Kuuluneeko tälle palstalle? Vai..henkisyys? No enivei, nyt lähtee
Tarttui kirjastosta semmonen kirja matkaan kun A. Meriluoto: Vihreä tukka.
Heräs kaikenmoisia ajatuksia kirjaa lukiessa ja en tiedä enää näin jälkeenpäin et pystynkö tavottaan ne ajatukset mitä sillon mielessä kävi ku kirjaa keskittyneesti ajan kanssa syventyneenä luki. Kirjassa päähenkilö kohtaa kulkijan, ihmisen, joka menee sinne minne askel vie, vailla päämäärää. ”Täytyy antaa askeleelle mahdollisuus. Ilman yllätyksiä maailma on harmaa. -- Useimmilla on päämäärä. Se kaventaa maiseman tieksi ja tien raiteiksi. Se panee pohkeisiin jännityksen ja levottomuuden sydämeen.”. Kun tältä kulkijalta kysyttiin mikä hän on, niin vastaus oli seuraava: ”Minä olen kaikkea. Minä kävelen jalat maassa ja pää ilmassa, tai päinvastoin. Minä en halua rajoittua.”
- Täytyy kyllä myöntää et harvoin ite kulkisin ilman päämäärää. Joskus vielä maalla asuessa oli paljon helpompaa lähtee metsään samoileen ilman tiettyä reittiä tai aikarajotusta. Kyllä semmonen kulkeminen onki paljon, paljon hienompaa kun voi vapaasti mennä ja pysähtyä ihmetteleen, katseleen ja kuunteleen mitä on. Sillon huomaakin eri tavalla asioita ja niistä saa niin paljon enemmän irti. Ihan ne simppelit ja yksinkertasetki jutut on tosi ihmeellisiä jos niille avautuu ja niitä pysähtyy tarkkaileen.
Mites se meni...
”Poika katselee ikkunasta pihapuussa hyppeleviä ja sen ympärillä lentäviä pikkulintuja. Hän kysyy äidiltään mitä nuo linnut ovat. Tuo tuossa on punatulkku, tuo on varpunen ja tuolla takana on talitintti, vastasi äiti. Sen jälkeen poika ei enää ihmetellyt lintuja. Ne olivat saaneet nimen, ne lakkasivat olemasta ihmeellisiä. Niistä tuli tunnettuja, samanlaisia, tylsiä.” Siinä vaiheessa kun jokin asia saa nimen, se voi lakata olemasta sitä mitä se on. Sen merkitys muuttuu, tulkintamme myötä kun jaamme todellisuuden osiin. Vaikka asia itse edelleen on mitä on, meille se ei enää ole vain sitä.
Mutta takaisin kirjan pariin. Kulkija kertoi miten oli vaeltamiseen päätynyt: ”Minulla on kerran ollut kymmeniä päämääriä, isoja ja pieniä. Minun päämääräni kulkivat pitkin ja poikin, ristiin ja rastiin, jopa toisiaan vastaan. Minä muutuin itse päämäärien ristikoksi. Minun niskani kovettui ja pohkeeni jäykkenivät. Minä kasasin ihmisiä selkääni ja kannoin heitä kunnes nitisin ja natisin ja useimmat lipsahtivat pois ja loukkasivat itsensäsä enkä voinut auttaa heitä. Silloin minä lähdin. Täysin ilman taakkaa ja vastuuta ja päämäärää, en edes itseäni ottanut mukaan. Nyt olen vapaa. Nyt vain vaellan.”
- On omalla kohdalla tullut huomattua yhä enenevässä määrin millaista taakkaa sitä mukanaan kantaa. Päämääriä ja tavotteita ei ole enää siinä määrin ku vielä muutama vuosi sitten, jtn hyvää sentäs ku oppinu tajuamaan asioita, mutta monia ihmisiä kyllä kannattelen vielä harteillani ja mukana painaa vastuu heitä kohtaan. Yhä enemmän on repiny itteensä irti muista, siitä miellyttämisestä ja vastuuntunnosta muiden pärjäämisestä, mutta yhä edelleen se kolahtaa ja siks oonki siinä jamassa et täytyy ottaa hirveesti etäisyyttä, koska se kohtaaminen ja asioiden käsittely siinä on vielä liian hankalaa. Mitä itseen tulee niin...ymmärtää jo paljon enemmän, mikä on sitä aitoo itseä ja mikä on opittua; käytösmallit, tunnereaktiot, ajattelumallit..tää persoona mitä pitkään ajattelin et se olen itse, vaikka toi persoona, minuus mitä luulin itseksi on ku syvään iskostettu vahanaamio, minkä läpi se aito itse vain pääsee vähän näkyviin. Omalla kohdalla itse on vielä kaukana, on vielä liian paljon opittua minää esittämässä roolileikkejään muiden ihmisten mukana.
Kun tarinan päähenkilö kysyi voiko hän tulla kulkijan mukaan, voiko hän kertoa päämäärästään vastasi kulkija: ”Ei minun mukaani voi tulla. Joku voi kulkea hetken samaan suuntaan, mutta hän ei ole kiinni minussa enkä minä hänessä. Yksi kääntyy yhtäälle, toinen toisaalle, sitä ei tarvitse edes ilmoittaa. -- Minä kuuntelen, mutta kuuntelemiseni ei sido sinua. Minä kuuntelen kuin ruoho tai vesi.”
- Mitä enemmän on riippuvainen muista ihmisistä, suoraan, epäsuorasti, tiedostaen tai tajuamatta niin sen hankalampaa on olla oma itsensä, vapaa ja onnellinen. Juuri tuo kysyy paljon et pystyy lähtemään sille matkalle täysin yksin, kestää itsensä varassa ilman, että Tarvitsee muita ihmisiä. Jossain heimoissa on käytetty karkotusta äärimmäisenä rangaistuskeinona. Kun heimosta karkotettu joutui lähtemään yksin, useimmiten hän kuoli pian, sillä ei osannut selviytyä yksin, ilman yhteisön suomaa turvaa (fyysistä, psyykkistä, henkistä). Kun ajattelee itsensäki vaikka keskellä jtn sademetsää kaukana kotoa, kaukana muista ihmisistä niin epäilemättä en tulis pärjäämään. Ite ainakin ahjoisin siihen et pitäis olla yksin, vailla muita. Erätaidotkaan ei todellakaan oo kehuttavat, mutta suurempi koettelemus olis juuri se yksinäisyys. Sitä olen kyllä ajatellu...
”Taivaanrannan tehtävä tässä ja nyt on olla taivaanranta. Älä ehätä sen taakse ennen itseäsi”.
-Toinen erittäin simppeli, mutta useimmiten äärimmäisen hankala asia: Elää tässä ja nyt, hetkessä. Monesti mieleen tulee huomisen asiat, pitää suunnitella jo useamman viikon päähän asioita. On myös asioita mitkä vois tehdä jo nyt, mutta niitä aina vaan siirtää tuonnemmaksi. Ei ole aikaa, ei ole intoa..blaa blaa. Ja aikaakin pitää välillä ”kuluttaa” viihdyttämällä itseensä, hyvänä esimerkkinä TV ja Internet, nykyajan ihmisen onnellisuuden ylläpitämisen välttämättömyydet... Ja se sanonta: ”Life is what u make it”. Ite elän puolikuollutta robottielämää, en tee sitä mitä aidosti haluaisin ja teen asioita mistä en välitä. Jotkut ihmiset saa sen sysäyksen alkaa elään, todella aidosti elämään vasta sitten kun ne saa äärimmäisen sysäyksen siihen, esim. Saat kuulla kuolevasi syöpään kahden vuoden sisällä. Muuttaisiko elämäsi, alkaisitko tehdä jtn asioita eri tavalla, jättäisitkö jtn pois, alkaisitko tavoitella jtn jne jne.
Jos jostakin olen iloinen ni siitä et alkaa tajuta noita asioita yhä enemmän, ymmärtää ja tiedostaa elämäänsä ja tekemisiään ilman et antaa vaan ”virran viedä”, juosta muiden mukana siinä kapeessa oravanpyörässä. Ainakin sitä jo näkee jo enemmän mitä, miten, miksi...
-Kirjoittaja on 22-vuotias nainen-
Tarttui kirjastosta semmonen kirja matkaan kun A. Meriluoto: Vihreä tukka.
Heräs kaikenmoisia ajatuksia kirjaa lukiessa ja en tiedä enää näin jälkeenpäin et pystynkö tavottaan ne ajatukset mitä sillon mielessä kävi ku kirjaa keskittyneesti ajan kanssa syventyneenä luki. Kirjassa päähenkilö kohtaa kulkijan, ihmisen, joka menee sinne minne askel vie, vailla päämäärää. ”Täytyy antaa askeleelle mahdollisuus. Ilman yllätyksiä maailma on harmaa. -- Useimmilla on päämäärä. Se kaventaa maiseman tieksi ja tien raiteiksi. Se panee pohkeisiin jännityksen ja levottomuuden sydämeen.”. Kun tältä kulkijalta kysyttiin mikä hän on, niin vastaus oli seuraava: ”Minä olen kaikkea. Minä kävelen jalat maassa ja pää ilmassa, tai päinvastoin. Minä en halua rajoittua.”
- Täytyy kyllä myöntää et harvoin ite kulkisin ilman päämäärää. Joskus vielä maalla asuessa oli paljon helpompaa lähtee metsään samoileen ilman tiettyä reittiä tai aikarajotusta. Kyllä semmonen kulkeminen onki paljon, paljon hienompaa kun voi vapaasti mennä ja pysähtyä ihmetteleen, katseleen ja kuunteleen mitä on. Sillon huomaakin eri tavalla asioita ja niistä saa niin paljon enemmän irti. Ihan ne simppelit ja yksinkertasetki jutut on tosi ihmeellisiä jos niille avautuu ja niitä pysähtyy tarkkaileen.
Mites se meni...
”Poika katselee ikkunasta pihapuussa hyppeleviä ja sen ympärillä lentäviä pikkulintuja. Hän kysyy äidiltään mitä nuo linnut ovat. Tuo tuossa on punatulkku, tuo on varpunen ja tuolla takana on talitintti, vastasi äiti. Sen jälkeen poika ei enää ihmetellyt lintuja. Ne olivat saaneet nimen, ne lakkasivat olemasta ihmeellisiä. Niistä tuli tunnettuja, samanlaisia, tylsiä.” Siinä vaiheessa kun jokin asia saa nimen, se voi lakata olemasta sitä mitä se on. Sen merkitys muuttuu, tulkintamme myötä kun jaamme todellisuuden osiin. Vaikka asia itse edelleen on mitä on, meille se ei enää ole vain sitä.
Mutta takaisin kirjan pariin. Kulkija kertoi miten oli vaeltamiseen päätynyt: ”Minulla on kerran ollut kymmeniä päämääriä, isoja ja pieniä. Minun päämääräni kulkivat pitkin ja poikin, ristiin ja rastiin, jopa toisiaan vastaan. Minä muutuin itse päämäärien ristikoksi. Minun niskani kovettui ja pohkeeni jäykkenivät. Minä kasasin ihmisiä selkääni ja kannoin heitä kunnes nitisin ja natisin ja useimmat lipsahtivat pois ja loukkasivat itsensäsä enkä voinut auttaa heitä. Silloin minä lähdin. Täysin ilman taakkaa ja vastuuta ja päämäärää, en edes itseäni ottanut mukaan. Nyt olen vapaa. Nyt vain vaellan.”
- On omalla kohdalla tullut huomattua yhä enenevässä määrin millaista taakkaa sitä mukanaan kantaa. Päämääriä ja tavotteita ei ole enää siinä määrin ku vielä muutama vuosi sitten, jtn hyvää sentäs ku oppinu tajuamaan asioita, mutta monia ihmisiä kyllä kannattelen vielä harteillani ja mukana painaa vastuu heitä kohtaan. Yhä enemmän on repiny itteensä irti muista, siitä miellyttämisestä ja vastuuntunnosta muiden pärjäämisestä, mutta yhä edelleen se kolahtaa ja siks oonki siinä jamassa et täytyy ottaa hirveesti etäisyyttä, koska se kohtaaminen ja asioiden käsittely siinä on vielä liian hankalaa. Mitä itseen tulee niin...ymmärtää jo paljon enemmän, mikä on sitä aitoo itseä ja mikä on opittua; käytösmallit, tunnereaktiot, ajattelumallit..tää persoona mitä pitkään ajattelin et se olen itse, vaikka toi persoona, minuus mitä luulin itseksi on ku syvään iskostettu vahanaamio, minkä läpi se aito itse vain pääsee vähän näkyviin. Omalla kohdalla itse on vielä kaukana, on vielä liian paljon opittua minää esittämässä roolileikkejään muiden ihmisten mukana.
Kun tarinan päähenkilö kysyi voiko hän tulla kulkijan mukaan, voiko hän kertoa päämäärästään vastasi kulkija: ”Ei minun mukaani voi tulla. Joku voi kulkea hetken samaan suuntaan, mutta hän ei ole kiinni minussa enkä minä hänessä. Yksi kääntyy yhtäälle, toinen toisaalle, sitä ei tarvitse edes ilmoittaa. -- Minä kuuntelen, mutta kuuntelemiseni ei sido sinua. Minä kuuntelen kuin ruoho tai vesi.”
- Mitä enemmän on riippuvainen muista ihmisistä, suoraan, epäsuorasti, tiedostaen tai tajuamatta niin sen hankalampaa on olla oma itsensä, vapaa ja onnellinen. Juuri tuo kysyy paljon et pystyy lähtemään sille matkalle täysin yksin, kestää itsensä varassa ilman, että Tarvitsee muita ihmisiä. Jossain heimoissa on käytetty karkotusta äärimmäisenä rangaistuskeinona. Kun heimosta karkotettu joutui lähtemään yksin, useimmiten hän kuoli pian, sillä ei osannut selviytyä yksin, ilman yhteisön suomaa turvaa (fyysistä, psyykkistä, henkistä). Kun ajattelee itsensäki vaikka keskellä jtn sademetsää kaukana kotoa, kaukana muista ihmisistä niin epäilemättä en tulis pärjäämään. Ite ainakin ahjoisin siihen et pitäis olla yksin, vailla muita. Erätaidotkaan ei todellakaan oo kehuttavat, mutta suurempi koettelemus olis juuri se yksinäisyys. Sitä olen kyllä ajatellu...
”Taivaanrannan tehtävä tässä ja nyt on olla taivaanranta. Älä ehätä sen taakse ennen itseäsi”.
-Toinen erittäin simppeli, mutta useimmiten äärimmäisen hankala asia: Elää tässä ja nyt, hetkessä. Monesti mieleen tulee huomisen asiat, pitää suunnitella jo useamman viikon päähän asioita. On myös asioita mitkä vois tehdä jo nyt, mutta niitä aina vaan siirtää tuonnemmaksi. Ei ole aikaa, ei ole intoa..blaa blaa. Ja aikaakin pitää välillä ”kuluttaa” viihdyttämällä itseensä, hyvänä esimerkkinä TV ja Internet, nykyajan ihmisen onnellisuuden ylläpitämisen välttämättömyydet... Ja se sanonta: ”Life is what u make it”. Ite elän puolikuollutta robottielämää, en tee sitä mitä aidosti haluaisin ja teen asioita mistä en välitä. Jotkut ihmiset saa sen sysäyksen alkaa elään, todella aidosti elämään vasta sitten kun ne saa äärimmäisen sysäyksen siihen, esim. Saat kuulla kuolevasi syöpään kahden vuoden sisällä. Muuttaisiko elämäsi, alkaisitko tehdä jtn asioita eri tavalla, jättäisitkö jtn pois, alkaisitko tavoitella jtn jne jne.
Jos jostakin olen iloinen ni siitä et alkaa tajuta noita asioita yhä enemmän, ymmärtää ja tiedostaa elämäänsä ja tekemisiään ilman et antaa vaan ”virran viedä”, juosta muiden mukana siinä kapeessa oravanpyörässä. Ainakin sitä jo näkee jo enemmän mitä, miten, miksi...
-Kirjoittaja on 22-vuotias nainen-
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ajattele, mikä on elämässä tärkeää, ja toteutatko niitä asioita, jotka ovat tärkeitä (tätä lienee eläminen)? Miten ne liittyvät siihen, miten koet, näet ja ajattelet maailman, itsesi ja suhteesi siihen (tätä lienee filosofia)?