2-ulotteinen

Mainio elokuva "Heräämisiä", joka todellisuuteen perustuen kuvaa Oliver Sacksin tekemiä unitautisten dopamiinihoitokokeiluja, tuli taas kerran televisiosta. Robin Williamsin pikkupiirteitä myöten hienovaraisesti esittämä Sacksin roolihahmo toi mieleeni taannoisen Sacksin henkilöhaastattelun, jossa tämä kertoi havaintojaan noiden todellisten unitautitapausten kummallisista tajunnanmuutoksista.

Yksi outo seikka esim. oli se että muuan potilas kertoi hahmottavansa näköhavaintonsa sarjana kuvia, vieläpä niin että nämä kuvat näyttäytyivät hänen aivoissaan toisessa järjestyksessä kuin missä asiat todellisuudessa tapahtuvat. Piippu saattoi syttyä niin, että ensin tuprahti savu piipusta, sitten vasta leimahti tulitikku (tms). Piipun savun tuprahdus ikään kuin työntyi etualalle tapahtumasarjassa. Onko aikajärjestyksellä, ajalla, ja syvyysvaikutelmalla, perspektiivillä, jotain tekoa toistensa kanssa?

Jos kuvat voivat olla jotenkin "itsenäisiä", siis elää kuvina aivoissamme - mihin eräät aivotutkimuksessa suoritetut kokeetkin näyttäisivät viittaavan - kysymys siitä miksi jollekin kulttuurille tai kehitystasolle on ominaista kummallisesti "kuvamainen", 2-ulotteinen ajattelu muodostuu mieltä askarruttavaksi. Esim. antiikin kreikkalaisten matematiikka oli keskittynyt tasogeometriaan, ja Oswald Spenglerin mukaan kreikkalaiset käyttivät maalatessaan kuvia vain neljää väriä: punaista, keltaista, mustaa ja valkoista. Näillä väreillä ei mitenkään saa syntymään perspektiivistä syvyysvaikutelmaa. (Luonnossakin kaikki mikä liittyy maiseman perspektiiviin on toisenväristä, sinistä, vihreää, ruskeaa.)

Antiikin kreikkalaisten maailmasta puuttui myös aika. Heidän tapansa kokea maailma oli ns. "myyttinen", ja myytit eivät sisällä aikaperspektiiviä.

Keskiajalla aika myös oli pysähtynyttä. Ja kaikki kuvat, jotka useimmiten esittivät raamatullisia aiheita, olivat vailla perspektiiviä. Vielä myöhäiskeskiajan maalauksissa maisemat näyttävät käsittämättömästi nurinkääntyneiltä - sellaisia saattaisi piirtää pikkulapsi, mutta aikuiselle tuollaisen näkökuvan tajuaminen tuottaa vaikeuksia.

Joskus renessanssin aikaan maalauksiin sitten ilmestyy perspektiivi, ja säännöt joilla syvyysulottuvuutta hallitaan hahmottuvat. On jotain puhuttelevaa siinä, että uuden ajan aamunkoitossa Rembrandt jalosti syvyysvaikutelman ateljeeinteriöörin ruskeaan sävyyn - jossa ikään kuin pölyhiukkanen pölyhiukkaselta rakentuu muotokuvaan mitä hienojakoisin syvyysulottuvuus. Tänä aikana myös matematiikka ja luonnontiede näyttäisivät saavan uutta potkua: maapallon pallonmuotoisuus ja paikka avaruudessa selviävät. Ehkä ne olisivatkin aiemmin olleet "mahdottomia" ideoita pelkästään sen takia, että ihmisillä ei ollut henkisiä edellytyksiä kuvitella "avaruudellisesti", so. kolmiulotteisesti.

1800-luvulla eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme kehittynyt maalaustaide huipensi vuosisadan loppupuolella perspektiivi-idean impressionismiin, joka tarkoittaa tutkielmia siitä, miten valon ja valöörien välityksellä syntyy syvyysvaikutelma. Impressionistit, Manet, Renoir, Monet, yrittivät pelkistää kuviinsa valonheijastukset, joissa vaikutelma kohteen etäisyydestä pelkistyi.

Impressionismi täydellistyi Cezannessa, joka oli tyypillinen yksinäinen nero, muiden silmissä menestymätön ja siksi erakoitunut. Elämänsä loppupuolella hän vetäytyi maaseudulle ja keskittyi maalaamaan kylän maisemaa taustalla hallitsevaa kukkulaa tai vuorta, Sainte-Victoirea. Tämä on mielenkiintoista siksi, että vuori visuaalisena hahmona harhauttaa aivojamme jollakin sille ikiomalla oudolla tavalla - ehkä samalla tavalla kuin nouseva kuu näyttää silmissämme suurelta ja paisuneelta. Vuorikin voi olla käsittämättömän kaukana, kymmenien kilometrien päässä, mutta silti se näyttää ikään kuin kohoavan aivan edessämme. Etäisyyden tajuaa vasta kun matkaa päiväkauden vuoren luo ja alkaa kiivetä sille - näkökuvat ovat luoneet harhan jostakin läheisestä ja suuresta, mutta todellisuudessa vuori onkin kaukana ja "realistisella" tavalla valtava.

Kaikki nämä ovat mielestäni kiinnostavia ja jännittäviä havaintoja, jotka kertovat siitä miten ihmeellinen ihmismieli on. Tällaisten asioiden pohdiskeleminen on mielestäni filosofiaa, sillä mikään erityistiede, ei edes havaintopsykologia, yksinään sulje piiriinsä kaikkia niitä näköaloja joita näissä yhteyksissä paljastuu.
7441
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Onko kaikki sitä, miltä se näyttää? Taikatemput kautta aikojen ovat perustuneet näkemisen harhoihin. Kuvitellaan esimerkiksi pyöreän kuperan muodon olevan pallo, vaikka emme ole nähneet sen takaosaa, metallimaisen esineen uskotaan olevan raskas, taulun perpektiivi on todellisuudessa vain kaksiuloitteinen jne.. Suomalaisen luja uskomus siihen mitä näkee osoittautuu kestämättömäksi.

Äänestä

Monta mielenkiintoista kysymystä, joihin en tiedä oikeaa vastausta. En nähnyt elokuvaa, mutta tässä muutamia mieleeni tulevia kommentteja.

Ensinnäkin, taiteen ollessa kyseessä kannattaa muistaa, että vallitsevalla taidesuuntauksella on hyvin paljon vaikutusta kuviin. Tuskin ajattelemme, että nykypäivän kubistit tai abstraktistit näkevät maailman samoin kuin he sitä kuvaavat, siis eri tavalla kuin useimmat muut. Voimakkaalla kulttuurilla on kuitenkin varmasti vaikutusta myös maailmankuvaan.

Jos oletamme, että ihmiset ovat eri kulttuureissa hahmottaneet maailman samalla tavalla kuin he ovat sen maalanneet, niin siitä seuraa mielenkiintoisia juttuja.

Jos oletamme, että valokuva on tarkka kopio todellisesta kuvasta (mikä näyttäisi valmistusprosessin kannalta todennäköiseltä), niin tällöin heidän tulisi nähdä myös valokuvat samanlaisina kuin omat maalauksensa. Eikö tästä seuraa edelleen se, että heidän tulisi nähdä meidän silmissämme realistinen maalaus samalla tavalla kuin omat maalauksensa ja ilmeisesti yhtä lailla kaikki muutkin tyylisuunnat. Tässä syntyy kuitenkin ongelma: miksi ihmeessä me näemme heidän kuvansa erilaisina kuin omamme?

Ilmeisesti meidän on oletettava, että kulttuuri ei vaikuta havaintoon vaan muistijälkeen. Tämä kuulostaakin jo paljon mahdollisemmalta. Nimittäin 2-ulotteisessa maailmassa olisi mahdotonta päästä vaikkapa talon taake tai metsän toiselle puolelle, joten välittömän havainnon olisi oltava kolmiulotteinen. Mutta toisaalta taas, olisivatko he osanneet kertoa asian käymättä paikan päällä tarkistamssa? Tuntuisi aika todennäköiseltä, joten aivan kaksiulotteisia eivät heidän muistikuvansakaan maailmasta ole voineet olla.

Yhtä lailla kun pystymme (ainakin nykyään) muistamaan avaruudellisia asioita, niin pystymme myös muistamaan ajallisia asioita, tai ehkä pitäisi sanoa asioita suhteessa aikaan. Jos aika voi mennä muistikuvissa sekaisin, niin ehkäpä muutkin ulottuvuudet voivat mennä?

Muistikuviin voi tunnetusti vaikuttaa jälkikäteen (esim. aivopesu), joten aivan erehtymättöminä niitä ei voi missään nimessä pitää...

Äänestä

Ehkä muutaman lähtökohdan selvittäminen auttaa jäsentämään sitä mistä kaikesta tuollaisissa ongelmissa on kyse.

Yhden aspektin muodostaa kehitys. Tuskin kannattaa kiistää, etteikö ihminen niin lajina kuin lapsesta aikuiseksi varttuvana yksilönä kokisi jonkinlaisen kehitystapahtuman. Primitiiviset ihmiset ovat jossain suhteessa samanlaisia kuin kehittyneen kulttuurin lapset. Perspektiivin hahmottamisen ja ajan tajuamisen suhteen kehitysaste varmasti merkitsee jotain.

Miten sitten "kuva" maailmasta muodostuu aivoissamme ja miten erillisen ongelman 2-ulotteisen kuvan piirtäminen jollekin pinnalle muodostaa, en tiedä. En ole edes varma, onko meillä mahdollisuutta ymmärtää tätä. Jos katselemme esim. itse omassa lapsuudessamme tekemiämme piirustuksia, eläytymiskykymme kuitenkin loppuu kesken, kun yritämme uudelleen tavoittaa sen tavan jolla maailma havainnoillemme "aukesi" lapsena.

Lapset kuitenkin tyypillisesti "katsovat lähelle", ts. huomion kiila on suppeampi ja intensiteetti jotenkin suurempi kuin aikuisilla. Piirtäessään kuvia lapset yrittävät selvästi siirtää todellisuudesta saamansa vaikutelmat paperille. Animismi on osa luovaa toimintoa: aurinko on keltainen ja iso ja niin lämmin että villapusero pitää riisua. Samoin ovat varmaan primitiiviset ihmiset tehneet itselleen jumalankuvia, joita ovat kunnioittaneet ja pelänneet. Miten "esittäviä" ne ovat olleet on - aikuisen ja nykyihmisen näkökulmasta - eri kysymys kuin se miten efektiivisiä ja vaikuttavia ne ovat olleet. Esittävyydessä heijastuu kehitysaste. Pyrkimyksessä efektiivisyyteen ilmenee jokin ikuinen perusmotiivi.

Aiemmin mainuttu neuropsykiatri Sacks sanoi tv-ohjelmassa, että se miten näkeminen aivoissa tapahtuu on yhä mystistä. Esimerkiksi se ei ole tapahtuma joka sijoittuisi johonkin osaan aivoissa. Sacks mainitsi "näkökeskuksia" olevan ainakin yli kolmekymmentä. Miten ne "prosessoivat tietoa" on erinomaisen epäselvää. Jos sen tietäisimme, ehkä "tietoisuuden" ongelma ratkeaisi. On outoa, että vaikka ihmisen aivoista poistettaisiin leikkauksella puolet - siis koko toinen puoli - hän näkee ja yleensäkin havainnoi ja omaa "tietoisuuden", on siis "tietoinen" - jokseenkin kuten ennenkin. Sen sijaan se tiedetään, että esim. silmien jokin pieni tomintavaje vauvan varhaisina kuukausina estää tietyn tunnistamiskyvyn kehittymisen koko loppuelämäksi. Ihminen joka ei näe selvästi ihmiskasvoja vauvana, ei opi niitä "lukemaan" myöhemminkään, eikä pahimmassa tapauksessa edes erota henkilöitä toisistaan.

Joten sillä miten ja mitä aivan varhaisessa kehitysvaiheessa näemme on suhteellisesti valtava merkitys myöhempään jäsennyskykyymme. -- Ehkä tällainen varhaisten kehitysvaiheiden ratkaiseva merkitys on kaikelle kehityksellemme yleinen piirre. Kun tällaisia vaikutuksia ajattelee, ei voi muuta kuin mykistyä esim. siitä typeryydestä, jolla kuviopäättelytestejä pidetään "älykkyyden" mittaamisessa pätevinä "koska ne eivät ole kulttuurisidonnaisia".

Edelleen "aika" on lapselle hyvin subjektiivista. Aivan pienellä lapsella sitä on tuskin ollenkaan - ja jos varhaislapsuudesta puuttuvat nuo normaalit, toistuvat tapahtumat, kuten ruokkiminen silloin kun on nälkä, mitään perusturvallisuutta tai pitkäjännitteisyyttä ei kehity. Mutta onko ajantajun kehityspsykologisella akselilla mitään tekemistä esim. näköhavaintojen tai aivojemme muodostamien "kuvien" kanssa? Siis muutakin yhteyttä kuin se minkä kehitysaste itsessään muodostaa? Se on selvää, että aivomme operoivat "kuvilla" - puhummekin ihan luontevasti esim. muistikuvista - mutta mitä sitten merkitsee esim. se että noilla unitautisilla saattoi todellisuuskin jäsentyä kuvina, jotka eivät olleet aikajärjestyksessä?

Kysymyksiä, kysymyksiä. Tiedämme tuskin mitään ihmisestä, itsestämme. Kun kaikkiin kehitysopin ongelmiin vielä lisätään päälle se että elämme aina yhteisöissä ja että näissä yhteisöissämme syntyy sellaisia omaehtoisia ja tradidioita muodostavia ilmiöitä kuin "taide", joka elää omaa elämäänsä tyyliensä ja muotiensa vaihteluissa, soppa onkin valmis.

Epäilemättä kulttuuri omalta osaltaan vaikuttaa siihen mitä todellisuudesta ja todellisuudessa hahmotamme. Mahdollisesti esim. nuo varhaisen kehitysvaiheen aikana tapahtuvat vuorovaikutuksen perusmallit välittävät myös jonkinlaisen kulttuurisen ohjelman. Ehkä aivomme karsivat tietyt potentiaalit pois kuvasta ja rakentavat "tietoisuutemme" perustat ja sitä tietä koko myöhemmän kehityksemme juuri tietynlaisiksi? -- Jälleen tässä yhteydessä saamme käsityksen siitä miten tärkeitä sellaiset sanat kuin "tietoisuus" ovat. Ilman tällaista käsitettä emme pystyisi edes kuvaamaan näitä käsittämättömiä ilmiöitä.

Äänestä

Mielenkiintoista on myös pohtia jos paperille piirretyt tikku-ukot olisivat eläviä. Tikku-ukko olisi helppo vangita piirtämällä sen ympärille ympyrä. Tai mitä tikku-ukko ajattelisi kulkiessaan moebiuksen nauhaa pitkin?

Äänestä
  • Puhumattakaan siitä, että me olisimme tikku-ukon kannalta aivan uskomattomilla kyvyillä varustettuja olentoja: yhdellä silmäyksellä näkisimme tikkiksen kodin jokaisen huoneen, kun laskisimme sormenpäämme paperille olisimme tikkiksen näkökulmasta viidessä paikassa yhtä aikaa, kykenisimme kulkemaan seinien läpi ja ilmestymään ja katoamaan milloin haluamme.

    Äänestä

Muistan, että kerran tajusin asiayhteyden kolmiulotteisesti. En enää muista, mistä oli kyse, mutta tuli tästä keskustelusta mieleeni, että ehkäpä tuo syvyysvaikutelman mukaantulo alkaa ujuttautumaan ajatteluumme enenevässä määrin, kun tietoisuutemme yhä kehittyy.

Jotenkin voisin kuvitella unitautisten käänteisestä aikajärjestyksestä tajunnan, joka katsoo aikajanaa hieman etäältä, kuin valikoiden olennaiset hetket, joina toimia. Eli soveltamalla syvyysvaikutelma-ajattelua aikaan. Ehkäpä omituiset ajalliset yhteensattumat ovat osa uutta kosmista aikaulottuvuutta, johon olemme herkistymässä.

Äänestä

Mikä muodostaa jonkin "aikakauden hengen"? G H von Wright pohti tätä kysymystä käsitellessään Oswald Spenglerin historiavisiota.

Antiikin kreikkalainen muotoili mitä plastisimman ihmistä esittävän 3-ulotteisen veistoksen, mutta ei piirtänyt ihmisestä yhtään vastaavanlaista 2-ulotteista kuvaa. Jos kysymys olisi ainoastaan estetiikasta, meidän tulisi tehdä johtopäätös että kaikki piirrokset oli tehty esteettisin tarkoitusperin.

Jostain syystä antiikin ihmisille vain oli mahdotonta piirtää ihmistä vastaavalla tavalla "realistisesti" kuin mitä veistokset tehtiin. Veistokset olivat muodoltaan täydellisiä, mutta niistä säännönmukaisesti puuttuivat esim. silmäterät. Antiikin kuvapatsailla ei ole katsetta. Jokin esti veistoksen "katseen", ts. veistoksen "sisään", psyykeen, ei menty.

Antiikin kreikkalainen temppeli pylväistöineen on ulkoäpäin vaikuttava. Voidaan esittää kysymys: voiko klassisessa arkkitehtuurissa luoda sisätilaa, interiööriä? Kun kaikki rakenteet korostavat staattiseksi asettuvaa dynamiikkaa, ts. ilmentävät ikään kuin havaintoa niistä mekaniikan voimista jotka on otettava huomioon kun halutaan pystyttää rakennus, eikö tähän näkökulmaan välittömästi liity "ulkoapäin" tarkasteleva jäsennys?

Olisiko tässä kyseessä jokin kolmiulotteisen tajuamisen puute? Tila ei ole kokonaan hahmottunutta. Tila-avaruus muodostuu esim. pylväistä, joiden kapiteelit pitävät kattorakenteita ylhäällä. Romaaninen holvikaari ilmentää jo enemmän tila-avaruutta, mutta se tulee vasta myöhemmin. (Ja pylvään ja romaanisen holvikaaren yhdistelmä vasta... milloin?)

Samanlaisia kysymyksiä voitaisiin esittää uutta aikaa koskien. Millainen on renessanssin henki? Vaikuttaa todella siltä kuin antiikin ideat elpyisivät tällöin. Miksi huonekalut ovat kuin pieniä rakennuksia? Tuolinjalat muistuttavat pienoispylväitä, kaapistojen kulmissa on kapiteelein varustettuja pylväitä. Onko jotain yhteistä sillä, että sävelletään "kuvailevaa" musiikkia ja luodaan interiöörit antiikin dynamiikalla? (Vrt. uusrenessanssi, Beethoven.)

Barokkia taas voisi kuvata jonkinlaisena vastavoimana renessanssille, se on ylikorostunut yritys luoda interiööri lähtien liikkeelle jostain täysin päinvastaisesta jäsennyksestä . Kaikki se mikä klassisessa tyylissä on suoraa väännetään barokissa kierteelle. Kaikki mitä ennen katsottiin esineistyvästi "ulkoapäin" pyritään nyt kehystämällä, loputtomilla vahvoilla kruusauksilla "sisäistämään". Ideana on että jokin sijoittuu jonkin sisään. Huonekalut pursuavat kiemuraista kehyskoristetta, taulujen kehykset paisuvat mahtaviksi, ihmiset verhoavat päänsä mahtaviin kiharaisiin peruukkeihin - eikä ole mikään ihme, että peilistä, jossa jo peilikuva edustaa jonkinlaista "oman minän sisään" kurkistamista, tuli koko barokin merkitsevin idea. Kaikki jäsentyi peilivaikutelman mukaan, oli vaikutus ja vastavaikutus, teema ja vastateema. Näin myös musiikissa. Sävelkulut muodostavat kysymyksiä ja vastauksia. Vivaldi, Bach, tutuimmat.

Kysymys on siitä näkökulmasta, joka tarkastelijalla on maailmaan. Ulkoinen - sisäistetty. Missä määrin tässä on kysymyksessä kehitys, kognition kypsyminen - vai kuinka sitä pitäisi nimittää - ja missä määrin aikakaudet ovat vaihdelleet kuten muodit vaihtelevat, kuka tietää. Ovatko kyseessä aivojemme toistaiseksi salaiset tavat, joilla ne muodostavat maailmasta kuvia, vai ovatko kyseessä ennemminkin esteettiset valinnat.

Kahden ääriliikkeen, renessanssin ja barokin, sovittajaksi sopi luontevasti rokokoo, jossa yhtenä keskeisenä ideana oli häivyttää kaikki äärimmäisyysliikkeissä selvästi erottuvat rajat. Rokokoo on ikään kuin jatkuvaa liikettä, jatkuvaa tarkastelun kohteen pakenemista pois sellaisesta pysähtyneestä pisteestä, jossa jompikumpi ulkoinen-sisäinen -akselin vaihtoehto saisi toteutumismahdollisuuden. Rokokookiemurat häivyttävät kohteen ja taustan rajan, niissä kohde pyrkii jatkumaan ja sulautumaan taustaan. Myös musiikissa dynamiikka ilmentää toinen toisiinsa lomittuvia sävelkiehkuroita ja säkeitä. Mozart, aikakauden henki.

Ei liene liioiteltua sanoa, että eurooppalaisen uuden ajan suuri kehityskaari rakentuu noiden kolmen paradigmaattisen teeman varaan. Renessanssi teesinä, barokki antiteesinä ja rokokoo synteesinä. Nämä vahvat alkukuvat määräävät sitten myös vaimentuneina jälkiaaltoina 1800- ja 1900-lukua.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


maailma kirjoitti:

Mainio elokuva "Heräämisiä", joka todellisuuteen perustuen kuvaa Oliver Sacksin tekemiä unitautisten dopamiinihoitokokeiluja, tuli taas kerran televisiosta. Robin Williamsin pikkupiirteitä myöten hienovaraisesti esittämä Sacksin roolihahmo toi mieleeni taannoisen Sacksin henkilöhaastattelun, jossa tämä kertoi havaintojaan noiden todellisten unitautitapausten kummallisista tajunnanmuutoksista.

Yksi outo seikka esim. oli se että muuan potilas kertoi hahmottavansa näköhavaintonsa sarjana kuvia, vieläpä niin että nämä kuvat näyttäytyivät hänen aivoissaan toisessa järjestyksessä kuin missä asiat todellisuudessa tapahtuvat. Piippu saattoi syttyä niin, että ensin tuprahti savu piipusta, sitten vasta leimahti tulitikku (tms). Piipun savun tuprahdus ikään kuin työntyi etualalle tapahtumasarjassa. Onko aikajärjestyksellä, ajalla, ja syvyysvaikutelmalla, perspektiivillä, jotain tekoa toistensa kanssa?

Jos kuvat voivat olla jotenkin "itsenäisiä", siis elää kuvina aivoissamme - mihin eräät aivotutkimuksessa suoritetut kokeetkin näyttäisivät viittaavan - kysymys siitä miksi jollekin kulttuurille tai kehitystasolle on ominaista kummallisesti "kuvamainen", 2-ulotteinen ajattelu muodostuu mieltä askarruttavaksi. Esim. antiikin kreikkalaisten matematiikka oli keskittynyt tasogeometriaan, ja Oswald Spenglerin mukaan kreikkalaiset käyttivät maalatessaan kuvia vain neljää väriä: punaista, keltaista, mustaa ja valkoista. Näillä väreillä ei mitenkään saa syntymään perspektiivistä syvyysvaikutelmaa. (Luonnossakin kaikki mikä liittyy maiseman perspektiiviin on toisenväristä, sinistä, vihreää, ruskeaa.)

Antiikin kreikkalaisten maailmasta puuttui myös aika. Heidän tapansa kokea maailma oli ns. "myyttinen", ja myytit eivät sisällä aikaperspektiiviä.

Keskiajalla aika myös oli pysähtynyttä. Ja kaikki kuvat, jotka useimmiten esittivät raamatullisia aiheita, olivat vailla perspektiiviä. Vielä myöhäiskeskiajan maalauksissa maisemat näyttävät käsittämättömästi nurinkääntyneiltä - sellaisia saattaisi piirtää pikkulapsi, mutta aikuiselle tuollaisen näkökuvan tajuaminen tuottaa vaikeuksia.

Joskus renessanssin aikaan maalauksiin sitten ilmestyy perspektiivi, ja säännöt joilla syvyysulottuvuutta hallitaan hahmottuvat. On jotain puhuttelevaa siinä, että uuden ajan aamunkoitossa Rembrandt jalosti syvyysvaikutelman ateljeeinteriöörin ruskeaan sävyyn - jossa ikään kuin pölyhiukkanen pölyhiukkaselta rakentuu muotokuvaan mitä hienojakoisin syvyysulottuvuus. Tänä aikana myös matematiikka ja luonnontiede näyttäisivät saavan uutta potkua: maapallon pallonmuotoisuus ja paikka avaruudessa selviävät. Ehkä ne olisivatkin aiemmin olleet "mahdottomia" ideoita pelkästään sen takia, että ihmisillä ei ollut henkisiä edellytyksiä kuvitella "avaruudellisesti", so. kolmiulotteisesti.

1800-luvulla eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme kehittynyt maalaustaide huipensi vuosisadan loppupuolella perspektiivi-idean impressionismiin, joka tarkoittaa tutkielmia siitä, miten valon ja valöörien välityksellä syntyy syvyysvaikutelma. Impressionistit, Manet, Renoir, Monet, yrittivät pelkistää kuviinsa valonheijastukset, joissa vaikutelma kohteen etäisyydestä pelkistyi.

Impressionismi täydellistyi Cezannessa, joka oli tyypillinen yksinäinen nero, muiden silmissä menestymätön ja siksi erakoitunut. Elämänsä loppupuolella hän vetäytyi maaseudulle ja keskittyi maalaamaan kylän maisemaa taustalla hallitsevaa kukkulaa tai vuorta, Sainte-Victoirea. Tämä on mielenkiintoista siksi, että vuori visuaalisena hahmona harhauttaa aivojamme jollakin sille ikiomalla oudolla tavalla - ehkä samalla tavalla kuin nouseva kuu näyttää silmissämme suurelta ja paisuneelta. Vuorikin voi olla käsittämättömän kaukana, kymmenien kilometrien päässä, mutta silti se näyttää ikään kuin kohoavan aivan edessämme. Etäisyyden tajuaa vasta kun matkaa päiväkauden vuoren luo ja alkaa kiivetä sille - näkökuvat ovat luoneet harhan jostakin läheisestä ja suuresta, mutta todellisuudessa vuori onkin kaukana ja "realistisella" tavalla valtava.

Kaikki nämä ovat mielestäni kiinnostavia ja jännittäviä havaintoja, jotka kertovat siitä miten ihmeellinen ihmismieli on. Tällaisten asioiden pohdiskeleminen on mielestäni filosofiaa, sillä mikään erityistiede, ei edes havaintopsykologia, yksinään sulje piiriinsä kaikkia niitä näköaloja joita näissä yhteyksissä paljastuu.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu