Minulle on valitettavasti jämähtänyt mieleeni vähän liiankin voimakkaasti tuo ajatus, että pahinta mitä voi tehdä, on vaikuttaa epätoivoiselta.
Siis suoraan sanoen en enää uskalla näyttää minkäänlaista kiinnostusta ketään miestä kohtaan. Ja epäilen jo, että minua varmaan pidetään epätoivoisena, jos edes katson jotakuta, saati sitten, että koittaisin hymyillä ja flirttailla juttelemaan menosta nyt puhumattakaan.
Siis oikeasti, minulla ei enää ole edes realistista käsitystä siitä, että mikä todella on sitä epätoivoista käyttäytymistä, jota niin kovasti paheksutaan ja mikä kuulemma saa miehen kuin miehen pakenemaan.
Siis suoraan sanoen en enää uskalla näyttää minkäänlaista kiinnostusta ketään miestä kohtaan. Ja epäilen jo, että minua varmaan pidetään epätoivoisena, jos edes katson jotakuta, saati sitten, että koittaisin hymyillä ja flirttailla juttelemaan menosta nyt puhumattakaan.
Siis oikeasti, minulla ei enää ole edes realistista käsitystä siitä, että mikä todella on sitä epätoivoista käyttäytymistä, jota niin kovasti paheksutaan ja mikä kuulemma saa miehen kuin miehen pakenemaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ensin kuitenkin oppia kunnolla tuntemaan itsesi ja rakastamaan itseäsi, ihan sellaisena kuin olet, omine hyvine ja huonoine puolinesi... ennen kuin hakeudut kaksilahkeisten seuraan...
?
epätoivoiselta vaikuttaa seraavanlainen ihminen:
A) seuraksi kelpaa kukavain.
B) itsetunto ihan nollassa.
C) roikkuu kaikin tavoin.
Ei siinä ole mitään epätoivoista vielä että on kiinnostunut, jostain ja näyttää sen. Jos saa pakit tms. niin epätoivoiset jää inttämään, itsetunnon omaavat kohauttavat olkapäitään ja jatkavat matkaa.
Ei ole epätoivoista olla kiinnostunut toisista. Epätoivoista olisi esim. häiritä muiden suhteita jottei oma sinkkuus tuntuisi pahalta. Kaveripiirissäs pitää vaan olla terve henki, ei mitään kilpailua.
Juurrutat vaan mielees ettei muista kiinnostuminen ole epätoivoista koska se on luonnollista.
erään työkaverini käytös on epätoivoista. Hän on saanut pakit, mutta ei halua antaa periksi. Hän soittelee miehelle, ostaa lahjoja ja on kaikin tavoin tyrkyllä. Hän tulkitsee miehen katseet ja eleet työpaikalla intiimiksi vihjailuksi. Hän luulee miehen olevan vaimonsa vanki, mutta koko työyhteisö tietää avioliiton olevan onnellinen. Eikä kyse ole mistään teinitytöstä vaan 50 vuotiaasta naisesta.
Osoita ihan huoletta kiinnostuta pari, kolme kertaa. Selkeä "Käydäänkö kahvilla/Töiden jälkeen kaljalla" on paljon parempi ja vähemmän nolo vaihtoehto, kuin tuijotella ja elehtiä vamppaavasti puolivuotta uskaltamatta silti sanoa mitään. Jollei mies vastaa selvään suusi avaamiseen jollain kiinnostuksen osoituksella, älä rupea yrittämään väkisin. Epätoivoiseksi menee sitten esim. jatkuva miehen koskettelu vaikka mies ei vastaa niihin ikinä, tällaiseenkin olen valitettavasti töissä törmännyt.
Tapaan mukavia miehiä elämässäni siellä täällä. Luulin olevani ainoa, mutta ystävälleni käy kuulemma samoin: tuntuu olevan kiinnostusta puolin ja toisin, ja minä nainen ehdotan jotain viatonta tekemistä, jonka puitteissa voisi tutustua. En saa (ainuttakaan) miestä lähtemään kanssani teelle, kahville, kaviaarille, kävelylle, soutamaan, elokuviin enkä perkele mihinkään.
Kuluu aikaa vuosi tai useimmiten kaksi tai viisi. Näemme uudestaan jossain - ja hän avautuu, jopa selvinpäin, kuinka oli silloin niiiiin ihastunut eikä vaan silloin jostain syystä X, että voitaisko nyt...? No ei todella.
ne miehet olivat silloin varattuja, mutta nyt myöhemmin kohdatessanne vapaita! VArmaan olisi mieli tehnyt jo aikaisemmin, mutta kotipesä vei kuitenkin silloin voiton!
Ymmärrän hyvin tuon. Olen tutkiskellut itseäni ja minulla syynä on ainakin huono itsetunto. Korjaan: ulkoinen itsetuntoni on huono. Sisäisesti olen ylpeä itsestäni, arvoistani, huumorintajustani yms... mutta pelkään hylkäämistä/pakkeja sillä en usko kestäväni kovin montaa.. Takana syömishäiriöitä yms.. Siksi olenkin nyt vain päättänyt tutustua ihmisiin TÄYSIN kaverillisesti ilman mitään sen kummmempia. Haluan ensin kasata itseni itsevarmaksi naiseksi ja sen jälkeen valloittaa itselleni miehen ;) Projekti on pitkä, mutta pikku hiljaa hyvä tulee. Olen kuitenkin baarissa pari kertaa marssinut juttelemaan (kylläkin itseäni nuoremmille) ja ihan hyvin on mennyt, joskus juttu on luistanut - joskus ei. Pääasia että kokeilen. Mutta auta armias jos oikeasti joku vie jalat alta, niin mua ei saa kirveelläkään lähestymään sitä X) on se hassua..
Tsemiä sulle, ehkä se tulee sieltä.. vaikea sanoa kun ei ole nähnyt tilanteita.. :)
miten saisin eksäni takaisin vaikuttamatta epätoivoiselta ja että roikun hänessä? miten saan hänet hurmatuksi takaisin itselleni?
Siinäpä vasta hyvä kysymys. Itsekin kaipaisin tähän vastausta. Anyone?!
Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen tuntenut erään, silloisen naisenalun jo kauan aikaa. Parikymppisenä pojankloppina ei riittänyt rohkeus aloitteen tekemiseen, kun itsetunto oli nollassa ja vielä hyvin pitkän aikaa sen jälkeen. Nyt, pari kymmentä vuotta myöhemmin, kun vielä molemmat elävät samassa tilanteessa sinkkuina, rohkaistuin vihdoin tekemään aloitteen. Kuulostaa hyvittavalta jopa suorastaan naurettavalta, mutta ainakin itselle se tuntui melkein, kun olisi kävellyt kuussa. Epävarmoja hetkiä on ollut lukuisia, mutta vaikka tämä ei johtaisi mihinkään, voi olla että yksi henkinen este on vihdoin voitettu. Nyt voi ainakin elää itsensä kanssa, kun tuli tartuttua härkää sarvista.