Kysyn, koska on monta tapaa aloittaa parisuhde ja voisi sitten jos vastauksia tulee tehdä jonkun yhteenvedon.
Eli: jotkut aloittavat suhteen suurella tunteella ja kemialla. Joskus se johtaa pitkään suhteeseen, joskus varmaan näppien polttamiseen.
Jotkut taas luottavat järkeen ja valitsevat parin järjellä, ja ihastuvat sitten.
Jotkut ottavat sen, mitä vastaan tulee ja jotkut taas tarvitsevat tuttuutta, eli kaverisuhteen pohjalle ehdottomasti. Jotkut menee onnenkantamoisella baarista kotiin ja se on siinä.
Itselläni on lähipiirissä tälläinen tilanne esimerkki, missä on nainen ja hänellä mielessä 2 erilaista miestä: hieman ei-niin-järkevä-valinta toinen mies, ikäeroa (mies on nuorempi) jne. johon on ihastunut, perhosia vatsassa jne. He nauravat yhdessä ja voisi olla että heillä olisi hauskempaa ainakin sillä perusteella. Ja toinen, joka olisi naisen kanssa samanikäinen, ja ihan kiva, ei ehkä niin ihastusta herättävä, mutta arvion mukaan häneen voisi ihastua kun tutustuu. Hän on totisempi. Molemmat ovat muuten naisen mielestä hyviä miehiä, kunnollisia ja tunnollisia ja varmasti ihan aitoja. Mutta kumpi valita, järki vai tunteet? Onko teillä, kenellä on parisuhde ja ainakin ollut jotain parisuhdetta, mitään vinkkiä. Mistä sen tietää, mitä valita?
Tämä ystäväni on ollut aika epäonnekas ja satuttanut ittensä aika pahasti, joten on hyvin varovainen ja siksi arpoo. Ei uskalla luottaa. Pelkää tekevänsä virheen..No, mutta kertokaa omin sanoin, se on vain esimerkki, ei sitä ole pakko käyttää.
Kumpi on johtanut parempaan, järki vai tunteet? Kumpi on kestävämpää, parisuhteessa kun tulee arkikin vastaan. Joten mitä Sinä valitset?
Eli: jotkut aloittavat suhteen suurella tunteella ja kemialla. Joskus se johtaa pitkään suhteeseen, joskus varmaan näppien polttamiseen.
Jotkut taas luottavat järkeen ja valitsevat parin järjellä, ja ihastuvat sitten.
Jotkut ottavat sen, mitä vastaan tulee ja jotkut taas tarvitsevat tuttuutta, eli kaverisuhteen pohjalle ehdottomasti. Jotkut menee onnenkantamoisella baarista kotiin ja se on siinä.
Itselläni on lähipiirissä tälläinen tilanne esimerkki, missä on nainen ja hänellä mielessä 2 erilaista miestä: hieman ei-niin-järkevä-valinta toinen mies, ikäeroa (mies on nuorempi) jne. johon on ihastunut, perhosia vatsassa jne. He nauravat yhdessä ja voisi olla että heillä olisi hauskempaa ainakin sillä perusteella. Ja toinen, joka olisi naisen kanssa samanikäinen, ja ihan kiva, ei ehkä niin ihastusta herättävä, mutta arvion mukaan häneen voisi ihastua kun tutustuu. Hän on totisempi. Molemmat ovat muuten naisen mielestä hyviä miehiä, kunnollisia ja tunnollisia ja varmasti ihan aitoja. Mutta kumpi valita, järki vai tunteet? Onko teillä, kenellä on parisuhde ja ainakin ollut jotain parisuhdetta, mitään vinkkiä. Mistä sen tietää, mitä valita?
Tämä ystäväni on ollut aika epäonnekas ja satuttanut ittensä aika pahasti, joten on hyvin varovainen ja siksi arpoo. Ei uskalla luottaa. Pelkää tekevänsä virheen..No, mutta kertokaa omin sanoin, se on vain esimerkki, ei sitä ole pakko käyttää.
Kumpi on johtanut parempaan, järki vai tunteet? Kumpi on kestävämpää, parisuhteessa kun tulee arkikin vastaan. Joten mitä Sinä valitset?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Näin käy.
Niin,ne perhoset varmaan viestittää jotain.Voisi odottaa että suhteesta tulisi vuoristorata.
Totinen suhde on taas todennäköisesti järkevää ja ennustettavissa mutta ehkä ilman suuria tunteita.
Sellainen voisi ehkä vanhemmiten olla harmaata.
ei voi kuunnella VAIN jarkea tai VAIN tunteita. Molempia tarvitaan, molempia kuuluu kayttaa. Tunteet ovat "vain" tunteita jotka muuttuvat koko ajan, ja niita seuraamalla mennaan varmana metsaan jos jarkea ei kayteta. Jos taas kayttaa pelkkaa jarkea, mutta ei ole mitaan tunteita, niin aika koyhaa sellainenkin suhde on.
Molemmat ovat sidoksissa toisiinsa. Tunteet eivät synny turhasta. Minä luotan tunteisiini. :)
...siitä, miksi tämä toinen on 'ei-järkevä' valinta. Mitään rikollista, renttua tms heittiöitä en ottaisi vaikka kuinka olisi perhosia vatsassa, mutta jonkun ikäeron tai muun muotoseikan nyt en antaisi häiritä.
En kyllä ottaisi sellaistakaan johon en ole ihastunut, vaikka olisikin järkevä valinta. Kokeiltu on ja tuli vain ahdistus ja huono omatunto sitä että toinen tunsi vahvemmin kuin itse.
Käytännössä itselläni tunteet ja järki ovat hyvin harvoin missään ristiriidassa. Jos ne ovat pahasti ristiriidassa, on kai parasta olla valitsematta kumpaakaan (on tyhmää ottaa järjetön vaihtoehto ja on väärin valita järkevä vaihtoehto jos on tunteita toista kohtaan). Mutta jos jossain tilanteessa olisi aivan pakko valita jompikumpi, kuuntelisin järkeä, sillä omaan arvomaailmaani sopiva suhde olisi todennäköisemmin tunteettoman järkivalinnan kuin järjettömän tunnevalinnan tulosta.
Jos pinnallisuus riittää, sitten kannattaa valita nauraja. Sen kanssa ei oikein voi sopia mistään, kun ei voi ottaa mitään vakavasti. Voi olla, että jonkun kanssa vaan nauraa yhdessä vaikkapa siitä syystä, ettei sen toisen kanssa voi keskustella mistään vakavasta. Kuka sellaisen itselleen haluaisi? Elämässä on kumminkin paljon vakavaa ja kiinnostavaa. Sillä toisella ei ehkä ole omia mielipiteitä lainkaan, niinkin voi olla. Keskustele siinä siten yksin jostain kiinnostavasta aiheesta, kun tiedät että toista ei kiinnosta ollenkaan. Jos haluat kommunikoida tämän naurajan kanssa, paras tapa on vaan lyödä kaikki leikiksi. Keskustelee sitten jonkun muun kanssa asiaa ja voihan siinä "asian" lomassakin
nauraa.
Jos voi puhua vakavista asioista voi varmaan myös nauraakin yhdessä. Otaksuma. En tiedä onko aina totta.
Onko Tosimikolla oma lehmä ojassa? Ei alkuperäinen mistään naurajasta puhunut. Jos heillä on hauskaa yhdessä se tarkoittaa hyvin mahdollisesti sitä että heillä on samanlainen huumorintaju eikä että mies on joku pelle joka vääntää kaiken vitsiksi.
Itse olen vuosien varrella vakavoitunut ja en ole tähän puoleen tyytyväinen itsessäni. Ja voin kyllä sanoa että samanlaisen huumorintajun omaavat kyllä pärjäävät yhdessä. Siitä on oikein lähipiirin kokemusta kun käsittääkseni (en ole tästä koskaan vakavasti puhunut) esim. pikkusisko ja hänen avomiehensä säilyttävät juuri yhteisen huumorintajun kautta kiinnostuksensa toisiaan kohtaan vuodesta toiseen.
Asia on toki eri jos tämä vaihtoehto ykkönen ei osaa tosiaan asioista puhua (kuten Tosimikko epäili), koska en usko että vakavaa suhdetta voi silloin rakentaa. Mutta muussa tapauksessa siis hän olisi tod näk parempi... Ja tämän sanon siitä huolimatta että se ei tosiaan nosta omaa arvoani naismarkkinoilla :) pahus
on väärä, jos pitää miettiä kumman "valitsisi". Silloin ihminen haluaa SUHTEEN, ja kumppani on toissijainen asia. Kun RAKASTUU, niin kumppani on ensisijainen eikä kukaan muu edes kiinnosta.
Mä oon tässä sillai erimieltä, että ei ihminen oikeasti rakastu koskaan tuntematta toista. Se on ihastusta, koska tapahtuu mielikuvien eikä tosiasioitten ja tuntemisen perusteella. Eli siis jos se siitä olisi kiinni, että piäisi olla oikein rakastunut jo ennen suhteen aloitusta, mulla ei olis ollut ensimmäistäkää suhdetta koskaan. Kyllä se on valinta että toimiiko ja viekö asioita eteenpäin.
Suurinosa ihmisistä haluaa suhteen. He hyppäävät siihen milloin mistäkin, esim. nämä baarialoitukset nyt ei todellakaan ole rakkautta. Suurinosa vaan päättää syystä tai toisesta ottaa riskin, jne. Myös avioliitoista moni pysyy kasassa järkisyistä, jos ei muusta: lapset ja raha, yhteinen menneisyys jne. Ja se on ihan hyvä, jos siitä ponnistetaan taas suhdetta laittamaan kuntoon. Nekin ovat valintoja. Myös pettäminen on valinta, erittäin harvoin tulee oikeasti mitään elämää suurempaa rakkaustarinaa, suurinosa niistä on ihastumisia ja tylsistymisen välttämisiä, jne. Ihminen voi valita silloinkin panostaako tunteisiinsa uutta vai vanhaa kohtaan.
Mutta valintaa en tiedä, järki vai tunteet. Kautta maailman on tehty molempia. En tiedä kestääkö kumpikaan.
Mikään parisuhdehan ei tule toimimaan pidemmän päälle (oli aloitus mikä tahansa) jos pari ei ole valmis tekemään töitä suhteensa eteen. Ei se alkuihastus kuitenkaan ikuisuuksia kestä.
Mä olen seurustellut sekä järjen ja tunteen mukaan. Järjellisistä syistä seurustelu on johtanut eroon noin 6kk-1v välillä, tunteet vain loppuivat ja toinen alkoi ärsyttämään. Ehkä tuonkin suhteen olisi saanut toimimaan jos olisi hyväksynyt että eläisi loppuelämän "ihan kivan" miehen kanssa ja olisi hankkinut pakollisen omakotitalon, farmarin ja kultaisen noutajan.
Mutta onneksi lopetin tuon ja löysin "sen oikean". Heti ensitapaamisella tuli olo että tuo on se jonka haluan ja kenen kanssa voisin olla onnellinen pitkään. Monen yhteisen vuoden jälkeen vieläkin on perhosia mahassa ja suhde vaan paranee vuosi vuodelta.
Arki on toisinaan masentavaa ja ikävää, mutta huomattavasti ihanampaa jos vierellä on ihminen jota rakastaa ja joka tuo iloa elämään. Ihmisen iällä, ammatilla, vuosituloilla tai muullakaan epäolennaisella ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Siis tokihan voi naida jonkun rahasta/yhteiskunnallisen statuksen takia/muusta syystä, mutta silloin pitää myös myöntää tämä itselleen, tai suhde ei kestä. Rakkautta ei voi pakottaa joten sen varaan ei kannata suhdetta perustaa että uskottelee itselleen rakastuvansa "ihan ok tyyppiin".
Se "tunne" vie eteenpäin. Se antaa voimia tehdä kaikki se työ, mitä toisen kanssa elämiseen tarvitaan. Tahto olla yhdessä.
Kerron nyt sitten minun tarinani...
Olin naimisissa ja pitkään yhdessä mieheni kanssa joka oli kaikin puolin monen naisen ihanne mies. Huomaavainen, ahkera, teki kotona asioita ja muutenkin meillä sujui arki loistavasti ja hänestä olisi tullut mahtava isä lapsillemme. Mutta sitten se toinen puoli ei ollutkaan läheskään niin loistavaa.
Seksiä oli kyllä mutta ei minkäänlaita intohimoa, ei perhosia vatsassa ei siis mitään mikä mielestäni kuuluu oleellisesti miehen ja naisen välille. Erosimme.
(kerkesimme olla 10-vuotta yhdessä.)
Nyt olen tapaillut täysin päinvastaista miestä.(joka vielä minua nuorempi)
Huumorintajuinen, hassuttelija joka ei ota aina kaikkea niin vakavasti, ei aina muista kaikkea mitä olemme sopineet, jättää tavaroita ympäri asuntoa ja unohtelee muutenkin välillä kaikenlaista MUTTA meillä on kiihkeää... intohimoa, minulla on perhosia vatsassa kun olemme yhdessä.
Hän yrittää kumminkin parhaansa arjen asioissa ja oppii kokoajan lisää.
Aluksi olin varma ettei meistä mitään pitkäaikaista tulekaan, olemme niin erilaisia... mutta nyt olen jopa miettinyt miten ihanaa olisi jos me saisimme lapsia. Minä, joka en koskaan tähän mennessä ole niin ajatellut. ihmeellistä... Olemme olleet vuoden yhdessä ja tuntuu, että asiat vain paranevat mitä enemmän aikaa kuluu.
Joten yhteenvetona minulle tämä hassuttelija huumorimies on tuonnut paljon enemmän elämään sisältöä enkä itsekään ole läheskään niin tiukkapipoinen kuin "entisessä elämässäni". Nykyinen mieheni on saanut minut rentoutumaan ja nauttimaan elämästä ihan uudella tavalla.
Niin, sitä aina monesti luulee, että se on se "ulkoisesti sopiva", "muodollisesti pätevä", mikä ois paras vaihtoehto, mutta tästä tarinasta huomaa kyllä sen, että suhde ei niitä arjen karikoita välttämättä kestä, jos koskaan ei ole perhosia. Joku olikin tuolla siihen viitannut aijemminkin... Että arki tulee vastaan, mutta jos tunteita ei koskaan oikein ole ollutkaan, ei siinä järki yksin auta.
Onnea teille tulevaisuudessakin!
Minullakin ensimmäinen mies oli järkivalinta ja ero tuli. Nykyinen aviomies on tunnevalinta ja nyt tunnen itseni onnelliseksi.
Oma valintatyylini oli se, että listasin itselleni millaisen miehen halusin. Siis ihan järkivalinnalla. Sitten kun löysin sellaisen, niin latasin aivan täysillä tunteilla (halusin vakaan miehen, joka ei elä niin täysillä tunteilla ja näin voin luottaa ettei hän ole tuuliviiri, joka heiluu minun tunteiden mukaan). En tiedä, mutta minusta on helpompaa kun nainen on se, joka tuo suhteeseen suuria tunteita ja mies pitää kurssin vakaana. Minusta ei voi myöskään olla niin, että kun suhde on alussa, niin sitä jatkaa joko vain järjellä tai tunteella. Kun rakastuu, niin ihminen tuntuu täydelliseltä kaikin tavoin.
Ystäväsi tapauksessa tutustuisin molempiin paremmin ja kuulostelisin miltä tuntuu. Tietysti helpommin sanottu kuin tehty.