... mut en sitten tiedä miten se voi muuttaa mun ajatusmaailmaa niin paljon että musta alkaa tuntuun ettei kukaan mua halua.... okei mulle sattui keväällä paljon muutakin kavereiden, perheen ja monen muunkin asian kanssa....
Hei tää ei sitte vanhene!! :)
"kaikista eniten mua pelottaa se, et oon huomannu etten voi elää ilman rakkautta ja musta tuntuu etten tuu ikinä saamaan ketää..."
Itsekin hiljattain mietin samaa, ei tuntunut hyvältä. Mutta kyllä tässä on vielä aikaa, ja sen voin sanoa että kaverikin on arvokas ja tekee onnelliseksi. Sitten sen ainakin huomaa jos niitä ei ole tai menettää hyvän kaverin.
Itsemurhalla vain siirrät omat tuskat eteenpäin muiden harteille. Ei sellainen kannata. Ennemmin kattelet jonkun sopivan jostain koulusta, bileistä, baarista tms. Jos pelkäät joutuvas petetyksi/jätetyksi, niin suosittelen sitä luokan ujoa ja hiljaista tyyppiä. Mene vain rohkeasti juttelemaan, se kohottaa kummasti myös toisen itsetuntoa ja rohkaisee. :) Monesti kauneus/hyvyys ei juurikaan näy ulospäin, mutta ujolla ja hiljaisella on usein lämmin sydän.
Koita jaksaa!
T: ujo & hiljainen "nörttipoika"
itsellä joskus elämäni rakkaus jätti mut kun olin 15 ja puoli vuotias. oltiin seurusteltu kaksi vuotta. Se oli musta tosi paljon vanhempi ja mä elin aikuisten maailmassa jo 13 vuotiaana. tää jätkä vaan petti mua koko ajan. mä en päässy baareihin, se pääsi ja siitä se alko. kuulin kyllä aina kaikki jutut muualta mutta en uskonut niihin. eihän mun kultani sellasia. Lopulta se sitten jätti mut toisen takia. Olin aivan rikki. ensin en liikkunut moneen viiikkoon sängystäni enkä syönyt. Jossain vaiheessa tää jätkä kuitenkin alkoi soitella mulle. kertoi kuinka kaipaa ja että mä olen se oikea ja mä otin joka kerta sen mun luokse. ja se vaan käytti mua. aina kun oltiin jo pantu, sille iski "syyllisyys" ja se lähti menemään. tätä jatkui melkein vuoden ja joka kerta kun se lähti, menin aina vaan enemmän rikki. Lopulta olin niin lopussa etten jaksanut enää elää. olin saanut aika paljon masennus lääkkeitä eron jälkeen ja olin varastellut pillereitä isältäni ja vedin ne kaikki naamaani. heräsin sairaalasta (kyylä naapurini oli soittanut ambulanssin kun oli nähnyt mut makaavan lattialla omassa oksennuksessani mahallaan aamulla) Siitä suunta olikin enää ylöspäin, mutta tosi hitaasti. Mut oli lytätty, hylätty, mua olli hyväkskäytetty ja naurettu ja silti mä vaan vieläkin jaksoin rakastaa ja itkeä tän ihmisen perään. se oli mulle kuin jotain huumetta. Hän mulle joskus sanoikin että enkö mä tajua kuinka säälittävä akka olen, kun uskon kaikki mitä se kertoo. Vuodet kuluivat ja kun muutin pois samaisesta kaupungista kuin hän niin olo alkoi helpottaa. Vieläkin mun on vaikea hengittää jos näen hänet jossain ja tapahtumista on kuitenkin kohta jo 9 vuotta. ehkä mä joskus unohdan kokonaan ja annan anteeksi. mut se päivä ei ole vielä.