tarvitsen tukea

Mä olen pikkuhiljaa päässyt yli kaikenlaisesta sinkkuuden angstista ja nyt on alkanut kai se vaihe, että mun pitäis saada toteutta itseäni tai kuvittelen niin, edelleenkään mulla on vain hyvin hataria mielikuvia siitä. Tähän mennessä on tullut seinä vastaan monessa asiassa, työn, suhteen, ja oman itseni kanssa ja on alkanut tuntua, ettei ole mitään vaihtoehtoa kuin muuttaa itsensä ja elämänsä täysin. Aloittaa kaikki alusta.
Tiedän, että olen liian vanha opiskelemaan, jättämään työnikin sen vuoksi, mutta silti tuntuu, että mun pitäisi ja haluaisin aloittaa koko nuoruuden ikäänkuin alusta. Kasvaa uudestaan, hankkia eri identiteetti moneen asiaan.

Eniten riepoo, että mä yhtäkkiä olen tajunnut haluavani alalle, mikä ei mulle sovi. Sitä asiaa on kerrattu mulle yläasteelta lähtien ja olen imaissut sen itseeni niin hyvin, että uskoin jo itsekin siihen, ettei musta ole, ei mun suvussa kukaan muka sovi sille alalle. Mutta kun olen jokatapauksessa kyseenalaistanut kaiken muunkin elämässäni, pelottaa olisiko se tyhmä ratkaisu, että eikö musta siihen olisi? Juttelin yhden läheisen kanssa, mutta hän nauroi, ei susta siihen olis..

Vähän pelottaa myös se, miten pärjäisi opiskellessa rahallisesti. Entistä ammattia opiskelin pitkään monien sattumusten vuoksi, mutta silloinkaan en tiennyt, mikä haluan olla. Tarkkaan en tiedä sitä vieläkään.

Toisaalta olen ajatellut, että jos mä vain haikailen takaisin opiskelijaelämän "huolettomiin" aikoihin. Ja onko tämä kolmenkympin kriisiä, kun pitäisi ottaa vastuu elämästä ja tajuaa, ettei se ole sitä mitä haluaisi, eli enkö vain kestä arkea?

Tilanteeseen vaikutti iso pettymys ihmissuhteessa myös. Onko tämä vain pakoa siitä, että mä "keksin" itselleni jonkun pakoreitin. Ja tiedän, että jos alan opiskella, mun "ei tarivitse" kohdata sitä asiaa, et jos tulis ihmissuhde tai perhe, koska pelkään pettymyksiä ja luotto on tiukassa.

Sitten vielä tunnepuolelle tarvitsisi täydellisen puhdistautumisen. Yks päivä ajattelin kun näin jonkun oikein aidosti iloisen ja vapaan ihmisen, että tunsin olevani täynnä kaikenlaisia huonoja tunteita, ja arvostelua. Joogaan säännöllisesti ja olen alkanut tiedostaan omia tuntemuksia ja ajatuksia aivan eri tavalla.

Olis helpottavaa keskustella jonkun kanssa, mut mitään varsinaisia isoja ongelmia mulla ei nyt satunnaisia itsesäälissä rypemisen päiviä lukuunottamatta ole. Tuntuu, että tarvisin edes yhden ihmisen, joka tukis mua. Olen sinkku, joten parisuhteesta ei saa tukea. Ystävissä ei ole jotenkin aikuismaiseen keskusteluun kykeneviä ja perheeni on taas ylisuojeleva, tarkoittaa hyvää, mutta pikemminkin pyrkii suojelulla rajoittamaan asioitani. Siitä olen kuitenkin melko irti.
2385
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

Jos oikein ymmärsin, olet kolmekymppinen. Et ole liian vanha opiskelemaan, päinvastoin - parhaassa iässä. Pääset jo esim. aikuiskoulutukseen, jolloin opiskelukaverit ovat enimmäkseen päässeet elämänsä bailuvaiheen ohi. Myös kaikenlaiset hiekkalaatikkoleikit ja kutemiset on siinä vaiheessa harrastettu. Toinen vaihtoehto on joku AMK-pohjainen juttu, koska siihen vaaditaan jotain työkokemusta jota sulla varmaankin jo on? Ongelman saattaa aiheuttaa ainoastaan toimeentulo. Jos ei ole velkaa, on helpompaa ruveta opiskelemaan uutta alaa, mutta jos asuntolaina painaa päälle, huonompi homma.

Ei kuullosta muutenkaan kolmenkympin kriisiltä, vai olisko se jotakin aikuistumista? Meinaan jos haikailisit huolettomuuden perään, niin tuskinpa harrastaisit itsetutkistelua.

Äänestä

itselles läheisen ystävän ja miehen. Jatkat työssäs,alat harrastaa,seurusteleen ja ehkä hankitte viellä lapsenkin. Sulla on ikäkriisi,ja huonoitsetunto,äläkä ole niin kiltti kaikille.

Äänestä

Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta


ja keskustelua kirjoitti:

Mä olen pikkuhiljaa päässyt yli kaikenlaisesta sinkkuuden angstista ja nyt on alkanut kai se vaihe, että mun pitäis saada toteutta itseäni tai kuvittelen niin, edelleenkään mulla on vain hyvin hataria mielikuvia siitä. Tähän mennessä on tullut seinä vastaan monessa asiassa, työn, suhteen, ja oman itseni kanssa ja on alkanut tuntua, ettei ole mitään vaihtoehtoa kuin muuttaa itsensä ja elämänsä täysin. Aloittaa kaikki alusta.
Tiedän, että olen liian vanha opiskelemaan, jättämään työnikin sen vuoksi, mutta silti tuntuu, että mun pitäisi ja haluaisin aloittaa koko nuoruuden ikäänkuin alusta. Kasvaa uudestaan, hankkia eri identiteetti moneen asiaan.

Eniten riepoo, että mä yhtäkkiä olen tajunnut haluavani alalle, mikä ei mulle sovi. Sitä asiaa on kerrattu mulle yläasteelta lähtien ja olen imaissut sen itseeni niin hyvin, että uskoin jo itsekin siihen, ettei musta ole, ei mun suvussa kukaan muka sovi sille alalle. Mutta kun olen jokatapauksessa kyseenalaistanut kaiken muunkin elämässäni, pelottaa olisiko se tyhmä ratkaisu, että eikö musta siihen olisi? Juttelin yhden läheisen kanssa, mutta hän nauroi, ei susta siihen olis..

Vähän pelottaa myös se, miten pärjäisi opiskellessa rahallisesti. Entistä ammattia opiskelin pitkään monien sattumusten vuoksi, mutta silloinkaan en tiennyt, mikä haluan olla. Tarkkaan en tiedä sitä vieläkään.

Toisaalta olen ajatellut, että jos mä vain haikailen takaisin opiskelijaelämän "huolettomiin" aikoihin. Ja onko tämä kolmenkympin kriisiä, kun pitäisi ottaa vastuu elämästä ja tajuaa, ettei se ole sitä mitä haluaisi, eli enkö vain kestä arkea?

Tilanteeseen vaikutti iso pettymys ihmissuhteessa myös. Onko tämä vain pakoa siitä, että mä "keksin" itselleni jonkun pakoreitin. Ja tiedän, että jos alan opiskella, mun "ei tarivitse" kohdata sitä asiaa, et jos tulis ihmissuhde tai perhe, koska pelkään pettymyksiä ja luotto on tiukassa.

Sitten vielä tunnepuolelle tarvitsisi täydellisen puhdistautumisen. Yks päivä ajattelin kun näin jonkun oikein aidosti iloisen ja vapaan ihmisen, että tunsin olevani täynnä kaikenlaisia huonoja tunteita, ja arvostelua. Joogaan säännöllisesti ja olen alkanut tiedostaan omia tuntemuksia ja ajatuksia aivan eri tavalla.

Olis helpottavaa keskustella jonkun kanssa, mut mitään varsinaisia isoja ongelmia mulla ei nyt satunnaisia itsesäälissä rypemisen päiviä lukuunottamatta ole. Tuntuu, että tarvisin edes yhden ihmisen, joka tukis mua. Olen sinkku, joten parisuhteesta ei saa tukea. Ystävissä ei ole jotenkin aikuismaiseen keskusteluun kykeneviä ja perheeni on taas ylisuojeleva, tarkoittaa hyvää, mutta pikemminkin pyrkii suojelulla rajoittamaan asioitani. Siitä olen kuitenkin melko irti.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu