Minä Suomessa, rakas Englannissa - täällä kohtalotovereita?

Hei!

Olen 22-vuotias nuori nainen, ja elän kaukosuhteessa miehen kanssa joka asuu englannissa. Tutustuimme 5 vuotta sitten internetin välityksellä, ja viimeiset vuodet olemme nähneet toisiamme 2-4 kertaa vuodessa, noin viikon tai kahden verran kerrallaan. Muuten olemme yhteydessä toisiimme päivittäin Msn Messengerin, Skypen, sähköpostin ja puhelimen välityksellä.

Kummallakin vielä opiskelut kesken, mutta ajatuksena olisi, että opiskeluiden loputtua minä muuttaisin englantiin.

Itse asiaan: Kyllä, sairastahan tämä on. Ihan sairasta, haha.
Olen elänyt kahdessa parisuhteessa ennen tätä kyseistä parisuhdetta, nämä kaksi miestä olivat kotikaupungistani. Eli kokemusta on kyllä "tavallisistakin suhteista". Miten silti voikin käydä niin, että mahdollinen 'se oikea' asuu Englannissa? Siihen en osaa vastata.

En ole koskaan tavannut niin minulle täydellistä ihmisistä. Kiinnostuksemme ja harrastuksemme ovat samat, luonteemme kohtaavat ja rakkaus jota koemme toisiamme kohtaan on vain sanoinkuvaamatonta.. Hetket, jotka olemme viettäneet yhdessä, ovat maailman upeimpia hetkiä. Olemme kuin toistemme puoliskot; minussa on puolet hänestä, hänessä puolet minusta.

En osaa selittää sitä tunnetta, kun pääsen hänen syleilyynsä. Hän kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, kuin prinsessaa, ja tahtoisi minun muuttavan Englantiin juuri nyt. En tosin juuri nyt voi, kun on nuo opiskelut, mutta sen jälkeen aikomuksena olisi.

Kyllähän tämä välimatka raastaa, ihan kamalasti. On parempia päiviä, mutta joskus tuntuu, että enemmän silti niitä huonoja. Se laittaakin siis usein miettimään, että onko tämä "kituuttaminen" sen kaiken arvoista? Onko meidän suhteemme sen arvoinen, että jaksamme elää kaukosuhteessa? No, joka kerta kun kerron epäilykseni ääneen, saa rakkaani minut silti toisiin ajatuksiin.. Hän ei pystyisi kuulemma elämään, jos en tahtoisi enää jatkaa näin. En minäkään osaa kuvitella elämääni ilman häntä. Ajatukseni ovat tulevaisuudessa, siinä, kun voimme vihdoin elää yhdessä joka päivä. Hän uskoo parempaan, yhteiseen tulevaisuuteen myös. Kyllähän minäkin siihen uskon, mutta se on silti niin kaukana.. En tiedä, jaksanko odottaa.

Onko täällä samaa kokevia? Miten olette selviytyneet? Ja kysymys; oletteko OIKEASTI loppujenlopuksi saavuttaneet sen oikean yhteisen elämän?

Kiitos jo etukäteen.