Kaikille tiedoksi

Tuumasta toimeksi.... kirjoitti:

Tämä kannattaa joko tulostaa tai kopioida omalle tiedostolle josta sitten ajan kanssa voi lukea koska sivuja tässä on 153....

Tämä on todellakin uskomattoman hyvää luettavaa... siis niin paljon tuttuja asioita ja reaalisessa muodossa sitten koko tämä laaja alue huostaanotto asioista....siis jokaiselle jotakin...suosittelen kaikkien lukevan tämän...

Ja erikoisinta on että tämän kirjan sisältö on sellaista tekstiä että voisi luulla että se olisi lähi aikoina kirjoitettu... täällä kerrotaan kaikki miten sossu toimii,hallinto-oikeus, lasten kertomia asioita,ym. kaiken laista mielenkiintoista...

Hyviä luku hetkiä teille kaikille...






Huostaanottokirja

Toimittanut J P Roos

Joulukuu 2002

Sisällysluettelo

Esipuhe

J. P. Roos: Huostaanotto ja ihmisoikeudet?

Sirpa Taskinen - Maritta Törrönen: Lastensuojelun käsitteistä ja tilasta

Tapio Räty: Lapsen huostaanotto. Perusteet ja oikeusvaikutukset

Anu Suomela: Missä viipyvät huostaanottoperheiden ihmisoikeudet?

Tarja Heino, Liisa Korhonen ja Monika Possauner: Läheisneuvonpito

J..P..Roos: Mikä on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa - tapaus K &T


Päivi Sinko: Pienenä mä luulin että ihminen tarkoittaa aikuista

Erja Saurama: Lastensuojelupolitiikkaa 1950-luvulla

Marjatta Bardy: Vauvat ja lastensuojelu

Maritta Törrönen: Elämää huostaanoton jälkeen - lastenkodissa

Anu Suomela: Elämäntavat huostaanoton syynä

Anja Hannunniemi: Lastensuojelulapsen edunvalvonta ongelmana


Esipuhe

Tämä kirja on ollut pitkään työn alla. Lähtökohtana oli keväällä 2000 virinnyt keskustelu tapauksesta K&T ( ks allekirjoittaneen ja Suomelan artikkelit) ja sen yhteydestä suomalaisiin huostaanottokäytäntöihin. Keväällä 2001 järjestettiin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella luentosarja teemasta Lastensuojelu ja ihmisoikeudet , jossa oli mukana joukko lastensuojelun asiantuntijoita. Pyrin myös saamaan mukaan prosessiin osallistuneita lastenpsykiatreja, mutta melko huonolla menestyksellä. Sen sijaan luennoitsijoiksi suostui sosiaalityöntekijöitä, yhteiskuntatutkijoita juristeja, sekä myös prosessin läheltä kokeneita. Luentojen kuulijoina oli paitsi opiskelijoita myös lastensuojelun työntekijöitä, ja eräässä vaiheessa kuulijoiden ja luennoitsijoiden välinen ristiriita kärjistyi niin vahvasti, että luennon päättyessä paikalla oli vain 1-2 henkilöä allekirjoittaneen ja muutaman muun vakio-osanottajan lisäksi. Luentojen luentopäiväkirjoissa todettiinkin että luentojen yleissävy oli liian kielteinen lastensuojelulle. Kuten nyt julkaistavista teksteistä käy ilmi, todellisuudessa näin ei ollut, vaan suurin osa luennoitsijoista suhtautui positiivisesti ja melko kritiikittömästi lastensuojelun tehtäviin ja toimintatapoihin. Mutta itse luennon kestäessä tilanne oli se, että alkupuolen luennot olivat enemmän positiivisia kun taas loppua kohti alkoi tulla pelkkää kritiikkiä. Tämä ei ollut tarkoitus vaan johtui luennoitsijoiden aikatauluista ja aiheista (kirjan sisältö ei rakentuu jossain määrin samoin joten lastensuojelun ammattilaisten sietokykyä koetellaan lähinnä loppuosan teksteissä).

Kirja ilmestyy ainoastaan näin verkossa, sillä mm. toimitustyön venähtämisen (vieläkin on joitakin ehdottomasti luvattuja tekstejä saamatta!) ja mahdollisen kustantajan vitkastelun takia sain kielteisen päätöksen vasta joitakin päiviä sitten. Tämä oli valitettavaa koska kirjassa ovat mukana monet sellaiset lastensuojelukeskustelun osapuolet jotka eivät yleensä esiinny yhdessä ja näin kirja olisi huomattavasti parempi oppikirjana kuin ne hyvin yksipuoliset teokset joita yleensä käytetään. Allekirjoittanut ei kuitenkaan voinut enää paneutua enempää toimitustyöhön ja jotkut artikkelit kaipaisivat tiettyä ajankohtaistusta (esimerkiksi läheisneuvonpidossa on tapahtunut varsin paljon kevään 2001 jälkeen). On kuitenkin tärkeää että tekstit ilmestyvät, vaikka eivät siis paperimuodossa. Julkaisijana on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitos.
Tekstejä tullaan jatkossa vielä muokkaamaan ja korjailemaan, mutta olen halunnut saada kirjan kuitenkin julkisuuteen vuoden 2002 puolella.

Tämän kirjan lähtökohtana olleen luentosarjan peruskysymyksenä oli mikä näkökulma on ensisijaisesti otettava kun pohditaan lastensuojelua ja huostaanottoja:
- psykososiaalinen vai juridinen,
- lasten vanhempien ominaisuuksia vaiko heidän oikeuksiaan painottava,
- lapsen edun suhteuttaminen perheen tilanteeseen,
- sosiaalityöntekijät lapsen edun puolustajina ja määrittelijöinä
- huonot perheet vs. huono-osaiset ja heikot perheet,
- ennaltaehkäisy vs. viimesijaisuuden korostaminen.


Tai jos asian oikein haluaa tiivistää niin sen voi tiivistää seuraavaan: kun viranomaisen täytyy valita, kenelle tehdään pahaa, niin miten tällöin valitaan?
Kyse on myös oikeassa olemisesta: keskusteluosapuolet näyttävät syyttävän toisiaan siitä että kumpikin haluaa ottaa itselleen oikeaosaolon monopolin.
Toisaalta kyse on myös sosiaaliseen konstruktioon liittyvästä keskustelusta.
Sosiaalityöntekijöiden nykyiseen teoreettisen opetukseen kuuluu vahvana juonteena ajatus siitä, että sosiaalinen todellisuus on aina konstruktio eli hiukan kärjistäen ei ole mahdollista missään tilanteessa väittää että jokin todellisuutta koskeva väite olisi tosi. Näin esimerkiksi huostaanottotilanne on tapahtuma jossa perheen käsitys todellisuudesta joutuu ristiriitaan sosiaalityöntekijän käsityksen kanssa.
Tieteellisen keskustelun tasolla on toki kiintoisaa - ja juuri siitä tässä kirjassakin on kyse - keskustella vaihtoehtoisista todellisuuskäsityksistä, mutta huostaanottojen suhteen ongelma on siinä, että siinä toimitaan yhden ainoan oikean totuuden ehdoilla. Kun huostaanotto toteutuu niin meillä ei enää voi olla pelkkiä konstruktioita vaan kyse on interventiosta todellisuuteen, jossa yhden vaihtoehdon valinta sulkee muut pois. Ja väärän tulkinnan mahdollisuus merkitsee sitä, että interventio voi olla jo perusteiltaan virheellinen. Samoin interventio merkitsee aina kausaalista oletusta vaikutuksista, mikä sekin on ristiriidassa konstruktioristisen ajattelun kanssa

Huostaanotto Tapahtuu/ ei tapahdu
Huostaanoton perusteet Oikeat (riittävät)/ väärät (riittämättömät)
Huostaanoton vaikutukset Tavoitellun mukaiset / Tavoitellun vastaiset

Jo tästä saamme aikaan suuren joukon erilaisia vaihtoehtoja joista seuraavassa voidaan tarkemmin tarkastella joitakin.
Jos interventio ei tapahdu, niin olemme tilanteessa jossa voidaan kysyä, olisiko interventio pitänyt toteuttaa (so. oliko peruste olla tekemättä mitään väärä) ja mitä seurauksia toimimattomuudesta on (esim. lapsen tulevaisuuden ennuste)
Jos interventio tapahtuu niin kyse on siitä olivatko perusteet oikeat eli täyttyivätkö huostaanoton kolme kriteeriä: uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle, muiden toimenpiteiden riittämättömyys ja että sijoitus on lapsen edun mukaista. Nämä ovat toki kaikki konstruktioita mitä suurimmassa määrin, mutta lain kannalta ne joko täyttyvät tai eivät täyty. Mitä löysemmin niihin suhtaudutaan (ainahan kriteerit täyttyvät on lause jonka olen monesti kuullut jaostokeskustelussa ja joka nähdäkseni on perusolettamus) sitä heikommalla jäällä ollaan. Ja varsinkin silloin kun sosiaalityöntekijät argumentoivat väitteellä että perhe itse ei ymmärrä omaa todellisuuttaan, että perheen todellisuudentaju on heikentynyt. Kyse on tällöin siitä, että työntekijä on eri mieltä siitä kuin perhe, mitä perheessä oikein tapahtuu. Jos hänelle on tällöin opetettu että todellisuutta ei olekaan vaan vain erilaisia tulkintoja jotka kaikki ovat yhtä hyviä, niin seuraukset voivat olla todella vakavia.

Jo tästä saamme aikaan suuren joukon erilaisia vaihtoehtoja joista seuraavassa voidaan tarkemmin tarkastella joitakin.
Jos interventio ei tapahdu, niin olemme tilanteessa jossa voidaan kysyä, olisiko interventio pitänyt toteuttaa (so. oliko peruste olla tekemättä mitään väärä) ja mitä seurauksia toimimattomuudesta on (esim. lapsen tulevaisuuden ennuste)
Jos interventio tapahtuu niin kyse on siitä olivatko perusteet oikeat eli täyttyivätkö huostaanoton kolme kriteeriä: uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle, muiden toimenpiteiden riittämättömyys ja että sijoitus on lapsen edun mukaista. Nämä ovat toki kaikki konstruktioita mitä suurimmassa määrin, mutta lain kannalta ne joko täyttyvät tai eivät täyty. Mitä löysemmin niihin suhtaudutaan (ainahan kriteerit täyttyvät on lause jonka olen monesti kuullut jaostokeskustelussa ja joka nähdäkseni on perusolettamus) sitä heikommalla jäällä ollaan. Ja varsinkin silloin kun sosiaalityöntekijät argumentoivat väitteellä että perhe itse ei ymmärrä omaa todellisuuttaan, että perheen todellisuudentaju on heikentynyt. Kyse on tällöin siitä, että työntekijä on eri mieltä siitä kuin perhe, mitä perheessä oikein tapahtuu. Jos hänelle on tällöin opetettu että todellisuutta ei olekaan vaan vain erilaisia tulkintoja jotka kaikki ovat yhtä hyviä, niin seuraukset voivat olla todella vakavia.



Mm. Päivi Sinko on monessa yhteydessä (ks Yhteiskuntapolitiikka 1.2002) arvostellut ankarasti sitä, että lapsen ja biologisten vanhempien suhdetta on ylikorostettu ja että tärkeintä on se, että lapsi saa riittävän hyvää hoitoa riippumatta lapsen ja hoitajien välisestä siteestä. Lastensuojelu näyttäisikin edustavan vahvasti sitä näkemystä jonka mukaan kaikki perheeseen liittyvät kytkennät ovat konstruoituja ja konstruoitavissa. Tämän eräs erikoistapaus on ollut vahva uskomus siitä, että jopa lapsen sukupuoli on valittavissa, konstruoitavissa oleva asia. Nykyään vallinnee kuitenkin suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että sukupuolten välillä on biologisia eroja joita kasvatuksella ei kyetä poistamaan vaikka ulkoiset tunnusmerkit voitaisiinkin muuttaa.
Biologisten perhesiteiden suhteen tilanne on ehkä vieläkin avoimempi. Näkemys siitä, että biologinen (tai yleisemmin läheinen suhde kun lapsi on aivan pieni) suhde ei ole missään erityisasemassa elää vahvana psykiatrien, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, ehkä ymmärrettävistäkin syistä. Uudempi evoluutiopsykologinen tutkimus on tuonut tähän kuitenkin mukaan kiinnostavia elementtejä. Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoitajat olivat jopa 70-kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden. Biologisessa siteessä (alkuperäisessä läheisyydessä) on siis jotain sellaista jota pitkäaikainen hoivaaminen ei selitä (erot oli vakioitu hoitoajan suhteen). Tätä ei lastensuojelussa haluta tunnustaa, vaan ajatellaan, että biologinen vanhemmuus ei synnytä mitään erityistä suhdetta. Olen kärjistänyt asian niin, että biologinen vanhemmuus ymmärretään tällöin yhdeksi monista lapsen edun vaihtoehtoisista toteuttamisen tavoista eikä suinkaan välttämättä parhaaksi.

Otan toisen esimerkin Sirpa Taskisen vetämän työryhmän kirjoittamasta huostaanotto-oppaasta, joka pääasiassa nähdäkseni antaa hyvän pohjan huostaanotoille. Siihen sisältyy kuitenkin hyvin ongelmallisia painotuksia.

Lapsen oikeus tavata vanhempiaan. Laki sanoo että viranomaisen pitää huolehtia siitä että lapsi saa tavata biologisia vanhempiaan. Tämä on nyt kääntynyt päinvastaiseksi: lapsella ja vain lapsella on tapaamisoikeus ja viranomainen voi rajoittaa tätä heti jos katsotaan että tapaamiset ovat lapselle haitallisia. Hyvin herkästi näin näytetään katsottavan, erityisesti kun kyse on aivan pienistä lapsista. (K &Tn tapaus: kun sijoitusta valmisteltiin niin isän ei enää annettu tavata lasta ja hoitaa tätä normaalisti!)
Stakesin Huostaanotto-oppaassa sanotaan tapaamisoikeudesta, että tapaamisoikeus on lapsen oikeus, ei vanhempien oikeus, jota sosiaalilautakunnalla on oikeus tietyillä perusteilla rajoittaan. Kysyin Sirpa Taskiselta tätä merkillistä tulkintaa ja sain vastaukseksi että näin laki sanoo:

A3. Tapaamisoikeus.
Suomen lainsäädännössä (em. laki 2' 1 mom.) tapaaminen on nimenomaan
lapsen oikeus (vrt. myös HE). Tämä perustuu Lapsen oikeuksien sopimuksen 9
artiklan 3 kohtaan. A (Taskinen, sähköpostiviesti 20.9.2000)
.(jossa muuten sanotaan tarkasti näin :Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista

Tulkinta tuntuu vähintäänkin ongelmalliselta. Eihän voi olla mahdollista että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan! Pitäisikö minun pyytää lupa joka kerta kun haluan tavata poikani? Kysyin tätä Kaarlo Tuorilta ja sain suurin piirtein tällaisen vastauksen:
huostaanotto on aina rajattu eikä se vie vanhemmilta suinkaan kaikkia oikeuksia lapsiinsa nähden. Sosiaalilautakunta joutuu vanhemman asemaan vain tietyssä rajatussa mielessä. Vanhemmilla ja lapsilla on edelleen suhde. Normaalissa vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa kummallakin on täysi tapaamisoikeus toisiinsa nähden. Huostaanotto ei muuta tätä perusoikeutta. Se rajoittaa vain vanhempien huolto- ja hoivavastuuta. Jos on tarpeen, lautakunta voi rajoittaa vanhempien tapaamisoikeutta, mutta on täysin väärin sanoa että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan. Päin vastoin, lautakunnalla on erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa oikeus (lapsen edun nimissä) rajoittaa tapaamisoikeutta, ei suinkaan niin että se suopeasti suo mahdollisuuden tapaamiseen jos se on lapsen edun mukaista. Laissa tarkoitettaneen sitä, että sijaishoitajilla (ml. sosiaalilautakunta) ei ole oikeutta estää lasta tapaamasta vanhempiaan. (Tuori s 319)

Taskisen työryhmän virhetulkinta on mahdollinen, kun ei oteta huomioon sitä, että puhutaan sijaishuollosta.. Ja että lasten oikeuksien sopimus koskee lasten oikeuksia, ei vanhempien oikeuksia. Toisaalta se osoittaa miten ajattelutapa on se, että biologisten vanhempien ja lasten välistä suhdetta ei oikein tahdota tunnustaa siksi mikä se on, eli perustavaksi suhteeksi johon nähden kaikki muut suhteet ovat enemmän tai vähemmän toissijaisia poikkeustapauksia: huostaanotto joka antaa lautakunnalle oikeuksia, perhesijoitus, adoptointi (joka on toki lähinnä biologista perhesuhdetta mm pysyvyytensä ja oikeusvaikutustensa osalta) jne.
Olen käyttänyt seuraavaa luetteloa havainnollistaakseni sitä kuinka heikoissa kantimissa oikeusturva on lastensuojelukysymyksissä.
.(ks Roos 2001))
1. Viranomaisilla on oikeus kerätä tietoja ilman sen lupaa, jota tietojen keruu koskee. (periaatteessa pitäisi kertoa, mutta ainakaan vielä näin ei tehdä)
Näiden tietojen ei tarvitse olla varmistettuja eikä luotettavia. Riittää että viranomainen itse uskoo. tiedon luotettavuuteen.
2. Kuka tahansa voi tehdä lastensuojeluilmoituksen, myös anonyymisti Tämä on viranomaisten velvollisuus, mutta tavallisia kansalaisia kannustetaan myös tekemään ilmiantoja (esim. kesällä 2001 useissa lehtikirjoituksissa joiden teemana oli lasten huono kohtelu kesälomalla).
3. Sama viranomainen tekee selvitykset, toimii ensi asteen tuomioistuimena, päättää toimenpiteistä ja toteuttaa ne (tarvittaessa poliisin avustamana)
4. Viranomainen on asiassa syyttävänä osapuolena mutta hänen oletetaan voivan myös samanaikaisesti olla puolueeton asiantuntija. Vain viranomaisella on oikeus päättää tutkimuksesta, asiantuntijalausunnoista ym.
5. Vaikka kyse on usein hyvin pienistä lapsista joille aika on aivan olennainen tekijä, tai lyhytaikaisista kriiseistä joiden jälkeen tilanne palautuu ennalleen, ei viranomaisilla ole mitään kiirettä, sitovia aikarajoja paitsi kiireellisen huostaanoton vahvistamisen suhteen. Viranomainen voi jopa tarkoituksellisesti viivyttää asioiden käsittelyä omilla valituksillaan
6. Huostaanottotuomio on sillä tavoin poikkeuksellinen että se annetaan määräämättömäksi ajaksi. Tuomitun@ velvollisuus on osoittaa että hän on parantunut, viranomaisten ei tarvitse todistaa että on perusteita jatkaa huostaanottoa. Ja vaikka oltaisiinkin sitä mieltä, että huostaanotolle ei ole enää perusteita, niin viranomaisilla ei ole mitään erityistä velvoitetta lopettaa huostaanottoa (koska lapsen etu@ voikin vaatia että lapsi jää sijaisperheeseen).
7. Toisaalta lastensuojeluviranomaisen ei tarvitse ilmoittaa tietoonsa tullutta lapsen pahoinpitelyä poliisille (tähän mm. Mirjam Kalland on vedonnut vastustaessaan huostaanottojen siirtämistä hallintosoikeuksilta käräjäoikeuksiin: jälkimmäisissä vanhemmat joutuisivat vastuuseen kaikista pahoinpitelyistä). Tämä saattaa johtaa sellaisiin paradokseihin, että lastensuojelu saa tehdä ratkaisuja asioissa joissa henkilö voisi saada useamman vuoden vankeusrangaistuksen.

Siis kaiken kaikkiaan: sekä lain mukaan että käytännössä viranomaiselle on tehty suhteellisen helpoksi ylläpitää lastensuojelutoimia kun taas perheille on erittäin vaikeaa vastustaa viranomaistoimia. Viranomaissuoja on erittäin hyvä, perheen suoja erittäin heikko.
Viranomaisen harkintavalta on myös varsin suuri.

On selvää, että tuskin kukaan haluaa joutua tällaisen viranomaiskohtelun kohteeksi.
Kyse ei ole myöskään pelkästään pakkotoimista, vaan se merkillinen kytkös joka vallitsee pakkotoimien ja vapaehtoisuuden sekä auttamisen välillä tekee tilanteen hyvin ongelmalliseksi. Vapaaehtoisuus voi perustua pelkoon tai sitten tietämättömyyteen huostaanoton seurauksista sekä toiveeseen että näin lapsen tapaamisoikeudet järjestyvät helpommin (tätä kirjoittaessa sain yhteydenoton jossa henkilöllä oli erotilanteessa ongelmana toisen osapuolen alkoholismi ja tapaamisten vahingollisuus lapsille. Hänelle oli annettu neuvoksi lasten vapaaehtoinen huostaanotto, jotta tapaamisia voidaan rajoittaa).

Kolme suurta ongelma-aluetta huostaanotoissa ovat:
lapsen edun periaate, lautakunnan asema ja viranomaisten tapa hankkia todistusaineistoa sekä viranomaisen kaksoisrooli kontrollin ja auttamisen suhteen.

Lapsen etu

Viranomaiset vetoavat erittäin kärkkäästi siihen, että lapsen etu on ensisijainen lain mukaan. Ongelma on vain siinä, että lapsen etu ei ole mikään selkeä ja helppo periaate. Sitä on vaikea erottaa perheen tilanteesta. Käytännössä viranomaiset ilmaisevat asian siten että vanhemmat ovat kyvyttömiä ottamaan lapsen etua huomioon, ja ajattelevat vain itseään (konkreettinen esimerkki johon törmäsin äskettäin on kun Mirjam Kalland selostaa tapausta jossa lapsi oli sijoitettu useita kymmeniä kertoja: hänen mukaansa äiti halusi lapsen takaisin itselleen alun perin siksi että hän halusi alitajuisesti vahingoittaa lasta kun lapsi oli saanut paremmat olosuhteet kuin äidillä oli (A She would like to get what her child gets now, but instead she unconsciously wants to take it away from him" www.perhehoitoliitto.fi/ifco2002/plenary.html)

Lapsen etu antaa oikeuden rikkoa vanhempien oikeuksia, toimia julmasti heitä kohtaan. Lapsen etu on siis olennaisesti viranomaisen peruste toimia, viranomaisen määrittelemä etu. Ongelma on tietysti se, että myös lapselle voi käydä huonosti kun vanhemmat sivuutetaan.

Vaihtoehtoinen tulkinta voisi olla se, että lapsen etu tulisi ottaa huomioon heti alun alkaen, so.. että lastensuojelulain periaatteet koskevat kaikkia perheitä joissa on lapsia. Jos olosuhteet muuttuvat vanhemmista riippumattomista syistä (tai heidän ongelmiensa takia) lasten kannalta huonoiksi, niin kunnan tulisi toimia. Näinhän ei tietenkään voi edellyttää. (toisaalta, jos ei voida niin miksi laki on muotoiltu niin, että tällainen tulkinta on mahdollinen!), mutta ainakin niin, että silloin kun perheet turvautuvat lastensuojeluun niin heihin kohdistettujen toimien tulee olla selkeästi lasten edun mukaisia. Tällöin esimerkiksi huonot asuinolosuhteet eivät saisi ensisijaisesti johtaa lapsen sijoittamiseen pois perheestä vaan asuinolosuhteiden parantamiseen. Samoin perheen kriisitilanteiden tulisi johtaa perheen hoitoon kokonaisuutena, ei lapsen sijoittamiseen.


Koska lastensuojelutyöntekijät ovat kuitenkin lapsen edun edustajia, he katsovat itse usein joutuvansa toimimaan vanhempien etuja vastaan, vaikka heidän pitäisikin työskennellä yhteistyössä koko perheen kanssa. Tämä johtaa siihen ongelmaan, että perhe ei aina halua toimia tällaisessa yhteistyössä ja pahin riski on tietysti se, että se ei ota yhteyttä lastensuojeluun siinä vaiheessa kun ongelmat syntyvät. Ennaltaehkäisevä toiminta ei tällöin onnistu vaan lastensuojelu aktivoituu vain pakkotoimien kautta.

Toinen suuri ongelma on huostaanottoihin liittyvä merkillinen yhdistelmä ammatillisuutta, oikeusperiaatteita ja maallikkoperinnettä. Sosiaaliperuslautakunta tai sen jaosto muodostuu poliittisesti valituista maallikoista, jotka joutuvat tekemään päätöksiä ihmisten elämästä eräänlaisena alimman asteen tuomioistuimena. Alkuperäinen tarkoitus, siis se, että tavalliset kuntalaiset toisivat mukaan perustason näkemystä viranomaistoimintaan, on hyvin pitkälle jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Olisi ehdottomasti oikeusturvan kannalta reilumpaa, että jaostot eivät saisi tehdä mitään välittömästi toimeenpantavia päätöksiä. Nythän tilanne on se, että jaosto tekee päätöksen joka alistetaan hallinto-oikeudelle, mutta toimeenpannaan välittömästi. Päätöksen ja sen oikeudellisen vahvistamisen aikaero voi olla 6-10 kk, minä aikana lapsi on huostassa.
Kolmas suuri ongelma koskee tietojenkeruuta. Kun uusi sosiaalihuollon asiakaslaki hyväksyttiin vuonna 2000 vain viranomaisten oikeus saada tietoja pankkitileiltä herätti laajempaa keskustelua. Sosiaaliviranomaisten oikeus saada melkein mitä tahansa informaatiota, esimerkiksi poliisitietoja, sairaustietoja jne on vähintään yhtä problemaattinen. Tämä oikeus tekee mahdolliseksi kerätä perheestä kaikki mahdollinen törky@ mitä siitä vain voi kerätä (huomattakoon että tietojen keruu perustuu asiakassuhteeseen@ ja kattaa siksi paljon laajemman alueen kuin mikä muuten olisi mahdollista).
Ongelmallista on myös se, että kaikenlainen toisen käden tieto on mahdollista liittää asiakirjoihin ilman että sitä olisi mitenkään varmistettu. Sukulaisten ja naapurien puhelintiedot, tai päiväkotien suulliset viestit ovat tällaisia ongelmallisia tietoja, joita perheet eivät voi mitenkään torjua tai kontrolloida. Viranomaisten mielestä kyse on lasten edusta, joka oikeuttaa epävarmankin tiedon hyväksikäyttö
Nähdäkseni ainakin seuraavat muutokset käytäntöön/lainsäädäntöön ovat tarpeellisia (joitakin näistä on viime aikoina ehdotettukin, mutta ei kaikkia):

1. Tahdonvastainen huostaanotto on nähtävä oikeusprosessina jonka osallisilla on samat oikeusturva kuin muissakin prosesseissa, mukaan luettuna oikeus ilmaiseen oikeudenkäyntiin
2. Sosiaali- tai perusturvalautakunta ensimmäisenä oikeusasteena on lopetettava. Lautakunnan tehtävänä tulee olla sen sijaan kaiken lastensuojelun valvonta ja epäkohtiin puuttuminen (tällä hetkellä vapaaehtoiset ns avohuollon sijoitukset ovat käytännössä täysin vailla valvontaa, vaikka niissä väärinkäytösten mahdollisuus on suuri).
3. Tahdonvastainen huostaanotto olisi alun alkaen käsiteltävä yleisessä tuomioistuimessa, ei hallinnollisessa tuomioistuimessa
4. Perheiden omat sosiaalityöntekijät eivät saisi olla tekemisissä huostaanottojen kanssa. Heidän ei ole pakko kertoa tietojaan, paitsi jos kyse on pahoinpitely- tai väkivaltaepäilyistä, jolloin heillä pitäisi olla ehdoton velvollisuus raportoida tiedossaan olevista pahoinpitelyistä.
5. Huostaanottojen käsittelyajoissa tulee olla tiukat rajat, vähintään yhtä tiukat kuin alle 18-vuotiaiden rikollisen suhteen (oikeuskäsittely kaksi viikkoa tapahtuman jälkeen). Viranomaisten oikeutta valittaa ja hyödyntää valitusaikoja tulee voimakkaasti rajoittaa (lapsen edun nimissä!).
6. Sosiaalityöntekijöiden tulee perustaa toimintansa juridisesti pitävään näyttöön, ei huhupuheisiin ja muihin toisen käden tietoihin. Asiakkaita koskevan tiedon tulee olla aikarajoitettua ja relevanttia..
7. Vanhemmilla tulee olla oikeus käyttää omia asiantuntijoita tai vaikuttaa siihen keitä asiantuntijoita lautakunnat käyttävät ja heidän tulee saada aineisto käyttöönsä (sillä lasta ei voi alistaa useille toisiaan seuraaville tutkimuksille)
8. Asiantuntijalausuntojen tulee koskea vain todellisia olosuhteita ja niitä koskevaa näyttöä. ei löysiä teoreettisia olettamuksia. Asiantuntijalausunnolta tulee edellyttää että asiantuntija on tavannut henkilön (tai osapuolet).
9. Tietojen keruun tulee olla avointa ja asiakkaiden tulee saada tietää mitä tietoja heistä kerätään ja keille tietoja annetaan. Luottamuksellista tietoa saa kerätä vain tuomioistuimen luvalla, aivan kuten puhelinkuuntelu edellyttää lupaa.
10. Huostaanottojen tulee olla määräaikaisia siten että viranomaisten on säännöllisin väliajoin perusteltava huostaanoton jatkumista, ei niin että vanhempien tai lasten tulee perustella huostaanoton lopettamista. (tätä kirjoitettaessa olen saanut yhteydenoton Ruotsista perheeltä jossa lapset huostaan otettiin neljä vuotta sitten Suomessa ja ovat edelleen huostaan otettuina vaikka perheen tilanne on olennaisesti muuttunut. Viranomaiset eivät ole missään vaiheessa tehneet aloitetta huostaanoton edellytysten selvittämisestä).
Huostaanottoihin liittyy väistämättä vakavia oikeusturvaongelmia, jotka koskevat sekä lapsia että vanhempia. On huolestuttavaa, että kentällä esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan huostaanottojen ongelmat liittyvät lähinnä siihen että ne tehdään liian myöhään eikä lapsia eroteta pysyvästi vanhemmistaan. 1960-luvulla käytiin vilkasta keskustelua ns. pakkoauttajista, eli tahdonvastaisista hoitotoimista alkoholin, mielenterveysongelmien yms yhteydessä. Nyt tällainen pakkoauttaminen on pitkälle historiaa. Lasten suhteen tilanne on edelleen akuutti: lastensuojelun ammattilaiset haluavat edelleen auttaa vaikka sekä autettavat että heidän perheensä vastustavat tätä kynsin hampain. Tässä kirjassa tulee esiin hyvin erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Lukija joutuu itse ratkaisemaan onko huostaanoton ongelma enemmän siinä, että huostaanottoja ei tapahdu tarpeeksi usein vaiko siinä, että huostaanottoja voi tapahtua myös väärin perustein.

Lastensuojelun käsitteistä ja tilasta
Periaatteena lapsen etu
Lastensuojelun johtavana periaatteena on ottaa huomioon lapsen etu. Jos vanhempien ja lasten edut ovat ristiriidassa keskenään, ratkaisevaa on lapsen etu. Lastensuojeluviranomaisten tehtävänä on selvittää asianosaisten mahdolliset erilaiset näkemykset mahdollisimman objektiivisesti. Tämän varmistamiseksi huostaanottoa harkittaessa työskentelyyn tulisi osallistua ainakin kaksi työntekijää.

Suomi on sitoutunut noudattamaan Yhdistyneiden kansakuntien Lapsen oikeuksien sopimusta. Sen mukaan lasta ei tule erottaa vanhemmistaan vastoin heidän tahtoaan paitsi jos lasta kohdellaan huonosti tai laiminlyödään. Lapsen vapauteen tai muuhun suojattuun oikeuspiiriin kohdistuvan päätöksen voi tehdä vain viranomainen. Asianosaisilla tulee olla mahdollisuus saattaa asia tuomioistuimen arvioitavaksi.
Stakesin huostaanottoprojekti
Huostaanottoa koskevat kysymykset ovat perheille vaikeita ja myöskin ammatillisesti erittäin vaativia. Sekä asiakkaiden, sosiaalityöntekijöiden että muiden ammattiryhmien esittämien ongelmien pohjalta Stakes asetti Huostaanottoprojektin selvittämään, millä tavoin voitaisiin parantaa huostaanottojen laatua ja kehittää siihen liittyviä prosesseja.
Vuonna 1997 alkaneessa projektissa on ollut sekä tutkimusosioita että kehittämisosioita. Sen keskeisiä tutkijoita ovat Marjatta Bardy ja Tarja Heino, ja lisäksi mukana on ollut muuta Stakesin henkilöstöä ja määräaikaisia työntekijöitä. Vaikka projektin lähtökohtana on huostaanotto, on se tarkastellut lastensuojelua myös laajemmin, ja pohtinut erityisesti myös sitä, miten huostaanottotilanteita voitaisiin ehkäistä. Tilastollisen tarkastelun avulla on selvitetty lastensuojelun asiakastyön määrällistä kehittymistä, erityisesti huostaanottojen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osalta. Lisäksi on selvitetty lasten ja vanhempien kokemuksia huostaanotoista. Erityisen vaikuttava on ollut "Elämäni tarina", johon on koottu sijaisperheissä tai laitoksissa eläneiden lasten omia kertomuksia kokemuksistaan Kehittämisosiossa on kokeiltu erilaisia uudentyyppisiä menetelmiä lastensuojelussa, kuten
o läheisneuvonpito
o elämäntaidot ja elämänkerrallisuus
o perhetyön menetelmät
o vauvat lastensuojelussa
o dialoginen vauvavoimistelu (erityisesti FAS- lapsille)
Projekti on tuottanut useita julkaisuja (ks. kirjallisuutta tämän artikkelin lopussa sekä Stakesin nettisivuilta huostaanottoprojektin "tieto kiertoon" nimikkeellä julkaistuja artikkeleita ja kirjallisuuskatsauksia. www.stakes.fi/huosta - osahankkeet - läheisneuvonpito - kirjallisuutta ).
Huostaanottoprojektin alkuvaiheissa kävi ilmeiseksi, että työntekijät kaipasivat selkeää opasta lasten vaikeiden tilanteiden käsittelemiseksi ja huostaanottojen toteuttamiseksi. Mitä muita toimenpiteitä voisi harkita jotta voitaisiin välttyä huostaanotolta? Lastensuojelulaki on varsin monimutkainen eivätkä kaikki juridiset muodollisuudet ole selkeitä varsinkaan aloitteleville sosiaalityöntekijöille. Näin perustettiin työryhmä valmistelemaan opasta huostaanotosta, puheenjohtajanaan Sirpa Taskinen.

Työryhmän työn tuloksena syntyi opas "Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi." Opaskirjan on toimittanut Sirpa Taskinen. Kirjan luonnoksista saatiin ansiokkaita lausuntoja asiakasjärjestöiltä, lastensuojelujärjestöiltä, kuntien lastensuojelutyöntekijöiltä, lääninoikeuksilta ja kouluttajilta.

Oppaan tavoitteena on lisätä kaikkien osapuolten oikeusturvaa lastensuojelutyössä muun muassa korostamalla lapsen mielipiteiden kuulemisen tärkeyttä, selventämällä ja tekemällä näkyvämmäksi huostaanottoprosessin juridis-hallinnollista kulkua sekä kiinnittämällä huomiota lastensuojelussa tehtävien asiakirjojen tasoon. Pyrkimyksenä on myös yhtenäistää huostaanottokäytäntöjä eri puolilla maata sekä antaa perheille ja lastensuojeluviranomaisille virikkeitä ja taustanäkemyksiä lasten edun toteuttamiseksi.

Opaskirja soveltuu opiskelijoiden ja aloittelevien työntekijöiden opetukseen, mutta myös kokenut sosiaalityöntekijä saattaa tarvita muistilistoja muun muassa sen varmistamiseksi, että huostaanotto noudattaa lastensuojelulain säädöksiä. Lastensuojelun ammattitaitoa ei luonnollisestikaan voi opiskella pelkästään kirjoista vaan tarvitaan omakohtaista myötäelämistä, käytännön harjoittelua ja tapauskohtaista työnohjausta kokeneelta työntekijältä.


Lastensuojelun avohuollon tukitoimet

Lastensuojeluviranomaisten on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jos puutteet lapsen hoidossa ja kasvatuksessa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vaarantaa lapsen tai nuoren terveyttä tai kehitystä tai jos lapsi / nuori omalla käyttäytymisellään vaarantaa niitä (LsL 12 '). Näissä tilanteissa pyritään ensisijaisesti tukemaan lasta ja perhettä avohuollon tukitoimin niin että lapsi voisi asua omassa kodissaan.

Lastensuojelun palveluja, joihin ei sisälly huostaanottoa, kutsutaan hallinnollisesti lastensuojelun avohuolloksi. Kaikki lapset, jotka ovat lastensuojelun asiakkaina, eivät ole huostaan otettuja. Vuonna 1999 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli 43 679 lasta (Lastensuojelu 1999). Suurin osa lastensuojelun asiakkaana olevista lapsista saa niin sanottuja avohuollon tukitoimia. Avohuollon tukitoimiin sisältyy muun muassa lapsen toimeentulon, koulunkäynnin ja harrastustoiminnan tukeminen. Lapset asuvat tavallisimmin kotonaan käyttäessään lastensuojelun avohuollon palveluja. Avohuollon tukitoimena voidaan lapselle järjestää myös perhehoitoa tai laitoshuoltoa yhdessä vanhemman tai huoltajan kanssa tai kaksitoista vuotta täyttäneelle lapselle yksinään. (Lastensuojelu 1999.)

Kunnan tulee järjestää seuraavia avohuollon tukitoimia (LSL 6, 7 ja 13 '):

- neuvottelumahdollisuus sosiaalityöntekijöiden kanssa sosiaalitoimistossa tai tarvittaessa perheen kotona
- tutkimus ja hoito kasvatus- ja perheneuvonnan toimipaikassa
- kotipalvelun työntekijöiden apu lapsiperheille
- päivähoitopaikan järjestäminen ottaen huomioon lastensuojelunäkökohdat
- koulunkäynnin tukeminen yhteistyössä kouluviranomaisten kanssa
- tukihenkilö lapselle / nuorelle ja vanhemmille
- taloudellinen tuki lapsen/nuoren harrastuksiin
- taloudellinen tuki lastensuojelullisin perustein
- sijoitus asumaan kodin ulkopuolelle avohuollon tukitoimenpiteenä


- asuntoja lastensuojelun tarpeeseen
- loman kustantaminen sosiaalisin perustein
- nuoren työhön sijoittumisen tukeminen
Edellä lueteltujen lakisääteisten tukitoimien lisäksi monilla kunnilla on myös muunlaisia menetelmiä perheiden auttamiseksi kuten vanhempien ja nuorten ryhmiä, keskustelutilaisuuksia, leirejä, tukiperheitä, oppaita, terapiapalveluja sekä erilaisia kriisi- ja verkostotyön menetelmiä. Perheen jäsenet saattavat käydä keskusteluja sosiaalityöntekijän kanssa jostakin heitä itseään askarruttavasta asiasta, esimerkiksi nuoren ja vanhempien välisistä erimielisyyksistä tai vanhempien välisistä ristiriidoista. He voivat osallistua erilaisiin keskustelu- tai toimintaryhmiin, joissa he tapaavat muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Myös lapset voivat käydä vertaisryhmissä, esimerkiksi päihdeongelmaisten vanhempien lasten ryhmissä. Perheet voivat saada myös arkiseen elämäänsä helpotusta esimerkiksi tukihenkilöltä tai perhetyöntekijältä. Perhetyö on uudenlainen työmuoto, joka hakee vielä muotoaan. Perhetyöntekijän rooli voi muistuttaa hiukan tukihenkilön ja kodinhoitajan töiden yhdistelmää.
Avohuollon tukitoimien ohella joudutaan selvittämään seuraavia mahdollisuuksia:
Riittäisikö tilanteessa esimerkiksi huollon siirto tai oheishuoltajan määrääminen? (HTL 9 ')
Tarvitaanko perheen aikuisen pakkohoitoa päihteidenkäytön, siihen liittyvän väkivaltaisuuden ( Päihde HL 10 ' -13 ') tai mielenterveysongelmien ( Mielent L 8 ') perusteella? Turvaisiko se lapsen tilanteen ilman huostaanottoa? Olisiko koko perheen laitoshuolto avohuollon tukitoimena toteutettavissa? (LSL 14 ') Tulisiko kysymykseen perheenjäsenten kuntoutus? (Kuntoutusrahaa voidaan maksaa mm. lastensuojelulain nojalla. Kuntoutuksen tarkoituksena tulee olla kuntoutujan työelämässä pysyminen, työelämään palaaminen tai sinne tulo ( KuntRL 4 ').)

Sijaishuolto

Elleivät avohuollon toimenpiteet ole riittäviä, tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia, ja jos sijaishuolto on lapsen edun mukainen, joudutaan harkitsemaan lapsen ottamista huostaan.

Lapsi voidaan sijoittaa asumaan muualle kuin kotiinsa sekä avohuollon tukitoimena, huostaanoton kautta ja jälkihuoltona. Jos lapsi on otettu huostaan, hänet on silloin sijoitettu sijaishuoltoon. Se viittaa käsitteenä siihen, että vanhemmat ovat saaneet itselleen sijaiset, jotka pitävät huolta, hoitavat ja kasvattavat lasta sovitun ajan. Sijaishuoltopaikkoina Suomessa käytetään eniten sijaisperheitä, toiseksi eniten lastenkoteja ja kolmanneksi eniten perheryhmäkoteja. Vuonna 1999 perhehoidossa oli sijoitettuna 5 520, lastenkodeissa 2 098 ja perheryhmäkodeissa 1 233 lasta (Stakes Tieto 23.3.2001). Näiden lisäksi on erilaisia muita laitoshoitoa antavia koteja, muun muassa ensi-, turva-, nuoriso- ja koulukoteja, joissa lapsi oleskelee sovitun ajan. Vuonna 1999 oli sijoitettu yhteensä 12 370 lasta. Näistä lapsista 55 % (6 861 lasta) oli otettu huostaan. (Lastensuojelu 1999.)

Huostaanotto on lastensuojelun äärimmäisin keino, johon lastensuojelulaki velvoittaa, jos lapsi on vakavassa vaarassa. Lastensuojelulaissa määritellään kriteerit huostaanotolle (LsL 16 '). Huostaanoton kriteerit kiteytetään laissa kolmeen kohtaan. Ensinnäkin jos lapsen huolenpito tai muut kodin olosuhteet tai jos lapsi itse vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään, on kunnan sosiaalilautakunta velvoitettu ryhtymään toimenpiteisiin. Lapsen tilanteen tukemiseksi käytetään ensisijaisesti avohuollon tukitoimia. Huostaanoton toinen edellytys onkin se, että avohuollon tukitoimet ovat riittämättömiä tai että ne eivät ole tarkoituksenmukaisia. Huostaanoton kolmas edellytys on, että sijaishuolto on kyseisessä tilanteessa lapsen edun mukaista. Useimmiten huostaanottoa on edeltänyt vuosia kestävä prosessi, jolloin kodin olosuhteet, vanhempien elämäntilanne tai lapsen oma käyttäytyminen ovat muuttuneet lapsen elämälle kohtuuttoman vaikeiksi.

Huostaanoton aikana sosiaalilautakunta on velvoitettu järjestämään lapsen päivittäisen hoidon ja kasvatuksen. Vanhemmat eivät menetä vanhemmuuttaan eivätkä huoltajuuttaan lapseen tuona aikana. Huostaanotto tehdään aina toistaiseksi. Huostaanotto voidaan lakkauttaa, kun esimerkiksi vanhempien tai lapsen omassa elämäntilanteessa tapahtuu olennaisia muutoksia ja kun lopettaminen ei ole selvästi vastoin lapsen etua. Vuonna 1998 lakkautettiin 900 huostaanottoa. Huostaanotoissa pyritään nykyään lyhytaikaisuuteen, ei enää pitkäaikaisuuteen kuten aiemmin. (Heino & Rantamäki 2001.) Vuonna 1999 sijoitetuista lapsista 45 % oli alle vuoden, 29 % 1-3 vuotta ja 26 % yli 3 vuotta sijoitettuna (Lastensuojelu 1999).
Käytännön ristiriitaa aiheuttaa se tosiasia, että lapsi on saattanut kiintyä sijaisvanhempiinsa varsinkin jos huostaanotto on kestänyt pitkään. Aina ei ole vuosia myöhemmin lapsen edun mukaista erottaa häntä läheisiksi tulleista ihmisistä, jos vanhemmat ovat jääneet vieraiksi. Nykyiset työmuodot eivätkä myöskään lastensuojelun työntekijöiden voimavarat riitä tukemaan vanhempia huostaanoton jälkeen, mikä vaikuttaa siihen ettei vanhempien ole helppoa muuttaa omaa elämäänsä, mikä puolestaan edistäisi lapsen kotiinpaluuta. Aina eivät sosiaalityöntekijät ole vanhemmille edes paras tuki, koska yhteistyö vanhempien kanssa huostaanoton jälkeen saattaa olla vaikeaa. Vanhemmat saattavat kokea, että heidän luottamuksensa on rikottu.

Lapsia ei nykyisen tietämyksen valossa eristetä vanhemmistaan, mutta etäisyydet ja muut esteet saattavat vähentää lasten yhteyksiä omaisiinsa tai jopa katkaista yhteydet
( Millham ym. 1986). Esimerkiksi lastenkotiin sijoitetut lapset erotetaan fyysisesti sukulaisistaan, mutta heidän kanssakäymistään ei estetä fyysisin estein kuin poikkeustapauksissa. Lapsella on oikeus huostaanoton aikana pitää yhteyttä läheisiinsä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain, mikäli yhteydenpito on lapsen edun vastaista. Rajoituksesta on tehtävä erillinen päätös. Lasten ja vanhempien välisiä tapaamisia voidaan rajoittaa tai sallia ne valvotuissa oloissa erityisistä syistä, esimerkiksi vanhemman väkivaltaisuuden, arvaamattoman käytöksen tai ilmitulleen hyväksikäytön takia. Tavalliseen sijaishuollon käytäntöön kuuluu se, että vanhempien kanssa sovitaan tietyt ajat, jolloin he voivat tavata lastaan. Ne eivät ole sinänsä tapaamisoikeuden rajoituksia, vaan käytännön järjestelyihin kuuluvia sopimuksia siitä milloin vanhemmat voivat tavata lasta. Se miten tapaamisista on sovittu, on hyvä tehdä kirjallinen päätös.

Vaikka vanhemmat saavat tavata lastaan, yhteyksien pitämiselle lapseen saattaa olla olemassa psyykkisiä esteitä. Niitä voivat luoda sekä rankkuus, jolla lasten vanhempien elämään on puututtu, että eri osapuolien asenteet. Lasten huostaanotot kertovat julkisen ja yksityisen edun vastakkaisuudesta. Lasten sijoittaminen eroon perheestä koskettaa syvästi lasta, lapsen ystäviä, vanhempia, sukua ja työntekijöitä sekä heidän yhteisöjään. Kokemukset huostaanotoista ovat yksilöllisiä, tunteita herättäviä ja tiettyihin elämäntilanteisiin liittyviä ja siksi niissä on hyvin vaikea saavuttaa kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua.

Huostaanoton aikana kunnan sosiaalihuollosta vastaava toimielin päättää mm. lapsen olinpaikasta ja kasvatuksesta. Lapsen huoltajia on kuitenkin kuultava lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvissä asioissa. Lapsen huoltajilla on oikeus hakea muutosta lasta koskeviin päätöksiin, elleivät he hyväksy niitä.

Huostaanoton yhteydessä käsitellään usein arkaluonteisia asioita. Viranomaisilla on velvollisuus pitää perheen yksityiset asiat salassa. Lapsella ja huoltajilla on kuitenkin oikeus tutustua niihin asiakirjoihin (mukaan luettuna mahdolliset nauhoitukset ja videotallenteet), joilla on tai on voinut olla merkitystä asian käsittelyssä. Mikäli viranomaiset eivät jostain syystä katso voivansa antaa näitä tietoja, on siitä tehtävä perusteltu kirjallinen päätös, josta voi valittaa. Pääsääntönä on, että lastensuojeluviranomaisten työskentely perheen kanssa on avointa ja luottamuksellista.

Huostaanoton laatukriteerit

Huostaanotolla on monia ulottuvuuksia: se on sekä sosiaalinen, psykologinen että juridinen tapahtuma. Kun pyritään auttamaan lasta ja hänen perhettään, on tärkeätä turvata se, että toimenpiteillä todella on myönteisiä vaikutuksia lapsen elämään. Juridis-muodollisesti oikein toteutetun huostaanoton on myös tunnuttava parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta - joskin elämässä toisinaan joudutaan valitsemaan vain vähemmän tyydyttävistä mahdollisuuksista se vähiten huono.

Huostaanottoprosessin ja sen vaikuttavuuden laatua voidaan arvioida seuraavilla kriteereillä:

1. Lapsen edun kriteerit

Kaikkien toimenpiteiden tulee olla lapsen edun mukaisia, ts. niiden tulee sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä edistää hänen kehitystään ja poistaa sen esteitä. Lyhyen aikavälin onnistumiskriteereitä ovat esimerkiksi lapsen rauhoittuminen, oireiden lievittyminen ja kyky keskittyä koulunkäyntiin.

Pitkällä aikavälillä huostaanoton tulisi varmistaa lapsen kasvaminen tasapainoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi, joka kykenee läheisiin ihmissuhteisiin ja työntekoon. Täysin onnistunut huostaanotto katkaisee sukupolvien yli ulottuvan huono-osaisuuden kierteen, niin etteivät seuraavan sukupolven lapset enää tarvitse lastensuojelutoimenpiteitä.


2. Laillisuuskriteerit

Huostaanoton, sen valmistelun ja lopettamisen tulee noudattaa lastensuojelulain säädöksiä. Asianosaisten oikeusturva on otettava huomioon prosessin eri vaiheissa. Lasta, vanhempia ja muita asianosaisia tulee kuulla, heitä tulee informoida suunnitelmista ja päätöksistä, ja mahdollisuuksien mukaan toimenpiteiden tulisi tapahtua yhteisymmärryksessä. Asiakirjojen tulee täyttää niille asetetut määrämuodot, ja asianosaisilla on oikeus tutustua niihin. Päätökset on tehtävä kirjallisesti, ja oikeus niiden tekemiseen on toimivaltaisella elimellä tai niihin valtuudet saaneella työntekijällä. Prosessin tulee tapahtua lainmukaisissa aikarajoissa.

3. Subjektiivisen kokemuksen kriteerit

Kaikkein haastavimpia ja herkimpiä huostaanoton onnistumisen mittareita ovat lapsen, vanhempien ja muiden kasvattajien sekä työntekijöiden tunteet. Huostaanottoon johtavissa vaikeissa tilanteissa ei ole mahdollista välttää ristiriitoja, epätoivoa ja hätää, mutta niiden hoitaminen on prosessin keskeinen koetinkivi.

Kokevatko lapsi ja hänen vanhempansa, että heitä on kuunneltu, ymmärretty ja otettu huomioon huostaanottoa valmisteltaessa ja täytäntöön pantaessa? Ovatko he voineet aidosti olla mukana suunnittelemassa ja hyväksymässä esimerkiksi huoltosuunnitelmaa, sijoituksen muotoa ja lapsen siirtämistä? Onko heidän epätoivon ja raivon purkauksensa otettu vastaan ammatillisella tyyneydellä ja lujuudella? Onko lapselle ja perheelle annettu riittävästi aikaa pohtia omaa tilannettaan? Tuntuuko heistä, että heitä kohdellaan arvokkaina, varteenotettavina ihmisinä
Huostaanottotilanne on kriisi, josta selviytyminen vie voimavaroja. Kriisissä olevaa ihmistä ei voi arvioida samanlaisten mittapuiden mukaan kuin muutoin, ja myös hänen subjektiivinen kokemusmaailmansa muuttuu. Lapsi ja vanhemmat eivät esimerkiksi ehkä muista kuulleensa jotain heille sanottua asiaa, koska kriisi kaventaa vastaanottokykyä. Asianosaisten väitteet siitä, ettei heitä ei ole informoitu, eivät siis välttämättä pidä sellaisenaan paikkaansa, mutta tietoa ei ilmeisesti ole välitetty perille menevällä tavalla. Yksinkertainenkin tieto saatetaan joutua kertomaan useaan kertaan.

Vaikeuksissa olevien perheiden kanssa työskentely on myös työntekijälle emotionaalisesti raskasta, ja myös hänen subjektiiviset kokemuksensa mittaavat huostaanottoprosessin laatua. Voidakseen auttaa lasta ja vanhempia ja selvittääkseen omia menettelytapojaan ja tunteitaan myös työntekijä tarvitsee tukea. Työntekijällä tulee olla tukea antava esimies ja/tai lastensuojelun tukiryhmä, jokapäiväisissä asioissa auttavia työtovereita ja yhteistyökumppaneita, joita pienissä kunnissa joudutaan hakemaan naapurikunnista, perheneuvolasta, A-klinikoilta jne. Lastensuojelutyöntekijälle erittäin tarpeen on myös työnohjaaja, jonka kanssa hän voi neuvotella ja käydä lävitse prosessin eri vaiheita.

Yhteiskunnallinen tilanne näkyy lastensuojelussa

Lasten määrien laskut ja kasvut lastensuojelutilastoissa ovat yhteydessä suomalaisen yhteiskunnan taloudelliseen tilanteeseen. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä väheni 1990-luvun alkuun asti, kun siitä eteenpäin määrät ovat kasvaneet tasaisesti. Erityisen hyvä tilanne oli 1980-luvun loppuvuosina ja aivan 1990-luvun alussa. Jos kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten absoluuttisia määriä tarkastellaan 30 vuoden ajalta, niin niissä ei ole havaittavissa dramaattisia muutoksia. Vuonna 1970 perhehoidossa oli 5 476 ja laitoshoidossa oli 7 108 lasta (Muuri 1998, 70). Kun vastaavat luvut olivat vuonna 1999 perhehoidossa 5 700 ja laitoshoidossa 6 670 lasta (Lastensuojelu 1999). Vuonna 1991 oli tilastoitu vähiten lapsia perhehoitoon (4 346) ja laitoshoitoon (4 378), jonka jälkeen luvut ovat kasvaneet tasaisesti ainakin vuoteen 1999 saakka (Muuri 1998, 70). Laitoksia suljettiin samaan aikaan, kun lastensuojelussa olevien lasten määrä alkoi kasvaa. Näiden tilalle osittain tuli uudenlaisia perhekoteja ja perhekuntoutuskeskuksia. Laitoksista tehtiin kodin- omaisempia ja lasten määrää osastoittain pienennettiin. Ihanteena oli tehdä laitoksista
niin paljon kotia muistuttavia kuin mahdollista
Huostaanottojen määrä on laskenut 1970-luvun puolesta välistä, mutta huostaanottojen suhteellinen osuus on laskenut vähemmän, koska lapsiväestö on pienentynyt. Vuonna 1975 oli huostaan otettuna 10 585 lasta ja vuonna 1999 vastaava luku oli 6 861, joka on 35 % vähemmän kuin aiempana vertailuvuotena. Alhaisin huostaan otettujen lasten luku on samoin kuin sijoitettujen lasten määrissä vuonna 1991, jolloin 6 203 lasta oli huostaan otettu. (Muuri 1998, 74; Lastensuojelu 1999) Vuotta 1991 voidaan pitää eräänlaisena taloudellisen taantuman alkuvuotena, josta alkoi Suomea muuttanut ajanjakso.

Lastensuojelu on perinteisesti kohdistunut yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Huono-osaisuutta on kuvattu esimerkiksi perheen suuren lapsiluvun, vuokra-asumisen tai työväestöön kuulumisen avulla. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön perinteisiä tehtäviä ovat köyhyyden hoito ja luokkavastakohtien tasoittaminen. Lähellä näitä tavoitteita oltiin 1980-luvulla: hyvinvointivaltio toimi aika hyvin. 1990-luku oli suhteellisesti erityisen rankka lapsiperheille, sairaille ja varattomille ihmisille (Ruotsalainen 1999), koska juuri heidän etuuksiensa leikkaaminen ja karsiminen aiheutti taloudellista ahdinkoa ja lisääntynyttä toimeentulotuen tarvetta. Samaan aikaan rajusti kasvanut työttömyys särki uskoa talouden jatkuvaan kasvuun. Kansalaisten lisääntynyt eriarvoisuus tuo helposti mieleen sosiaalipolitiikan alkuperäisen tehtävän, johon olisi haettava tämän ajan lääkkeitä. Uusi vuosituhat on ristiriitaista aikaa, koska hyvinvointi ja pahoinvointi ovat samanaikaisesti näkyviä. Suurimmalla osalla ihmisiä ja lapsia menee hyvin, kun osalla ihmisiä menee edelleen huonosti ja osalla vieläkin huonommin. Sosiaalityössä kohdataan ihmisten hätää ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jotka konkretisoituvat lastensuojelussa lasten hoidon laiminlyönteinä, jaksamattomuutena ja toivottomuutena. Eriarvoisuus särkee yhteiskunnallista koheesiota ja luo katkeruutta, jonka kohteeksi sosiaalityöntekijät usein joutuvat.

Kehittyykö lastensuojelu?

Lastensuojelun tarpeessa olevien lasten määrät ovat nousseet hälyttävästi koko 1990-luvun, mutta työntekijöiden määrää ei ole vastaavasti lisätty. Työpaine on monissa kunnissa ylittänyt kohtuuden rajat. Lastensuojelutyöntekijät ovat kuitenkin kunnioitettavan aktiivisesti lähteneet kehittämään omia työmuotojaan ja osallistuneet myös Stakesin huostaanottoprojektiin. Projektissa kehitetyt menetelmät ovat saaneet suurta vastakaikua, ja oppaat ovat kuluneet käytössä - läheisneuvonpito-oppaasta otettiin varsin pian toinen painos, huostaanotto-opas on yltänyt kolmanteen painokseen.

On kuitenkin selvää, että lasten tilannetta ei pitkän päälle voida parantaa ilman, että kunnat vakavasti tutkivat mahdollisuuksia lisätä työntekijöitä lasten ja perheiden kanssa tehtävään työhön. Erityisesti tulisi varmistaa lapsille hyvä arki päiväkodeissa ja koulussa mm. pienentämällä lapsiryhmiä. Lapset voivat silloin paremmin, ja pulmat on mahdollista havaita aikaisemmin. Monet vanhemmat kaipaisivat tukea kasvatustyössään jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät. Erilaisten perhekasvatuksen muotojen soisi kehittyvän nykyaikaiselle tasolle. Lastensuojelutyön ja huostaanottojen laatua ei voida taata ilman selkeätä resurssilisäystä. Kuntien keskinäinen yhteistyö esimerkiksi yhteisten erityistyöntekijöiden muodossa on erittäin suositeltava tie eteenpäin. Myös järjestöjen asiantuntemusta ja resursseja olisi syytä koota nykyistä tiiviimpään yhteistoimintaan kunnallisen lastensuojelun kanssa.

KIRJALLISUUTTA

Bardy, Marjatta (1996) Lapsuus ja aikuisuus - kohtauspaikkana Èmile. Stakes, tutkimuksia 70/1996.
Bardy, Marjatta (1998) Taide tiedon lähteenä. Stakes & Areena Kustannus Oy
Bardy, Marjatta, Johanna Barkman & Tarja Janhunen (toim.) (2000) Elämäni tarina. Lukemisto lapsuuden kokemuksista lastenkodissa ja perhehoidossa. Stakes.
van Delft, Marjon (1998) Community Art - Implications for Social Policy. Stakes, Themes from Finland 6/1998.
Heino, Tarja & Rantamäki, Raija (2001) Huostaanotoista. www.stakes.fi/ julkaisuja/ heino&rantamaki.pdf
Heino, Tarja, Johanna Korpinen & Seppo Sallila (1997) Tutkimus lääninoikeuksien tekemistä ratkaisuista lastensuojeluasioissa. Stakes, Aiheita 36/1997.
Heino, Tarja & Seppo Sallila (1998) Muutokset lasten sijoituksissa ja sijoituskäytännöissä vuosina 1991-1996.Stakes, Aiheita 5/1998.
Heino, Tarja, Kristiina Berg & Johanna Hurtig (2000) Perhetyön ilo ja hämmennys. Lastensuojelun perhetyömuotojen esittelyä ja jäsennyksiä. Stakes, Aiheita 14/2000.
Heino, Tarja (toim.) (2000) Läheisneuvonpito - uusi sosiaalityön menetelmä. Stakes, Oppaita 40
Janhunen, Tarja (1997) Taide ja lastensuojelu. Sosiaali-, nuoriso- ja kriminaalityötä Legioonateatterin keinoin. Stakes, Aiheita 22/1997
Laakso, Riitta & Peppi Saikku (1998) Hyvä huostaanotto? Stakes, Aiheita 28/1998.
Lastensuojelu 1999. Lastensuojelutilasto 1999/Stakes/Stakes Tieto. www.stakes.fi/stakestieto/PDF/palaute9.pdf.
Millham, Spencer & Bullock, Roger & Hosie, Kenneth & Haak, Martin (1986) Lost in Care: The problems of maintaining links between children in care and their families. Aldershot: Gover.
Muuri, Anu (1998) Lapsen elatus, huolto ja lastensuojelu 1997. Tilastoraportti 23. Helsinki: Stakes.
Muuri, Anu (1999) Lastensuojelu 1998. Stakes, tilastoraportti 33/1999.
Määttänen, Kirsti & Tuija Vanamo (1998) Dialogisesta vauvavoimistelusta lasten pahoinpitelyn varhaispreventioon. Stakes, Aiheita 22/1998.
Näsänen, Merja & Marie Rautava (1998) Koulukotioppilaiden kokemuksia ja näkemyksiä huostaanotosta, sijoituksesta ja koulukotielämästä. Stakes, Aiheita 50/1998.
Ruotsalainen, Pekka (1999) Sosiaaliturvaetuudet tuloerojen tasaajina 1990-luvun lama-Suomessa. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 45. Helsinki: Kela.
Stakes Tieto 23.3.2001. Stakes/Stakes Tieto/Lastensuojelu (erillinen ajo).
Taskinen, Sirpa (toim.) (1999) Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi. Stakes, Oppaita 33.

Nettijulkaisuja katso www.stakes.fi/huosta - osahankkeet - läheisneuvonpito - kirjallisuutta


Tapio Räty
Lapsen huostaanotto
Perusteet ja oikeusvaikutukset
Lastensuojelulain tavoitteista

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lain­säädäntöelinten toimissa, jotka koskevat lapsia on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Perustuslain 22 ':n mukaan julkisen vallan on puolestaan turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Sekä lapsenhuoltolaissa, että myös lasten­suojelulaissa painotetaan lapsen edun mukaisten ratkaisujen ja päätösten ensisijai­suutta.

Sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (asiakaslaki) mukaan kaikissa julkisen tai yksityi­sen sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat alaikäistä, on ensisijaisesti otettava huomioon alaikäisen etu.

Lainsäädännössä on viranomaiselle sen järjestäessä sosiaalihuoltoa asetettu velvollisuus arvioida, miten sen rat­kaisut vaikuttavat lapsen asemaan ja ovatko viranomaisen valitsemat ratkaisut lapsen edun mukaisia. Varsinkin lastensuojelussa järjestettäessä avohuollon tukitoimenpiteitä tai puututtaessa viranomaistoimin lapsen ja hänen perheensä yksityisyyteen, on erityisen tarkasti arvioitava se, minkälaisia vaikutuksia toimenpiteillä on lapseen, hänen kasvuunsa ja kehitykseensä sekä hänen mahdollisuuksiinsa ylläpitää lämpimät suhteet vanhempiinsa ja muihin läheisiinsä.

Lastensuojelulain tarkoituksena on puuttua perheen tilanteisiin siten, että mahdollisimman aikaisessa vaiheessa voitaisiin tukea perheitä heidän ongelmissaan ja ehkäistä ongelmien syntymistä. Erityisen tärkeää tällöin on, että avohuollon tukitoimia käytetään tarvittaessa hyvinkin laajasti. Lastensuojelussa vallitsee ns. lievimmän riittävän toimenpiteen periaate. Tämä merkitsee sitä, että viranomaisen on valittava käytettävissä olevista toimenpidevaih­toehdoista lievin mahdollinen tapa puuttua perheen ongelmiin. Tämä lastensuojelulaista ilmenevä periaate B per­heen ongelmien ratkaiseminen ensisijaisesti avohuollon tukitoimen avulla B merkinnee sitä, että kunnan on varat­tava riittävät voimavarat talousarvioonsa nimenomaan avohuollon tukitoimien järjestämiseksi. Lapsen huostaanot­to on aina viimesijainen toimenpide.



Kun viranomaiselle on toisaalta asetettu vaatimus ensisijaisesti toteuttaa lapsen etua ja toisaalta velvollisuus ryh­tyä tilanteen niin vaatiessa avohuollon tukitoimien järjestämiseen ja viimekädessä ottaa lapsi (vastentahtoisesti­kin) sosiaalilautakunnan huostaan, ei kunta voi täyttää laista ilmeneviä velvoitteittaan, mikäli voimavaroja ei ole varattu tarvetta vastaavalla tavalla. Määrärahojen riittämättömyys voi johtaa joko tilanteeseen, jossa tarvittavia ja riittäviä lastensuojelutoimenpiteitä ei ollenkaan tehdä (tämä puolestaan johtaa ongelmien kasaantumiseen ja siirty­miseen) tai asiassa tehdään ehkä riittämättömin perustein lapsen huostaanottoja (huostaan otetun lapsen sijoitus on usein huomattavasti kalliimpaa ja resursseja sitovampaa, kuin avohuollon tukitoimien järjestäminen).

Kun lapsen huostaanotto on luonteeltaan ns. hallinto-oikeudellinen vapaudenriisto, on luonnollista, että lasten­suojelulain soveltamisessa on kiinnitettävä erityistä huomiota yksilön, perheen ja erityisesti lapsen oikeusturvan toteutumiseen. Tämä merkitsee luonnollisesti sitä, että tehtäessä varsinkin lapsen yksityisyyteen puuttuvia päätök­siä, on muoto- ja menettelysäännöksiä ehdottomasti noudatettava. Lastensuojelulaki on kuitenkin puutteellisesti säännelty, mihin epäkohtaan on työryhmän muistiossakin kiinnitetty huomiota (sijaishuollon pakkotoimityöryhmän muistio ja ns. Mahkonen-työryhmän muistio; lapsioikeudellista päätöksentekoa koskeva työryhmämuistio).

Oikeusturvatekijöiden korostaminen lastensuojelutyössä ei palvele pelkästään perheiden oikeusturvan toteutumis­ta, vaan säännökset turvaavat myös sosiaalityöntekijän asemaa. Kun asia (päätös) on huolellisesti perusteltu ja päätöksessä on otettu huomioon lainsäädännön asettamat menettelytapasäännökset sekä muut sisällölliset sään­nökset, voidaan sitä jälkikäteen arvioitaessa katsoa tehdyn viranomaiselle kuuluvan harkintavallan puitteissa. Las­tensuojelulaissa, kuten edellä on todettu, perheiden sekä lapsen oikeusturva on edelleen kuitenkin puutteellisesti säännelty. Oikeusturvan asianmukainen sääntely edellyttäisi nopeita korjauksia.

Lastensuojelulaissa tarkoitetut avohuollon
tukitoimenpiteet
Lastensuojelulain 8 ':n mukaan perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua ovat avo­huollon tukitoimet, huostaanotto ja sijaishuolto sekä jälkihuolto. Lain 9 ':n mukaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on otettava ensisijaisesti huomioon lap­sen etu sekä tuettava lapsen vanhempien ja muiden lasta hoitavien henkilöiden kas­vatusmahdollisuuksia lapselle suotuisien kasvuolojen vakiinnuttamiseksi.

3

Sosiaalilautakunnalla (tai muulla vastaavalla sosiaalihuollosta vastaavalla kunnallisella toimielimellä) on lasten­suojelulain 12 ':ssä tarkoitetuissa olosuhteissa velvollisuus viipymättä ryhtyä avohuollon tukitoimiin. Lastensuoje­lulain 12 ':n mukaan sosiaalilautakunnan on ryhdyttävä avohuollon tukitoimenpiteisiin, mikäli lapsen kasvuolot vaarantavat tai eivät turvaa lapsen tai nuoren terveyttä tai kehitystä taikka jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään.

Lastensuojelulain 13 ':ssä on säädetty lapselle tai perheelle järjestettävistä taloudellisista tukitoimista. Osa näistä lastensuojelulain 13 ':n mukaisista tukitoimista on lisäksi saajalleen ns. subjektiivisia oikeuksia ts. kunnan on jär­jestettävä näitä palveluja määrärahoista riippumattomina. Säännös on laadittu avoimeksi ja se mahdollistaa eri­laisten tukitoimien vapaan käytön. Oikein käytettynä tukitoimenpiteillä voidaan tukea monipuolisesti perhettä ja lasta heidän ongelmissaan.

Lastensuojelulain 14 ':n mukaan lapselle voidaan järjestää avohuollon tukitoimena perhehoitoa tai laitoshuoltoa yhdessä hänen vanhempiensa, huoltajansa tai sen henkilön kanssa, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on. 12-vuotta täyttäneelle lapselle tätä hoitoa tai huoltoa voidaan järjestää myös yksin häneen kohdistuvana, jos hän sitä itse pyytää tai siihen suostuu. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 4 ':n mukaan huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista. Edellytykse­nä kaikkien avohuollon tukitoimien järjestämiselle on siis huoltajan antama suostumus.

Lastensuojelulain mukaiset avohuollon tukitoimenpiteet ovat ensisijaisia suhteessa lapsen huostaanottoon. Luon­nollisesti syntyy myös tilanteita, jossa avohuollon tukitoimia ei voida järjestää joko huoltajien tai lapsen vastustuk­sesta johtuen tai silloin, kun avohuollon tukitoimenpiteet ovat epätarkoituksenmukaisia tai riittämättömiä.

Lapsen huostaanoton perusteet

Lastensuojelulain 16 ':ssä on säädetty huostaanoton edellytyksistä. Säännös on laadittu ehdottomaan muotoon, jolloin sosiaalilautakunnalla on ehdoton velvollisuus huostaan­ottoon, mikäli säännöksessä tarkoitetut olosuhteet täyttyvät (toisaalta huos­taanottoon ei saa ryhtyä, jos päätöksenteon edellytykset eivät täyty).

Säännöksessä on kolmiportainen edellytysten ketju, joiden jokaisen tulee täyttyä tehtäessä lapsen huostaanottoa koskevaa päätöstä.

Ensimmäisenä edellytyksenä on lapsen elinympäristöstä johtuva peruste ja lapsen omasta käyttäytymisestä tai menettelystä johtuva peruste.

4
os puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä taikka jos lapsi vaa­rantaa vakavasti (itse) terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään.

Toisena edellytyksenä on avohuollon tukitoimien käyttämisen arviointi lapsen ja perheen tilanteessa. Huostaanottoa päätettäessä edellytetään, että

Lastensuojelulain 4 luvussa tarkoitetut toimenpiteet (avohuollon tuki­toimet) eivät ole tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi.

Viimeisenä ja tärkeimpänä edellytyksenä on se, että

Sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista.

Huostaanottopäätöstä tehtäessä on siis kaikkien näiden kolmen edellytyksen täytyttävä.

Huostaanottopäätös on perusteltava. Perusteluissa on kiinnitettävä huomiota kaikkiin huostaanottoperusteihin sekä pystyttävä näyttämään näiden kaikkien huostaanotto­perusteiden olemassaolo.

Lapsen huostaanottoa koskevassa päätöksessä on siten kuvattava ja yksilöitävä, mitkä ovat ne puutteet huolenpidossa, jotka aiheuttavat vakavaa vaaraa lapsen terveydelle tai kehitykselle. On siis selvitettävä, mitkä nämä puutteet ovat, miten ne ovat aiheutuneet, miten niitä on mahdollisesti yritetty poistaa tai ehkäistä sekä mitä nämä puutteet merkitsevät lapsen terveydelle tai kehitykselle. Samalla tavalla on kuvattava kodin olosuhteet ja olosuhteiden vaikutus lapsen terveyteen tai kehitykseen. Tämän jälkeen on selvitettävä miten puutteet huolenpidossa tai kodin olosuhteet aiheuttavat vakavaa vaaraa lapsen terveydelle tai kehitykselle. Selvitettäväksi tulee myös, mitkä ovat lapsen oireet sekä näiden oireiden tai käyttäytymisen syy-yh­teys huolenpidon puutteisiin tai puutteellisiin kodin olosuhteisiin. Kysymys on siten aina faktamateriaalin keräämisestä, ei sosiaalityöntekijöiden mielipiteestä. Asiakir­joissa tulee selkeästi ilmetä, minkälaiset kodin olosuhteet ovat tai minkälaiset puutteet huolenpidossa on voitu havaita. Samalla lailla asiakirjojen perusteella tulee pystyä näyttämään vakavan vaaran uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle.

Mi

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä