Vanha sotajermu muistelee

Kevättalvella -44 oli komppanjamme määrätty erikoistehtävään. Tämä erikoistehtävä oli tullut naapurikorsun kersantilta, joka sodan aikaisessa vaiheissa muisti aina muistuttaa meitä alokkaita siitä, että takin napit pitää olla kiinni. Emme me siitä loukkaantuneet, mutta ihmeen kummallinen tämä kersanti oli, Mäkynen nimeltään. Mäkynen lähetti lähetin välityksellä tiedon, että viereisen Riettaanperän kylän kansakoulun voimistelusaliin oli tuotu vaarallinen rikollinen, jota piti vartioida hyvin, koska hän oli murhamies, Gustaf Grönlund, lempinimeltä Murha-Kustaa. Ihmettelimme kesken sodan kiihkeiden vuosien aikana tullutta kummallista määräystä, mutta ei liene se niitä kummallisimpiakaan ollut, olihan sitä kuultu vieläpä kummallisempiakin. Joten ei siinä sitten muuta kuin marssimaan melkoisen viimaisessa ja koleassa säässä, jossa armeijan paksut manttelitkin olivat kuin rievut alokkaiden yllä. Niin vain marssi koko komppanja tuon jäätävän reissun ja saavuimme nenät huurteessa vanhan kansakoulun pihaan. Siinä sitten sainkin vielä yhden yllätyksen. Komppanjamme vääpeli Sierestö komensikin yllättäen minut ja Takarivin Taavin Murha-Kustaan läheisimmiksi vartijoiksi. Taavi oli juuri se samainen henkilö, jonka kerroin syöneen elävän kanan viisi kirjaa sitten. Joten ei siinä sen kummempaa. Kummastuneita katseita toisiimme luoden aloimme Takarivin Taavin kanssa marssia vierekkäin sisälle vanhaan homeelta haisevaan koulurakennukseen. Muut sotilastoverini muodostivat ringin koulun ympäri. Murha-Kustaa olikin heti ensimmäisessä huoneessa. Mustanpuhuva veikko, jonka katse peittyi mustan ja likaisen otsatukan taakse. Paksut ja painavat kahleet oli kytketty jykevään pystymuuriin, joka kylmyyttä hehkuen koristi entisen voimistelusalin nurkkaa. Täyspakkaukset heilahtivat selästämme äänekkäästi paukahtaen lattialle. Siihen sitten istuimme ovensuussa olevaan penkkiin ja vilkuillen katsoimme kummallista rosvoa, joka edelleen istui liikkumatta. Vihdoin tuntui siltä, että jotain oli sanottava. - Sitä mie vuan ihmettelen, virkoin hiljaisesti Taaville, - että millonkas soassa on se murhaaminen vääräksi sanottu. Eiköhän tuo liene kansalaisvelevollisuus. Taavi ynähti, eipä sitten muuta. Samassa avautuikin ovi ja sisään astui lotta Lunkreeni tuoden kuuman sopan sekä vangille että meille vartijoille. Syötyämme menimme penkille pitkällemme saadaksemme vähän lepoa hikisen ja kammottavan urakan jälkeen. Uneksin siinä miehisen elimeni sisäänpanosta lotta Lunkreenin halukkaana aukeavaan jalkovälirakoseen, kun korvissani kuulin hiljaisen nyyhkeen: - Minä olen syytön. Ponnahdin penkiltä pystyyn ja samassa tajusin, että ääni tuli vangiltamme. Hiljaa hiivin hänen luokseen. - Ei veikkonen ilman syytä ole tämmösseen jammaan joutunu. - Niin vaan on nyt joutunut, mies sanoi uhkaavasti ja peräännyin pari askelta. Samassa huomasin, ettei tuo mies tainnut ollakaan niin julman pelottava kuin ensi näkemältä ja tivasin rohkeammin, että mitäs mies on tehnyt sitten, kun tänne on joutunut. -Olen nussinut, mies nyyhkäisi. Nyt vaadin miestä kertomaan koko tarinan. Olinhan uhrannut hänelle jo monta sivua omasta elämänkerrastani. - Minä olen tavallinen sotamies, Murha-Kustaa aloitti puhtaalla suomenkielellä, jossa ärrät sorahtelivat etäisen tutun tuntuisesti, - ja niin kuin jokaisella oli minullakin vain se yksi tavara mielessä. Siinä sitten sotiessamme ryssiä vastaan Halminlammin kentällä haavotuin hieman ja jouduin kenttäsairaalaan, joka sijaitsi tilapäisessä parakissa kentän laidassa. Minua hoiti hellästi ja taitavasti verevä nainen, lotta Anita Nikolainen. Kuinka ollakaan aloitimme välittömästi saavuttuani herttaisen silmäpelin tämän viehkeän naisihmisen kanssa. Voin sanoa, että se vaikutti suoranaisesti toipumiseeni ja ei aikaakaan kun vanhat halut palasivat ja ehdotin lotta Nikolaiselle lähempää tuttavuutta. Jostain kumman syystä olimme silloin kahden sairaalassa ja lotta kiipesi viereeni kuuma vartalo hikoillen naisellista kiimaa. Siinä sitten naimapuuhat aloitimme ja minä, huutaen “aijaijaijaijaij”, nussin kähes eläimellisesti tätä hytkivää, vellovaa naislihaa lotta Nikolaisen kiemurrellessa ja huutaessa “uijuijuijui”. Olin juuri saapumassa siihen kohtaan, josta moni uros uneksuu yön hiljaisina hetkinä: uneksin nussivani koko maailmaa ja tiesin, että kohta lähtee mahtava liemilasti sodan aikana vapauteen pääsemätöntä vauvalimaa. Murha-Kustaa piti pienen tauon ja hengitti ja minäkin tunsin pienen kaihon nykäyksen syvällä sisimmässäni ja siitoselimeni kohottautui pieneen nousuun. Huomasin, että Takarivin Taavikin oli jo herännyt ja kuunteli suu auki penkillään miehen kertomaa. Murha-Kustaa jatkoi: - Mutta sitten kuului julma kolaus ja komentohuuto selkäni takaa: - Jääkäri! Mitä helvettiä te teette! Se oli komppaniani vääpeli Mallusjoki. Hän oli hiljaa hiipien tullut taaksemme ja säikäyttänyt minut harmillisessa hetkessä. Kunnon sotamiehenä nousin ja tein asennon, vaikka housuni olivat vielä nilkoissa. Mutta jyhkeä siittimeni, joka luonnollisista syistä oli punainen ja limainen, ei laskenutkaan, vaan törrötti etukenossa, asennossa kuten minäkin. Voin mainita vielä tässä miesten kesken, että Luojamme on minulle suonut sangen pitkän ja vielä paksun lemmenkalun, jossa jyhkeät verisuonet juoksevat pitkin silkkistä pintaa antaen sille suorastaan rivon sävyn. Ei siis ihme, että vääpeli Mallusjoki kiinnitti katseensa juuri siihen. Hän ei pystynyt huutonsa jälkeen sanomaan enää sanaakaan, vaan tuijotti naama punaisena miesvaltikkaani. Samassa mieleeni tuli, että miehen lempinimi olikin Titterintuija, koska huhu kertoi hänen pitävän miehistä muutenkin kuin vain käskyteltävinä. Ja siinä minulle selvisi, että miten kiemurtelen tilanteesta irti. Aloin hiljaa runkkailla mahtijäsentäni samalla nuollen huuliani. Se sai Mallusjoenkin selvästi nikottelemaan ja... No mitäpä siinä... Yksi asia johti toiseen ja kohta olin nussimassa tätä vääpeliä takapuolen reikään hänen inistessä allani. Lotta Nikolaiselle tämä oli ilmeisesti liikaa ja hän alkoi kokoilla vaatteitaan ja huusi herrajumalaa, koska oli harras uskovainen. Ja sinne vääpelin perseeseen minä ne vauvalimat sitten laskin, ja täytyy sanoa, että kovin hyvältä, vaikkakin erilaiselta se tuntui. Siitä se sitten alkoi. - Niin mikä? minä ähkäisin, vaikka hyvin tiesin, mitä hän tarkoitti. Olin vain niin täynnä kiimaa ja vieläpä suorastaan sairaalla tavalla, etten ollut sitä ennen tuntenut. - Me sitten nussimme joka välissä: taistelukentällä, sairasteltassa, Mannerheimin kunniavartiossa, puskissa, rannalla, yöllä kun tähdet loistivat... mies nyyhkäisi, - ja sitten jäimme kiinni. Eversti sattui näkemään salaiset puuhamme, ampui siinä hetkessä Mallusjoen ja minut tuomitsi pitkään vankeusrangaistukseen muka Mallusjoen surmasta. Ja tämä on tosi. Minä ja Taavi tuijotimme kummaa miestä suut auki. Emme olleet uskoa korviamme, mutta mies vaikutti rehelliseltä. Tavallinen työmies herrojen ja upseerien syntipukkina sai aina työläisen vereni kiehumaan. - Ja perkele, se homma muutetaan heti, sanoin ja aloin repiä vaatteita päältäni, - täältä tulee vielä paksumpi meisseli, sanoin ja otin mahtavan kyrpäni esiin alkaen runkkaamaan sitä pitkin vedoin. Ja niin tekivät toisetkin. Saatuamme lastit purettua huusin pihalle ikkunasta pojille: - Poojaat, täältä saa pilluaaa! Ei edes Mannerheimin päiväkäsky olisi saanut poikia niin nopeasti liikkeelle kuin tämä huutoni. Sisään astui komppaniallinen kylmissäänkin kiimaisia poikia, jotka alkoivat reippaan runkkauksen. Lotta Lunkreenikin astui sisään ja ennen kuin ehti mitään sanoa, tukittiin hänen suunsa kyrvällä ja kohta saivat muutkin hänen reikänsä täytettä, jota ne olivat jo kauan halunneet. Siellä vanhassa koulussa sitten viivyimme runkaten sodan loppuun saakka. Kukaan ei tuntenut meitä kaipaavan. Välillä lattia kostui spermasta niin liukkaaksi, että sillä tuli jo vaarallista kävellä. Löysimme jostain kellarista vanhan Suomen lipun, jonka levitimme alustaksi limoille, joita kangistamme sille syöksimme. Täytyy sanoa, että se oli koko sodan hauskin ja miellyttävin muisto. Myöhemmin itse Mannerhein myönsi meille kaikille kunniamitalin ja vääpeli Sierestö sai sen vainajana. Hän kun kaatui sankarivainajana Suomen puolesta: ryssän harhaluoti halkaisi hänen päänsä. Kun rauha tuli, nostimme rakkaan lippumme korkealle salkoon: keltaisena, koppuraisena ja vähän ruskehtavana se muistutti meitä siitä uhrista, jonka jalot Suomen pojat antoivat isänmaalle. Olin saanut kunniatehtävän itse hinata lippu salkoon ja sitä hinatessani sain pienen tuoreen spermatipan silmäkulmaani. Murha-Kustaa ei sitten joutunut kärsimään nussimisesta annettua tuomiotaan, vaan asettui maanviljelijäksi Rautalammille. Ja minä menin sodan jälkeen naimisiin.