Työelämän muutos nopeutuu ja osaamisen päivittämisen tarpeet lisääntyvät. YT-neuvotteluviidakko on alkanut koskettaa myös korkeasti koulutettuja, ja maassamme on herätty siihen, ettei vanhentunut koulutus - vaikkakin kenties korkean asteen - olekaan enää työllisyyden paras tae. Päinvastoin, vaikka korkeasti koulutettujen työttömyysaste on edelleen muuta väestöä matalampi, mutta kehitys on ollut päinvastainen; yleisen työttömyysasteen laskiessa korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömyysaste on kohonnut ja epätarkoituksenmukainen, koulutustasoa vastaamaton työllistyminen kasvanut.
Elinikäinen oppiminen on paitsi työelämän, myös väestön ikärakenteen muutoksen myötä noussut yhdeksi keskeisimmistä suomalaisen koulutuksen puheenaiheista. Edellisen eduskunnan aikana mietintönsä työstänyt Parlamentaarinen aikuiskoulutustyöryhmä (2002) totesi, että aikuiskoulutuksen koko kenttää on tarkasteltava kokonaisuutena. Näin ei kuitenkaan ole kaikilta osin tapahtunut, vaan maahamme on luotu Noste-ohjelman myötä järjestelmä niille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa. Työryhmän ehdotuksia siitä, että aikuiskoulutuksen perusresursseja kohdennettaisiin aiempaa vahvemmin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen järjestämään aikuiskoulutukseen ei sen sijaan ole toteutettu, vaan etenkin yliopistot tarpovat aikuiskoulutuksessaan umpihangessa. Puutteita on niin koulutustarjonnan suuntaamisessa kuin erityisesti rahoituksellisesti.
Koska elinikäisen oppimisen "portaat" ovat akateemisilla puutteelliset, on työllistyminen vaikeaa erityisesti vanhemmilla, työelämän muutoksen myötä työttömäksi jääneillä akateemisen tutkinnon suorittaneilla. Johtamistyö ja laaja-alainen asiantuntijatyö vaatii jatkuvaa osaamisen päivittämistä, ja tällaisissa tehtävissä työskentelevät tyypillisesti akateemisesti koulutetut.
Ammatillinen lisäkoulutus korkeakoulutetuille on ollut liian sattumanvaraista ja ammattiryhmien väliset erot ovat suuria. Markkinaperustaisesti toimivat yliopistojen täydennyskoulutuskeskukset eivät nykymuodossaan tuota sellaista koulutusta, johon korkeasti koulutettujen olisi omaehtoisesti mahdollista osallistua. Koulutus on paitsi suuntautunut vain parin alan tarpeisiin myös aivan liian kallista yksilöiden itsensä ostettavaksi. Opetusministeriön keväällä työnsä päättänyt ns. opintosetelityöryhmä pohti ratkaisua täydennyskoulutuksen hintaongelmaan, muttei kuitenkaan löytänyt vastauksia, vaan keskittyi lopulta vapaan sivistystyön puitteissa tapahtuvan opiskelun mahdollisuuksien parantamiseen. Tämä sinänsä tärkeä osa-alue ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen ongelmia.
Yliopistojen täydennyskoulutuksen osanottajamäärät ovat olleet laskusuunnassa ja yliopistojen tarjoamien erikoistumisopintojen tarjonta puolittunut. Työnantajien panostus työntekijöidensä täydennyskoulutukseen on pysynyt useimmiten ennallaan, mutta erikoiselta tuntuu se, että koulutusta hankitaan yhä useammin muualta kuin yliopistojen täydennyskoulutustarjonnasta. Kun yliopistot toimivat maassamme korkeimman tutkimustiedon tuottajina, tuntuisi luontevalta, että juuri näiden tarjoamassa koulutuksessa voitaisiin uusin tutkimustieto yhdistää laadukkaasti työelämän tarpeisiin.
Keväisessä koulutuspoliittisessa selonteossa täydennyskoulutuksen rahoitukseen pureuduttiin toteamalla, että yliopistollisen täydennyskoulutuksen rahoituspohjaa vahvistetaan. Toivottavaa olisi, että tämä käsittäisi yliopistollisen täydennyskoulutuksen ottamisen valtion rahoituksen piiriin, jotta omaehtoinen osaamisen päivittäminen olisi mahdollista korkeasti koulutetuille. Ehdotettu yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten yhtiöittäminen ei kokonaisuudessaan ratkaise täydennyskoulutuksen ongelmia vaan saattaa jopa heikentää koulutusmahdollisuuksia aloilla, joilla työnantaja ei ole valmis maksumieheksi. Joissain tapauksissa yhtiöittäminen toki myös parantaisi toiminnan vapautta ja toimintaedellytyksiä. Merkittävintä koko asiassa - toiminnan formaaleista muodoista riippumatta - on kuitenkin itse ongelman, korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen surkean tilan ratkaiseminen. Lyhytaikaisiin työvoiman tarpeisiin on vastattu liian usein maassamme nostamalla korkeakoulujen aloituspaikkamääriä; parempi vastaus näihin olisi muunto-, lisä- ja täydennyskoulutustarjonnan saatavuuden parantaminen.
Simo Pöyhönen
koulutuspoliittinen asiamies
AKAVA ry
Kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutumaton.
Elinikäinen oppiminen on paitsi työelämän, myös väestön ikärakenteen muutoksen myötä noussut yhdeksi keskeisimmistä suomalaisen koulutuksen puheenaiheista. Edellisen eduskunnan aikana mietintönsä työstänyt Parlamentaarinen aikuiskoulutustyöryhmä (2002) totesi, että aikuiskoulutuksen koko kenttää on tarkasteltava kokonaisuutena. Näin ei kuitenkaan ole kaikilta osin tapahtunut, vaan maahamme on luotu Noste-ohjelman myötä järjestelmä niille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa. Työryhmän ehdotuksia siitä, että aikuiskoulutuksen perusresursseja kohdennettaisiin aiempaa vahvemmin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen järjestämään aikuiskoulutukseen ei sen sijaan ole toteutettu, vaan etenkin yliopistot tarpovat aikuiskoulutuksessaan umpihangessa. Puutteita on niin koulutustarjonnan suuntaamisessa kuin erityisesti rahoituksellisesti.
Koska elinikäisen oppimisen "portaat" ovat akateemisilla puutteelliset, on työllistyminen vaikeaa erityisesti vanhemmilla, työelämän muutoksen myötä työttömäksi jääneillä akateemisen tutkinnon suorittaneilla. Johtamistyö ja laaja-alainen asiantuntijatyö vaatii jatkuvaa osaamisen päivittämistä, ja tällaisissa tehtävissä työskentelevät tyypillisesti akateemisesti koulutetut.
Ammatillinen lisäkoulutus korkeakoulutetuille on ollut liian sattumanvaraista ja ammattiryhmien väliset erot ovat suuria. Markkinaperustaisesti toimivat yliopistojen täydennyskoulutuskeskukset eivät nykymuodossaan tuota sellaista koulutusta, johon korkeasti koulutettujen olisi omaehtoisesti mahdollista osallistua. Koulutus on paitsi suuntautunut vain parin alan tarpeisiin myös aivan liian kallista yksilöiden itsensä ostettavaksi. Opetusministeriön keväällä työnsä päättänyt ns. opintosetelityöryhmä pohti ratkaisua täydennyskoulutuksen hintaongelmaan, muttei kuitenkaan löytänyt vastauksia, vaan keskittyi lopulta vapaan sivistystyön puitteissa tapahtuvan opiskelun mahdollisuuksien parantamiseen. Tämä sinänsä tärkeä osa-alue ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen ongelmia.
Yliopistojen täydennyskoulutuksen osanottajamäärät ovat olleet laskusuunnassa ja yliopistojen tarjoamien erikoistumisopintojen tarjonta puolittunut. Työnantajien panostus työntekijöidensä täydennyskoulutukseen on pysynyt useimmiten ennallaan, mutta erikoiselta tuntuu se, että koulutusta hankitaan yhä useammin muualta kuin yliopistojen täydennyskoulutustarjonnasta. Kun yliopistot toimivat maassamme korkeimman tutkimustiedon tuottajina, tuntuisi luontevalta, että juuri näiden tarjoamassa koulutuksessa voitaisiin uusin tutkimustieto yhdistää laadukkaasti työelämän tarpeisiin.
Keväisessä koulutuspoliittisessa selonteossa täydennyskoulutuksen rahoitukseen pureuduttiin toteamalla, että yliopistollisen täydennyskoulutuksen rahoituspohjaa vahvistetaan. Toivottavaa olisi, että tämä käsittäisi yliopistollisen täydennyskoulutuksen ottamisen valtion rahoituksen piiriin, jotta omaehtoinen osaamisen päivittäminen olisi mahdollista korkeasti koulutetuille. Ehdotettu yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten yhtiöittäminen ei kokonaisuudessaan ratkaise täydennyskoulutuksen ongelmia vaan saattaa jopa heikentää koulutusmahdollisuuksia aloilla, joilla työnantaja ei ole valmis maksumieheksi. Joissain tapauksissa yhtiöittäminen toki myös parantaisi toiminnan vapautta ja toimintaedellytyksiä. Merkittävintä koko asiassa - toiminnan formaaleista muodoista riippumatta - on kuitenkin itse ongelman, korkeasti koulutettujen täydennyskoulutuksen surkean tilan ratkaiseminen. Lyhytaikaisiin työvoiman tarpeisiin on vastattu liian usein maassamme nostamalla korkeakoulujen aloituspaikkamääriä; parempi vastaus näihin olisi muunto-, lisä- ja täydennyskoulutustarjonnan saatavuuden parantaminen.
Simo Pöyhönen
koulutuspoliittinen asiamies
AKAVA ry
Kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutumaton.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Meinaan...Kokoomukseen.
Itse olen useamman kerran osallistunut viiskymppisenä akateemiseen täydennyskoulutukseen nuorempien kanssa. Se vaan on niin, että vaikka osaaminen olisi kurssinpäätyttyä vanhemmalla vähintään sama, niin alle 40-vuotiaat työllistyvät, mutta viiskymppiset ei! Ja tuo ei ole pelkästään oma tuntemukseni, vaan olen jo suorastaan kyllästynyt 25-35 -vuotiaiden osanottoon ja ihmettelyyn meikäläisen kohtalosta.
Vilpittömältä tuo ihmettely on kuulostanut ja hyvin on esim. itseltäni kursseihin liittyneet työharjoittelutkin menneet. Mutta aina kun aletaan jatkoa sorvaamaan, niin jokin este kyllä löytyy. Ei käyttöä senioreille ainakaan yhtään ITC-puoleen liittyvissä hommissa. Kaiken pahan alku ja juuri on se ikärasismi. Se poistamiseen pitäisi ryhtyä tomerammin. Myös AKAVAn puolelta!
Jatko- tai uudelleenkouluttautumisen puute ikääntyneemmillä on siis aika huono selitys. Kun näköjään nuoremmatkin näyttävät sen puutteessa olevan. Paitsi että heillä tuo kurssittautuminen tuo aika usein ihan oikeita mahdollisuuksia työllistyä. Senioreilla taas hyvin harvoin. Ainoastaan tietyt ei-akateemiset alat voivat tuoda heille pelastuksen: siivousala, hoitoala jne.
"Matala työllistymismahdollisuus
Useiden tutkimustulosten mukaan edes hyvä koulutus ja työkyky, aktiivinen työnhaku tai työvoimapoliittisiin aktivointitoimenpiteisiin osallistuminen eivät merkittävästi paranna ikääntyvien työttömien työllistymistodennäköisyyttä.
Tilastollisesti työttömyys muodostuukin yleensä sitä pitkäkestoisemmaksi mitä vanhemmasta henkilöstä on kysymys. Todellisuudessa ikääntyvien työmarkkina-asema on vielä työvoimatilastoissa kuvattuakin heikompi, koska usein ikääntyvien pitkäaikaistyöttömyyden katkaisee muutamaksi kuukaudeksi työvoimapoliittinen toimenpide, joka kuitenkin vain harvoin johtaa pidempään työsuhteeseen.
Nousukaudellakin parhaiksi työllistymiskeinoiksi ovat osoittautuneet yrittäjäksi ryhtyminen tai työllistyminen aiemmalle työnantajalle. Tosin on korostettava, että ikääntyvät eivät ole yhtenäinen joukko työllistymistodennäköisyyden suhteen.
Vielä 45 - 50-vuotiaana uudelleen työllistymisen mahdollisuudet ovat kohtuullisen hyvät, mutta 55 - 64-vuotiaista työttömistä työllistyy enää muutama prosentti".
Työvoimakoulutuksen laatu ja toimenpiteet eivät ole suunnattu tehokkaasti työelämän tarpeita vastaavaksi. Kun ikääntyvä ei ole mitenkään Suomessa valtiovallan suojeluksessa, ei työnantajille synny mitään velvoitetta pitää tai palkata ikääntyviä. Useissa maissa irtisanomisperiaatteet kohtelevat ikääntyviä ja pitkään työelämässä olevia paremmin, Suomessa taas päinvastoin työnantajat kohdistavat irtisanomiset ikääntyviin.
Paras työikä menee opiskellessa hukkaan, 30v on jo vanha pieru.
Silti yhä opiskellaan eläkeikään asti.
Ja ihmetellään sitten vanhana, kun ei ole töitä.
Opinnot on muutetttva maksullisiksi, jotta tämä käytäntö loppuu.
Ei siis järkee tässä koulutus-mantrassa enää ole....
Jatkuva koulutus laitostaa ja vierauttaa työelämästä.
Työelämässä ei ole mitään hienoa.
Akateeminen opiskelu-vammainen on laitoshoitokunnossa pitkän opiskeluputken jälkeen.
Niitä pitäisi terapia-kouluttaa töihin ja kuntouttaa.
Opiskelu on vihellettävä poikki, ei se mielenterveys kestä.
pimein työttömänä. Jotain 10 % työttömistä, eli 30 000 työtöntä ylemmän tai alemman korkeakoulututkinnon suorittanutta työtöntä!
Akateeminen työttömyys kasvaa koko ajan ja on kasvanut koko 2000-luvun ajan:
on 15000 maisteria työttömänä, yli 1000 diplomi-insinööriä, 3000 insinööriä, tohtoreita&lisureita yhteensä 1000 työttömänä jne.
Viime syksynä oli mm. oikeustieteen kandeja työttömänä noin 400 + maisterit, kasvatustieteen maistereita työttömänä noin 700 (kesäisin paljon enemmän), kauppatieteiden maistereita yli 1000 työttömänä samoin diplomi-insinöörejä, filosofian maistereita työttömänä 3000, inssejä AMK/opisto 3000 työttömänä, tuhansia opettajia työttömänänä jne. jne.
Olisi edes noin 'hyvät' prosentit. Todellisuudessa kun noihin esittämiisi lukuihin vvoi kaikkiin lisätä nollat ja prosenttiin tuplat.
Sellaiset 20-25% on näitä akateemisia työttömiä.
Ja töissä olevistakin suunnilleen puolet on koulutustaan vastaamattomassa ammatissa!
Esim Helsingin ja Turun ravintolat ja hotellit pyörii lähinnä akateemisilla siivoojilla, tarjoilijoilla ja keikkatyöntekijöillä.
Muutto ulkomaille ehkä ainoa keino löytää koulutustaan vastaavaa työtä!
Terv. Suomessa 5v pätkätyö-työttömyys-kierre, nyt Usassa omalla alalla töissä.