Tässä perheen tarina

Oletteko te, huostaanoton kokeneet, kertoneet miten avoimesti perheenne tilanteesta ystäville, sukulaisille tai jopa ulkopuolisille? Onko heidän suhtautumisensa teihin muuttunut tai onko ystävät kaikonneet?

Meillä itsellä on tilanne, että sukulaisia ja ystäviä on todella vähän ja yhteydenpito sukulaisiin on erittäin vähäistä johtuen jo omien vanhempieni ja heidän sisarusten välisistä riidoista, jotka sitten jatkuvat yhteydenpidon puutteena seuraaviin sukupolviin. Eli ollaan vähän tällaista omissa oloissaan olevaa sakkia.

Ystävistäni olen kertonut ainoastaan yhdelle koko tilanteen, eli sen miksi lapsi joutui perhekotiin ja mitä hirveää hän siellä koki ennenkuin pääsi pois. Omat vanhempani tiesivät lapsen perhekodissa olon, mutta kaunistellun version siitä. Heidän sydämensä ei olisi kestänyt, jos olisivat tietäneet millaisesta syystä lapsi siellä oli eivätkä he tiedä tänäkään päivänä että päällä oli huostaanotto. Syy huostaanottoon ei kuitenkaan ollut kodissa, siksi en kaunistellut, vaan siksi että lapsen kohtalo oli niin kauhea etteivät iäkkäät isovanhemmat sitä olisi kestäneet. Helpompi oli säästää heitä ja sepittää tarina lapsen yksinäisyydestä ja kiusatuksi joutumisesta ja jättää kertomatta mihin karmeuksiin tuo em. johti.

Meillä on tosiaan huosta jo purettu ja taakkanamme hirveät muistot sijoitusajalta sekä sitä edeltävien tuskan ja pelon täyttämien vuosien painajaiset ja jälkiseuraukset. Oma perheemme luonnollisesti tietää kaiken, muut lapset olivat jo sen verran isoja sijoituksen aikaan että heidän kanssa pystyi kaiken käymään läpi ja jopa sen että isovanhempia säästetään pahimmalta eikä kodin ulkopuolella asiasta puhuta mitään.

En missään tapauksessä häpeä tuota huostassa ollutta lastani, vaan päinvastoin, hän joutui sellaisen helvetin kokemaan että siksi en halua asiaa ulkopuolisille selvitellä ja lapsi itse haluaa myös olla asiasa vaiti. Hänellä itsellään on pari ystävää nykyään, joille hän on voinut asioitaan jonkin verran kertoa sekä tietysti terapeutille joka onneksemme on tosi ihana.

Olen usein miettinyt esim. tätä meidän tapausta. Siinä on tosi monta asiaa, joiden ei uskoisi olevan nyky-Suomessa mahdollista, ellei olisi itse kokenut. Usein vielä näin jälkeenkin päin tulee nipistettyä itseään ja toivottua että herää pitkästä painajaisesta. Näin ei kuitenkaan ole, kaikki on oikeasti tapahtunut. Ainesta olisi useamman virkamiehen toimintatapojen tutkimiseen, heitteillejättöön, virkavirheisiin etc. En kuitenkaan enää jaksa, kaikki voimat meni lapsen saamiseksi ulos helvetistään sekä sitä edeltävien asioiden viemisestä oikeuden eteen.

Kaiken tämän olen salannut esim. työpaikallani. Onnekseni minulla oli sellainen työpaikka, jossa on joustavat työajat ja pystyin kaikki asiat hoitamaan ilman varsinaisia poissaoloja. Pahimpina aikoina oli täysi työ pitää itsensä kasassa ja usein olin töissä koko yön valvoneena. Vapaapäiviksi ja loma-ajoiksi yritin osuttaa pakollisia viranomaistapaamisia ja muita järjestelyjä niin paljon kun vaan pystyin. Voin sanoa eläneeni täydellistä kaksoiselämää useamman vuoden.

Kaikki kokemamme auttoi näkemään asioita uudenlaisessa valossa itselläkin on silmät auenneet näkemään asioita laajemmalti kuin aikaisemmin. Mitään en pidä enää mustavalkoisen itsestään selvänä. Tätä sanomaa kun vaan saisi jotenkin leviämään yleiseenkin tietoisuuteen. Tässä hiljattain yritin varovaisesti avata keskustelua huostaanotoista ja niihin johtavista syistä työpaikan kahvihuoneessa kun meitä oli vain pieni porukka paikalla. Siihen oli luonnollinen tilaisuus erään julkisuudessa ahkerasti olevan henkilön edesottamuksista käydyn keskustelun jatkoksi. Kommentoin, että tuon saman jos tekisi aivan tavallinen yksinhuoltaja, niin lapset olisi huostattu jo aikaa sitten. Tähän tuli sitten voimakkaita kommentteja, että onhan ko. julkkis kuitenkin lapsensa hoitanut ja lapsia ei oteta huostaan ihan noin vain. Sanoin siihen tietäväni tapauksia joissa vanhemman masennus on riittänyt huostaanoton perusteeksi. Tähän tuli todella kiihkeitä kommentteja että ei todellakaan voi näin mennä, jotain muutakin syytä on täytynyt olla. Näin siis on edelleen yleinen käsitys.

Olin varmaan suuri raukka kun en tätä omaa kokemaamme siinä tilanteessa kertonut, mutta haluan säästää kovia kokenutta lastani sekä muita lapsiani yleiseltä repostelulta. En tiedä miten työtoverit olisivat asiaan suhtautuneet jos olisin totuuden kertonut. Työskentelen ammatissa, jossa minun täytyy olla luotettava ja uskottava. Olisi mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktiot, jos tietäisivät tapahtuneen. Tällä palstalla on usein ollut siitä juttua, että yleisesti luullaan huostia tehtävän vain alkoholisteilta ja narkkareilta. Näin ajatellaan varmasti täällä meidänkin pikku kaupungissa eikä meidän perheestä kukaan voisi kuvitellakaan mitä olemme kokeneet. Olen korkeasti koulutettu ja hyvässä ammatissa ja huolehtinut aina lapsistani hyvin. Elämä voi vaan tuoda sellaisia yllätyksiä, ettei oikein usko itsekään.

Sitten varmaan kerronkin mitään salaamatta kaiken kunhan lapset ovat lähteneet pois pesästään eivätkä sitten joudu olemaan pikkupaikkakunnan sipinän ja supinan kohteena, itse sen kestän kyllä. Tällä hetkellä vielä kuitenkin aristelen sitä, että meihin iskettäisiin jokin leima josta lapset joutuisivat kärsimään. Kai sitä olisi rohkeampi jos olisi sitä paljon puhuttua tukiverkkoa ja lähisukulaisia enemmän ympärillä, mutta olemme täällä käytännössä vain oman perheen kesken. En tiedä ajattelenko tätä liikaa, mutta ajatukset ovat näissä kokemuksissa päivittäin. Usein kaipaan vertaistukea ja siksi käyn tätä palstaa lukemassa. Nyt en vaan muista lukeneeni toisten kokemuksista tässä kertoako kaikille vaiko ei? - problematiikasta.

Eli, onko toisia jotka ovat pitäneet kaiken piilossa? Ja jos olette kertoneet julkisesti, niin miten on ympäristön suhtautuminen ennenkaikkea lapsiin, mutta myös itseenne muuttunut?


Tässä toivotan saman kokeineille voimia ja uskoa parempaan huomiseen. Ihmettelen että voiko nykysuomessa olla näin?