Tunnevamma??????

Tunneherkkyyteen vaikuttavat muutkin tekijät kuin ihmisen kokemushistoria tai persoonallisuus. Voi tuntua yllättävältä, mutta tuntoaistin kuten muidenkin aistien toiminta voi häiriintyä huonosti toimivan tasapainoaistin vuoksi. Se aiheuttaa kroonista lihasjännitystä, jolla on välitön yhteytensä tunto- ja kosketusaistiin, koska se sijaitsee lihaksissa (syvätunto) ja iholla. Lisäksi lihasjännityksen yhteydessä kohoava adrenaliinieritys vaikuttaa mielialojen hallintaan. Puutteet tasapainoaistin toiminnassa saattavat aiheuttaa erilaisia ongelmia: toisilla tunneherkkyys voi lisääntyä niin, että pienikin ärsytys saa aikaan voimakkaan tuntemuksen koko tunneskaalalla. Joidenkin keho lihaksineen on niin lukossa, ettei se tunnista juuri mitään -korkeintaan voimakkaimpia jännityksen tuntemuksia tai kipua. Tämän vuoksi tunnemuisti ei kehity juuri ollenkaan. Koska on vaikeaa tunnistaa omia tunteita, ei pysty samaistumaan muidenkaan tuntemuksiin. Näiden ääri-ilmiöiden lisäksi on miljoonia muita kapea-alaisempia yhdistelmiä, kuten sinulla. Tasapainoaistia voidaan hoitaa asentohoidolla: toistuvasti itsehoitona tehtävillä liikesarjoilla, jotka matkivat tasapainoaistin kaarikäytävien muotoa. Hoidon teho perustuu painovoiman hyväksi käyttöön ja sen välitön vaikutus on lihasten rentoutuminen. Lisätietoja osoitteessa asentohoito.auttaa.fi

Tuskin tuo ongelmasi ainakaan niin paha on, että tarvitsee epäihmiseksi itsensä tuntea. Minä olen sitä mieltä, että myös ylisuuri omatunto voi joskus kääntyä siihen, ettei omatuntoa/katumista ikään kuin ole. Voisiko olla niin, että et tunne katumusta, koska virheen tekemisen, toisen ihmisen loukkaamisen tms myöntäminen tuntuisi liian sietämättömältä? Eli kyseessä voisikin olla ylisuuri omatunto. Minulla oli joskus sellaista taipumusta, että tehtyäni jotain vähänkin ikävää, menin jotenkin lukkoon ja "lakkasin tuntemasta" sen asian suhteen. Jos esimerkiksi käyttäydyin vähän ajattelemattomasti tai ikävästi jotakuta kohtaan, pakenin tilanteesta enkä tuntenut katumusta. Ahdistusta tosin tunsin aina, kun ajattelin asiaa, mutta en varsinaisesti kuitenkaan katunut tai surrut asiaa vaan nimenomaan pakenin (henkisesti, ja fyysisestikin jos mahdollista). Kun ensimmäisen kerran onnistuin oikeasti KOKEMAAN tehneeni jotain ikävää jollekin, todella SURIN asiaa raskaasti ja itkin kuin minä olisin ollut sen teon kohteena. Se oli aika voimakas elämys. Ja minulle aivan uusi. Sen jälkeen opin jotenkin paremmin ottamaan vastuuta tekemisistäni, kun ymmärsin, että minäkin, viimeiseen asti muiden mieliksi oleva tyyppi, VOIN tehdä joskus ikävästi muille. Opin jotenkin käsittelemään syyllisyydentunnetta paremmin. Samalla myös opin olemaan syyllistymättä olemattomista pikkuasioista tai muiden aiheettomista syyllistämisyrityksistä. Siihen asti olin ehkä elänyt jossain täydellisen kiltteyden illuusiossa, ja oman syyllisyyden kokeminen tunnetasolla johonkin (mihin tahansa) asiaan olisi tuntunut niin lamauttavan pahalta, etten sitä oikein kyennyt tuntemaan. Tekoni olivat hyvin lieviä ja monille varmaan ihan "normaalia toimintaa", mutta haitallisen vahva omatunto teki kaikesta niin vakavaa, että en osannut käsitellä omaa syyllisyyttäni asioihin ollenkaan. Kun opin käsittelemään syyllisyyttäni, opin myös ottamaan vastuuta ja arvostamaan itseäni enemmän. En tiedä, liippako tämä yhtään läheltä omia kokemuksiasi, mutta tulipa nyt kirjoitettua:) Ainakin YTHS:llä saa käydä edullisesti psykologilla, mutta jos opiskelet jossain muualla kuin yliopistossa, niin en osaa tuohon sanoa mitään.

Mm. Michael Balint kirjoitti aikoinaan "perusviasta" (The Basic Fault). Katsoi että kyseessä on neuroottista vakavampi ihmisryhmä, joka valittaa että itsessä on jotain vikaa. Eivät kärsi niinkään ihmissuhteiden ja niihin liittyvien tunteiden ristiriidoista kuin siitä, että näitä suhteita/tunteita ei ole. Seurauksena jonkinlainen sisäinen tyhjyys ja tarkoituksettomuus, rikkinäisyys. Balintin mukaan vika lähtee liikkeelle ihan lapsuudesta. Ensialkuun jo vauvana yksilö suhtautuu rakkaudella äitiinsä. Mutta tässä jotain voi mennä pieleen - ehkä äiti on paljon poissa, ehkä etäinen, ehkä jotain muuta. Sen kaltainen emotionaalinen perusta, jonka ihmiset yleensä jakavat, ei tässä pääse toteutumaan. Toisaalta sekin on jo paljon kun tiedostaa että jotain on vialla. Hoitoa kannattaa aina kysellä - vaikka kapasiteetista onkin pulaa. Kaikkein vähiten kannattaa luovuttaa. Tartu sen kaltaisiin hetkiin, muihin lähteisiin, jotka herättävät tunteita - anna elämän puhutella itseäsi silloin kuin se puhututtaa. Elokuvat ovat hyviä tässä. En ole lekuri enkä terapeutti, joten kirjoittelen ihan omasta päästä. Joku toinen voisi diagnosoida masennukseksikin - täähän oli "se suosikkidiagnoosi" ennen kaksisuuntaisen mielialahäiriön "keksimistä". Tsemmpiä ja jaksuloita!

tarina on minullakin kutakuinkin. Luulen että pystyisin ihan kylmästi mihin tahansa pahaan tekoon, jos ei siitä mitään jälkiseuraamuksia olisi. Omatunto puuttuu tyystin. Olo on tyhjä. Minulla on masennuskin todettu. Liittyiskö siihen.