Olen lukenut Tommy Hellstenin kirjoja ja tunnistan itseni hänen selviytymistrategioistaan. Minulla on oikeastaan kaikkien viiden strategian piirteitä ja aiemmin olisin tunnistanut itseni pääasiassa näkymättömän lapsen roolista, mutta nykyään tunnistan itseni, etenkin työelämässä, taakankantajaksi.
Minulle on parisuhteen päättymisen myötä selvinnyt myös oma taipumukseni pyrkiä hallitsemaan ympäristöäni. Luulen että tämä ajoin mieheni pois. Hellsten kirjoittaa useammassa kirjassaan että kivun täytyy olla riittävän suuri jotta ihminen on valmis lähtemään muutoksen tielle. Nyt, minun kipuni on riittävän suuri, mutta miten lähden muutokseen...? En tunne tarvetta tai halua hallita, mutta kuitenkin niin ilmeisesti teen ja se loukkaa ihmisiä.
Hellstenin virtahevot
Elämän lapsi
1348
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se muutoksen tiehän ei käsittääkseni ole jotain, joka varsinaisesti valitaan - hieman samaan tapaan kuin voit valita tienristeyksessä, käätyäkö oikealle vai vasemmalle. Pikemminkin kysymys on prosessista tai tilasta, johonka yksilö ajautuu - monesti aivan tahtomattaan. On olemassa erilaisia ryhmä- ja yksilöterapioita. Kuvaamaasi ongelmaan vielä tuskin KELAn terapiaa saa. Tosin jokin ryhmä, mikäli asut isolla paikkakunnalla, voisi ehkä olla hyödyksi. Osa kivuliaasta kehityksestä koostuu jo siitä, kun joutuu näkemään sen puolen itsestään, mitä ei haluaisi itseensä kuuluvaksi tunnustaa. Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä "hallitsemaan pyrkivä" osapuoli on sekin pikemminkin vaurion heijastumaa. Itse vaurion sisältönä saattaakin sitten (mahdollisesti) olla tunne siitä, että asioita ei ole pystynyt hallitsemaan. Tätä on kutsuttu myös kompensaatioksi, jonkin piirteen hallitsemiseksi kehittämällä vastakkainen asennoitumistapa.