Kun nyt zisel koettaa johdatella keskustelua todellista miestä vaativiin aiheisiin (siinä onnistumatta), niin mikä on elämäsi kovin paikka ja miten selvisit siitä?
Lisäksi voiko ihmisen ulkoasusta päätellä jotain todellisesta kestokyvystä?
ihmisen herkkyydestä, kestokyvystä
ja tosipaikoista.
411231
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
pahin ollut se, kun koirani kuoli... juu, mutta niitä erilaisia pahoja paikkoja on ollut muutama, muttei mitään erityistä tule mieleen.
minut uhattiin tappaa, kun olin 6-vuotias...
päivittäin,ei niistä passaa välittää.
sellanen, että olin 6-vuotias, niin yks sekopää vei mut metsään puukotettavaksi...
jalasta parvekkeen ulkopuolella 3-4 vuotiaana
häviän noille Montenegron touhuille? Oliko kolumbialaisten kanssa jotain välienselvittelyjä, vai mistä oli kyse? :D
juttu,en kyl muista mikä sen tarkoitus oli.
Olen sen joskus ennenkin täällä kertonut - mutta se oli se, kun sain pommina tietää vanhemman poikani joutuneen amfetamiinipsykoosin takia suljetulle osastolle. Miten selvisin siitä? No siten, kuin tuollaisista selvitään: itkemällä, sekoilemalla, törmäilemällä ja ottamalla lopulta tosiasiat tosiasioina. Aika kuluu ja tapahtumat etenevät usein meistä riippumatta. Nykyään poika on irti siitä paskasta ja olen siitä kiitollinen.
kun naapurin poika kusi jalkapalloni päälle,vieläkin ahdistaa ajatus siitä hetkestä. kui joku voi olla niin julma :(
kun alle neljä vuotiaana jätin pippelini esinahan vetskarin väliin, tuntu hyvin ilkeeltä.
elämässä on tullut vastaan moniakin tapahtumia,jotka on koetelleet kestokykyä. Mutta ehkä yks pahimmista oli ero pitkästä parisuhteesta..henkisen kasvun paikka todellakin. Varsinkin se,että oli pakko kohdata itsensä ja todeta,että epäonnistui. Pohtia sitä kuka on ja mitä elämältä haluaa..ja oppia virheistään,ettei toteuttais samoja virheitä uudelleen. Anteeksiantoa opetella..siis antamaan anteeksi sekä toiselle,että itselleen. Oppi todellakin omista rajoistaan ja kestämisestään paljon. Ja tuossa samassa rytäkässä luopumisen tuska oli kohdattava..niin monista ihmisistä ympärillään. Vielä kun samoihin aikoihin menetin erään todella tärkeän ihmisen kuoleman kautta..se todella herätti miettimään asioita..ja laittamaan ne tärkeysjärjestykseen. En usko että ihmisen ulkoasusta voi päätellä todellista kestokykyä.
olin varma että kolmelta nistiltä tulee turpaan ja puukosta koska luulivat että olin tehnyt heille väärin. Mutta selvisin siitä onneksi kylmähermoisella, rennolla käyttäytymisellä ja olinkin lopuksi niiden "kaveri". Tosin onneks en ole nähnyt niitä enää episodin jälkeen.
kun en tiedä olenko menettämässä yhden tärkeimmistä ja pitkäaikaisimmista kavereistani ja läheisistäni elämästäni vai en. Enkä usko, että selviäisin siitä helpolla. En itseasiassa osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman häntä. Sama koskee muitakin läheisiäni kyllä, en pystyis helpolla luopumaan.
kyllä musta läheiset huomaa sen herkkyyden ja sen ettei mulla ole pienintäkäkään vastoinkäymisten sietokykyä, mutta vieraat ei sitä musta huomaa. Vaikka paljon paskaa on eteen tullut, niin mistään en ole vahvistunut. Jokainen vastoinkäyminen on nujertanut asteen verran enemmän ja tehnyt hiukan aina entistä heikommaksi. En ole halunnut niitä käsitellä lainkaan vaan olen sulkenut ne aina mielestä pois- ihan kuin ne ois tapahtuneet jollekin muulle, mutta ei mulle. Ja en kyl tätä nykytilannettakaan haluis käsitellä ellei se saa hyvää ja kaunista loppua.:)
kyl aika helposti ihmisestä millainen tausta sillä on ja onks se kokenut jotain pahaa vai ei.
taktiikka ei ole tähän asti toiminut, niin kannattaisiko sitä muuttaa?
... En koskaan ajattele niitä pahoja asioita, paitsi nyt jossain tällaisissa kyselyissä, mutta siis muuten ei ne pahat muistot vie multa ajatustilaa ollenkaan. Jos mä alkaisin käsittelemään jotain traumaattisia kokemuksiani, niin yhden käsittelyyn saisin varata joku viis vuotta varmaan aikaa ja siihen se loppuelämä sit kuluiskin, kun alkais jotain kokemiaan vääryyksiä purkamaan.
kuulostaako tämä sinusta onnistumiselta: "Jokainen vastoinkäyminen on nujertanut asteen verran enemmän ja tehnyt hiukan aina entistä heikommaksi. En ole halunnut niitä käsitellä lainkaan vaan olen sulkenut ne aina mielestä pois- ihan kuin ne ois tapahtuneet jollekin muulle, mutta ei mulle." Meille kaikille tulee vastoinkäymisiä ja luopumiskokemuksia elämän varrella yhä lisää. Eikö olisi parempi oppia käsittelemään ne jotenkin muuten?
Ootko koskaan miettinyt mitä ne jutut työstää sun alitajunnassa ja mikä sua riepottaa? Se että asia ei ole mielessä ei tarkoita että se on ohi. Sä saatat olla helvetin neuroottinen jos suljet vaan jutut pois...
nyt vaan oikein voi käsitellä tai mitä käsittelemistä niissä nyt enää edes ois.. Aikahan ne on jo puolestani käsitellyt. Ja alitajunnassa ne seuraa kokoajan kummiskin ja saattaa tulla uniin(esim. näen vieläkin kuolleista läheisistä silloin tällöin unia, samoin kaikista kuolleista koiristani, mutta ei ne ole pahoja unia, vaan hyviä) Kun ne sulkee tuolla minun tavallani pois, niin ei ne haittaa jokapäiväistä elämää olemalla kokoaikaa ajatuksissa. Mutta vuosia siihen silti menee, et niihin pystyy suhtautumaan ihan neutraalisti ilman tunnekuohuja niistä puhuessa.
mun viime ero, joka oli helppo ja sopuisa ero sanan kaikissa merkityksissä, niin senkin otin tosi raskaasti ja meni vuosi ennenkuin edes tajusin et ollaan erottu ja ex on jo jonkun toisen kanssa ja melkein toinen vuosi siihen päälle ennenkuin vasta tajusin et nyt olen itsekin vapaa... Et muhun kaikki vaikuttaa kyl varmaan normaalia voimakkaammin. Olen sellainen stressaaja ja asioiden vatvoja. Ei mahda mitään:D
Kerron luopumisen tuskasta omalta kohdaltani, jos se helpottaisi sinua jotenkin selvitäksesi omastasi. Vajaan 10 vuoden sisällä menetin itse neljä hyvin tärkeää/rakasta ihmistä. Ensin kuoli äitini syöpään, sitten isäni myös syöpään, sitten nuorempi sisareni, kuinkas muuten kuin syöpään. Viimeksi laajennetun itsemurhan tehnyt koulusurmaaja poisti elävien kirjoilta ehkäpä rakkaimman pikkuserkkuni. Tuossa oli vain menetettyjen luettelo. Elämäni vielä suuremmista vaikeuksista/murheistani en halua kertoa. Totean vain kohdallani käyneen niin, että kun sen suurista suurimman murheeni aiheuttajan olin kohdannut silmästä silmään mieleni tasolla, tiesin, ettei mitään niin suurta kohdalleni voisi tulla, ettenkö siitä selviytyisi.
Muuten kelaan niitä 24/7 seuraavat vuodet. tunnen itseni ja tiedän millainen stressaaja ja murehtija olen. Ja se ois taas väärin kaikkia mun läheisiä kohtaan. Se olis heidän ajastaan pois.
on kummankin puoleisesta suvusta ja lähipiiristä tiheään tahtiin väki harventunut ja se jatkuu vielä muutaman tulevan vuoden ajan.... Odotettavissa on kuudet hautajaiset lähipiirissä periaatteessa milloin tahansa, kuitenkin lähivuosien kuluessa, mahdollisesti useammankin jos entiseen tahtiin jatkuu.
Kuunteleppa tää: http://www.youtube.com/watch?v=a9ERm-VYZV4
mutta ei mulla ole aaltopahvista sydäntä. Mun sydän on vaan ohutta ja haurasta paperia.
Elämäni kovin paikka on vanhempani. Toinen meni kuolemaan ... kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun olin 15. Toinen ei tätä kestänyt, vaan aloitti yhä jatkuvan hitaan itsemurhan. En ole siitä vielä selvinnyt, sillä seuraan yhä vierestä, kun se toinen tappaa itseään. Vääjäämättä. :( Juice Leskinen: Ei elämästä selviä hengissä. Oma hengissä- ja järjissäpysymiseni strategia on välimatka, omien unelmien tekeminen, ystävät. Omien unelmien toteuttaminen on ollut ehkä se kantavin voima, jolla olen jaksanut.
Opiskelujen jälkeinen tyhjyyden tunne. "Tätäkö tää elämä nyt sitten on?". Muutaman vuoden masennusvaiheen ja ryyppyputkien jälkeen olen turtunut, raitistunut ja alkanut urheilemaan. Olen myös lopettanut liiallisen asioiden mietiskelemisen ja painun vaikka juoksemaan jos alkaa liikaa asioita pyörimään mielessä. No joo eipä mitään vakavempia juttuja ole siis ollut. Pelottaakin kun alkaa ihmisiä kupsahtelemaan, että miten sitä selviää.
se kun nuorena meinasin kuolla auto-onnettomuudessa ja olin vuoden ajan jatkuvassa sairaala hoidossa, josta seurasia traumoja yms. Ja joskus päihteitä on tullut myös testailtua urakalla. Se kun yksi perheenjäsen sairastui vakavasti mieleltään ja joutui psykiatriseen sairaalaan, se kun sain isältäni turpaan oikein urakalla siinäkin. Se kun tajusin etten ole ikinä ollut rakastunut tai kunnon parisuhteessa vaikka olin jo 23. Mutta nämäkin ovat kaikki sellaisia kokonaisuuksia, jotka rakentavat minusta juuri minut. Päivääkään elämästäni en sen takia muuttaisi, vaikka toki helpompaakin olisi voinut olla. Elämään kuuluu erilaiset asiat; onni,suru,tuska,rakkaus.
ollut elämässä paljonkin kovia paikkoja edessä. Mikä ei tapa - se vahvistaa. Sisäisestä kestokyvystä tai älystä ylipäätään ei voi päätellä ulkonäön kautta. Tietysti voi olla yht'aikaa kaunis, älykäs ja sisäisesti vahva. Mutta mikä on yhdelle kaunista, voi toiselle olla rumaa jne. Älykkyyskin on suhteellista. Opittu älykkyys on aivan eri asia, kun ihmisen omat keksinnöt ongelmien ratkaisuissa jne. siitä sen enempää höpisemättä, mutta palatakseni vielä sisäiseen vahvuuteen, kestokykyyn; Löytääkseen itsestään sisäistä vahvuutta, on ryömittävä ensin pohjamudissa niin syvällä, että ainoa ylöspääsy sieltä mutakuopasta on löytää se sisäinen vahvuus jos sitä on tai luovuttaa. Mitä sitten kestokykyyn tulee, se on meille kaikille yksilöllistä ja vaikka sanotaankin, että meille annetaan juuri sen verran kun me jaksamme taakkaamme kantaa - olen erimieltä. Itse olen kokenut elämässä hyvinkin paljon "paskaa" ja oletan olevani hyvinkin kestävä sisäisesti. En nyt ryhdy kertomaan elämästäni tässä sillä siitä tulisi paksu kuin Tuulen viemää kirjoista yhteensä, mutta ehkä joskus kirjoitan vielä kirjan.
Itsekin mietin että minkä tapahtuman pistäisi pahimmaksi. Pitääkö se määrittää vaikutustensa ajallisen jatkuvuuden tai rampauttamisasteensa kautta? Kokemuksen äärimmäisyyden vai koetun tuskan? Vaiko kun asia koskee itseluottamukseen kovasti vai mikä on niinku se "kovin juttu".... Olen elossa, jokseenkin omilla jaloillani. Lommoilla ja paloja puuttuu ja pää on suoranaisesti sekaisinkin yhä joissain asioissa ... mutta yhä täällä. Yhä eteenpäin.
Mikä se pahan tappais, jos ei paha itse ja paha on liian paha tehdäkseen sen itse itselleen. (Tämä teksti koskee siis minua itseäni). Pahasta sen verran, että ei ole pahaa ilman hyvää ja toisin päin. Jotta tietäisimme mitä on hyvyys täytyy tutustua pahuuteen ja päinvastoin. Pahuuteen tutustuminen ei tarkoita, että tulisi itse olla paha. Pahuutta jokainen saa osakseen, olematta sitä itse tai haluamatta sitä osakseen. Meissä kaikissa kuitenkin asuu pikku piru ja/tai pikku enkeli ja elämäntilanteemme ratkaisee kumpi on milloinkin esillä.
rankka tällaisella palstalla käsiteltäväksi, joten osanottoa voi pitää melko suurena. Kiitokset osallistuneille. Laitanpa tähän tasapuolisuuden vuoksi jotain omasta kokemusmaailmastani: - Olen ollut yhtä parasta kaveriani järven pohjasta naaraamassa, ruumissäkkiin sullomassa ja pitkän taipaleen erämaasta pois raahaamassa. - Lähisukulaisen olen löytänyt, kun tämä on ampunut itseään päähän. - Olen ollut hilkulla joutua linnaan. - Olen ollut pahassa liikenneonnettomuudessa. - Minua on uhattu ladatulla kiväärillä. Ymmärrän kyllä että kokemukseni ovat vielä pientä, jos ajatellaan todellisia kovia paikkoja kokeneita. Traumoja ei ole tullut ja ulkonäköni vastaa melko perinteistä kynäniskaa / äidin kultaa. Ziselille terveisiä, että jotain minäkin olen poliisien kanssa kokenut, enkä oikein usko että sinun kokemusmaailmasi olisi minun kuvittelukyvyn ulottumattomissa. Lisäkysymys: Onko kaltaiseni (tai vielä kovempia kokenut) ihminen mentaalisesti vahva vai jo psykopaattiasteella, jollei traumoja ole jäänyt?
Ei tuo nyt niin paha lista ole, etteikö siitä selviäisi, ja sitähän me ei voida tietää. Eli oletko henkisesti selvinnyt - vai esim. tullut katkeraksi, kyyniseksi jne. Tunnen yhden, tai parikin itseasiassa, pakolaista, jotka ovat siis sodasta tänne tulleet. Toinen Ruandasta ja toinen Iranista. Omat "kamaluuteni" tuntuvat pieniltä siihen verrattuna, mitä he ovat kokeneet, ja hekin ovat varsin järjissään ja fiksuja ihmisiä.
toki osaan suhteuttaa omat kokemukseni. Meillä on töissä kaveri, joka on Irakin kurdi. Saddam on aikoinaan tapattanut suurimman osan hänen perheestään ja loput ovat joutuneet lähtemään pakolaisiksi ympäri maailmaa. En ole katkera, enkä kyyninen. Nykyään sitä vaan osaa suhteuttaa asiat niille kuuluville tasoille.
en voisi sanoa vahvaksi, vaan tunnevammaiseksi.
oli joko tai. Ei kumpaakin yhtä aikaa.
sitä vahvempi, mitä enemmän hän kestää tuskaa, vaikeuksia ym. ikävää katkeroitumatta, antamalla anteeksi, jättämällä menneet ikävät taakseen (Mottoni; "Menneessä saa käydä, muttei niihin saa jäädä roikkumaan.") Jos ihminen on katkera, kaunainen, kostonhimoinen ym. ikävää, ei hän ole vielä löytänyt sisäistä vahvuuttaan. Sisäisen vahvuuden löytänyt ihminen löytää vapauden. Jos ei ole löytänyt sisäistä vahvuuttaan, ei ole "vapaa". On silloin vielä kiinni omissa heikkouksissaan. Voima löytyy vapaudesta.
En nyt puhuisi pelkästään psykopaateista, mikä on yksi persoonallisuutyyppi, vaan yleensä rajatiloista, joita yhdistää se, että nämä ikäänkuin tuottavat huonoja ja kestämättömiä tunteita jatkuvasti. Nämä jättävät nuo tunteet käsittelemättä ja sysäävät ne muiden tunnettavaksi, jolloin he voivat tuottaa epämieluisia tunteita jatkuvasti ja äärettömästi, koska muut joutuvat ne käsittelemään... Psykopaatti on persoonaltaan siis kykenemätön käsittelemään itse negatiivisia tunteitaan, tosin niitä positiivisia tunteitakaan hänellä tuskin löytyy...
kun täysin "puun takaa" lapsi katoaa ja useamman vuorokauden etsinnöistä huolimatta ei jälkeäkään, eikä havaintoja missä ja kenen kanssa. (löytyi kyllä lopulta hengissä, kaikkihan ei ole löytänyt hengissä vaan kuolleina) En ole vieläkään täysin selvinnyt, koska oman lapsen katoaminen aukaisi itsessä semmoisia putouksia, jotka ovat olleet vuosia tukossa.