Tämä on elämäni suurin ongelma.
Olen aina ollut kiltti. En lapsena, en edes teininä koskaan ollut hankala, verrattuna muihin, ja sisaruksiini.
Nyt, kun olen reilu parikymppinen, pakonomainen kiltteys tekee elämästäni helvettiä. En pääse siitä eroon. Teen mitä tahansa pitääkseni muut ihmiset tyytyväisinä, oman hyvinvointini kustannuksella.
En ole koskaan tuntenut hallitsevani omaa elämääni. Ajattelen kyllä omilla aivoillani, mutta teen aina niinkuin muut sanovat, tai tahtovat, en taistele vastaan.
Alistun, sanon mitä muut haluavat kuulla, suostun syntipukiksi jotta esim. satunnainen riita loppuisi äkkiä, ja minulla on ylimaallisen pitkä pinna, en koskaan suutu, en sano edes vastaan, matelen vain jaloissa. Kuulostelen pienimpiäkin toisten ihmisten äänenpainon muutoksia saadakseni selville mitä he minulta odottavat, miten minun tulisi reagoida, että olisin heille mieliksi.
Suostun aina kaikkeen, sellaiseenkin josta en pidä, mutta jonka arvelen ilahduttavan muita, (se käy välillä terveydenkin päälle, suostun seisomaan pakkasessa, olemaan syömättä ym, koska en kehtaa olla vaivaksi. Lainaan rahaa pyytäjille, siivoan, teen töitä ilmaiseksi) ja vihaan siksi valtavasti itseäni. Minusta tuntuu että minulla ei ole tippaakaan sisua, eikä omaa tahtoa. Valehtelen, selittelen ja teeskentelen jatkuvasti, on vaikeaa muistaa mitä olen kenellekkin kertonut, etten vahingossa puhuisi itseäni pussiin.
Hermostun paniikkikohtauksen partaalle, jos joku hiemankaan ilmaisee pettymyksensä minuun liittyvistä asioista, ja ajattelen välittömästi olevani huono ihminen, sen sijaan että ottaisin sanomiset esimerkiksi rakentavana kritiikkinä.
Koen olevani pettymys, ja epäonnistunut ihmisenä/opiskelijana/tyttärenä/naisena kun en kykene täyttämään ympäristöni, esimerkiksi vanhempieni ja poikaystäväni odotuksia. Olen kaiken pahan alku ja juuri, ja olen mielestäni aina itse syyllinen kaikkeen negatiiviseen.
En koskaan vaadi keneltäkään mitään, enkä uskalla ilmaista edes todellisia mielipiteitäni asioista. Olen sitä mieltä mitä muut seurassani olijat kulloinkin ovat.
Oman tahdon puutteesta olen ajautunut sellaiseen koulutukseen, ja kaupunkiin jonne en halunnut, ja parisuhteeseen jonka toista osapuolta en rakasta, mutta en halua pahoittaa hänen, tai kenenkään mieltä joten teeskentelen vain kiltisti että elämäni sujuu hyvin, vaikka olen itsemurhan partaalla. Siihenkään minulla ei taida olla sisua. Kellun vain virran mukana kuten sen kuuluisan sanonnan kuollut kala, enkä oikeastaan edes välitä mitä minulle tapahtuu, pääasia että muilla on hyvä olo.
EN KERTAKAIKKIAAN KESTÄ AJATUSTA, että joku pahoittaisi mielensä minun takiani. En halua että kukaan joutuu näkemään mitään ylimääräistä vaivaa minun takiani, kahdesta syystä: 1. En ole sen arvoinen. 2. En halua jäädä mitään velkaa kenellekään, edes alitajuisesti.
Olen saanut useita paniikkikohtauksia, luulen että olen vakavasti masentunut, sekä itken vähintään joka toinen yö omaa kyvyttömyyttäni muuttaa elämäni suuntaa.
Oikeasti haluaisin olla jotain ihan muuta, ja tehdä ihan toisia asioita, mutta tuntuu etten pysty. En mitenkään.
En oikein tiedä teenkö muille mieliksi "hyvää hyvyyttäni", vai siksi että saisin heidät pitämään itsestäni ja sitä kautta tuntisin oloni edes hetkittäin hyväksi. Tunnen siksi olevani valtavan itsekäs. Teenkö hyvää vain että tuntisin oman oloni paremmaksi...?
"Kerään" syrjittyjä ja ongelmaisia ihmisiä ympärilleni. Heti jos jossain jollakin on vähänkin ongelmia, tuppaudun "kaveriksi", kuuntelen, kannustan, piristän ja autan loputtomiin. Ehkä siksi että olin itse koulukiusattu, enkä halua muiden joutuvan kokemaan mitään senkaltaista. Paras kaverini oli itsetuhoinen narsisti, jota yritin pelastaa vuosikausia, mikä vei kaikki voimani ja mielenterveyteni. Perusluonteeltani olen aina ollut arka, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Pidän yksinolosta. Joskus, todella harvoin, kun menen paikkoihin joissa kukaan ei tunne minua, tunnen voivani olla hieman enemmän oma itseni.
Joten: Mitä ihmettä voisin tehdä elämälleni...?
Mitkään "ota itseäsi niskasta kiinni" eivät todellakaan toimi.
Onko muita joilla on samantapainen ongelma...?
Olen aina ollut kiltti. En lapsena, en edes teininä koskaan ollut hankala, verrattuna muihin, ja sisaruksiini.
Nyt, kun olen reilu parikymppinen, pakonomainen kiltteys tekee elämästäni helvettiä. En pääse siitä eroon. Teen mitä tahansa pitääkseni muut ihmiset tyytyväisinä, oman hyvinvointini kustannuksella.
En ole koskaan tuntenut hallitsevani omaa elämääni. Ajattelen kyllä omilla aivoillani, mutta teen aina niinkuin muut sanovat, tai tahtovat, en taistele vastaan.
Alistun, sanon mitä muut haluavat kuulla, suostun syntipukiksi jotta esim. satunnainen riita loppuisi äkkiä, ja minulla on ylimaallisen pitkä pinna, en koskaan suutu, en sano edes vastaan, matelen vain jaloissa. Kuulostelen pienimpiäkin toisten ihmisten äänenpainon muutoksia saadakseni selville mitä he minulta odottavat, miten minun tulisi reagoida, että olisin heille mieliksi.
Suostun aina kaikkeen, sellaiseenkin josta en pidä, mutta jonka arvelen ilahduttavan muita, (se käy välillä terveydenkin päälle, suostun seisomaan pakkasessa, olemaan syömättä ym, koska en kehtaa olla vaivaksi. Lainaan rahaa pyytäjille, siivoan, teen töitä ilmaiseksi) ja vihaan siksi valtavasti itseäni. Minusta tuntuu että minulla ei ole tippaakaan sisua, eikä omaa tahtoa. Valehtelen, selittelen ja teeskentelen jatkuvasti, on vaikeaa muistaa mitä olen kenellekkin kertonut, etten vahingossa puhuisi itseäni pussiin.
Hermostun paniikkikohtauksen partaalle, jos joku hiemankaan ilmaisee pettymyksensä minuun liittyvistä asioista, ja ajattelen välittömästi olevani huono ihminen, sen sijaan että ottaisin sanomiset esimerkiksi rakentavana kritiikkinä.
Koen olevani pettymys, ja epäonnistunut ihmisenä/opiskelijana/tyttärenä/naisena kun en kykene täyttämään ympäristöni, esimerkiksi vanhempieni ja poikaystäväni odotuksia. Olen kaiken pahan alku ja juuri, ja olen mielestäni aina itse syyllinen kaikkeen negatiiviseen.
En koskaan vaadi keneltäkään mitään, enkä uskalla ilmaista edes todellisia mielipiteitäni asioista. Olen sitä mieltä mitä muut seurassani olijat kulloinkin ovat.
Oman tahdon puutteesta olen ajautunut sellaiseen koulutukseen, ja kaupunkiin jonne en halunnut, ja parisuhteeseen jonka toista osapuolta en rakasta, mutta en halua pahoittaa hänen, tai kenenkään mieltä joten teeskentelen vain kiltisti että elämäni sujuu hyvin, vaikka olen itsemurhan partaalla. Siihenkään minulla ei taida olla sisua. Kellun vain virran mukana kuten sen kuuluisan sanonnan kuollut kala, enkä oikeastaan edes välitä mitä minulle tapahtuu, pääasia että muilla on hyvä olo.
EN KERTAKAIKKIAAN KESTÄ AJATUSTA, että joku pahoittaisi mielensä minun takiani. En halua että kukaan joutuu näkemään mitään ylimääräistä vaivaa minun takiani, kahdesta syystä: 1. En ole sen arvoinen. 2. En halua jäädä mitään velkaa kenellekään, edes alitajuisesti.
Olen saanut useita paniikkikohtauksia, luulen että olen vakavasti masentunut, sekä itken vähintään joka toinen yö omaa kyvyttömyyttäni muuttaa elämäni suuntaa.
Oikeasti haluaisin olla jotain ihan muuta, ja tehdä ihan toisia asioita, mutta tuntuu etten pysty. En mitenkään.
En oikein tiedä teenkö muille mieliksi "hyvää hyvyyttäni", vai siksi että saisin heidät pitämään itsestäni ja sitä kautta tuntisin oloni edes hetkittäin hyväksi. Tunnen siksi olevani valtavan itsekäs. Teenkö hyvää vain että tuntisin oman oloni paremmaksi...?
"Kerään" syrjittyjä ja ongelmaisia ihmisiä ympärilleni. Heti jos jossain jollakin on vähänkin ongelmia, tuppaudun "kaveriksi", kuuntelen, kannustan, piristän ja autan loputtomiin. Ehkä siksi että olin itse koulukiusattu, enkä halua muiden joutuvan kokemaan mitään senkaltaista. Paras kaverini oli itsetuhoinen narsisti, jota yritin pelastaa vuosikausia, mikä vei kaikki voimani ja mielenterveyteni. Perusluonteeltani olen aina ollut arka, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Pidän yksinolosta. Joskus, todella harvoin, kun menen paikkoihin joissa kukaan ei tunne minua, tunnen voivani olla hieman enemmän oma itseni.
Joten: Mitä ihmettä voisin tehdä elämälleni...?
Mitkään "ota itseäsi niskasta kiinni" eivät todellakaan toimi.
Onko muita joilla on samantapainen ongelma...?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Minkä ikäinen olet? Itse olen jo yli 3-kymppinen ja vasta nyt tajuamassa, että en voi toimia kuvaamallasi tavalla ja silti teen sitä toisinaan edelleen..Olen tajunnut, että lapsuudessani on tapahtunut asioita, joiden myötä olen kärsinyt tästä ylikiltteydestä ja nyt yritän pyristellä sitä vastaan. Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista (tuoreimpana avioero) ja mietinkin olenko elänyt pitkän aikaa vaan miellyttääkseni muita?!!!? Iso kysymys, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtäää, että nyt on pakko alkaa elää myös itselleni. TIe on pitkä, mutta se kannattaa; voin henkisesti paremmin kun aikoihin, vaikka pitkä tie on vielä edessä..Mieti, mitä OIKEASTI haluat! Missä olet hyvä?
Olen ihan tasan samanlainen. Luulin ettei muita näin pöljiä olekaan. Koko juttu oli kuin omasta kynästäni! Ainoana eroavaisuutena, että minua ei kiusattu (ainakaan paljon) koulussa. Suhteeni mieheeni ei toimi siksi, etten uskalla/osaa sanoa mitään poikkipuolista pelätessäni mahdollista riitaa. Taas jos itse teen jotain väärin ja kuulen - ihan oikeutetusti - kunniani, haudon asiaa piiiiitkän aikaa ja ruoskin itseäni kohtuuttomasti.
Yhdyn kysymykseesi: Mitä tehdä?
Ja todellakin, jos jonkun mielestä minun pitäisi tarttua itseäni jostakin pään takaa niin voin sanoa, että onpa uusi ehdotus...
Kokemuksesi muistuttaa omaa kokemustani...
Ylikiltteys on ongelma, jos sen kokee ongelmaksi ja esteeksi omalle elämälle ja elämänhalulle kuten jo mainitsitkin asiasta. Taustalla saattaa olla myös oma menneisyys, mahdollisesti kotona on korostettu suoraan tai ei-suoraan sitä että pitäisi toimia aina kuten vanhemmat opettavat jne. Mahdollisesti vanhempien erokin voi aiheuttaa kiltteyttä, kun on joutunut mukautumaan ja tyytymään esim. kahden kodin todellisuuteen, oman tahdon minimoituessa nollaan.
Toisaalta toiset voivat olla luonnostaan kiltimpiä kuin toiset, jota voi ajatella joskus myös hyveenäkin: ilman kilttejä ihmisiä yhteiskunta tuskin pysyisi koossa, he kun ottavat usein vastaan melkein kaiken ikävän, mitä toiset, liian egoistiset ihmiset eivät kykene käsittelemään. Mutta tämä ei ole nyt olennaista tämän keskustelun kannalta.
"Liiallisesta" empatiasta ja kiltteydestä voi päästä eroon ajan kanssa, se vaatii harjoittelua, mahdollisesti aluksi kiltin näkökulmasta vaikeita ja "itsekkäitä" elämänpäätöksiä. Myös terapiassa käyminen on mielestäni suositeltavaa, se saattaa myös olla ensimmäinen oikea ja "itsekäs" päätös, jonka avulla vähitellen elämä alkaa taas menemään eteenpäin sinun eikä muiden haluamaan rataa.
Tiedät ja tiedostat jo selkeästi, mitä ET halua elämältäsi, joka on jo hyvä alku.
Suosittelen lämpimästi myös jälkimmäistä vaihtoehtoa! Tsemppiä!
Hyvä, että ymmärrät, että elämäsi ei ole niin kuin pitäisi. Varmaan tuo koulukiusaamisesi on yksi syys kiltteyteesi. Onkohan lapsuudessasi tapahtunut muuta pahaa sinulle? Alistamista kotona? Hirveän jyrkkiä rajoja? Ei kiitosta tai läheisyyttä? Haukkumista?
Joka tapauksessa käyttäytymiseesi on jokin syy, ja SE EI OLE SINUSSA! Koeta totutella ajatukseen, että tarvitset apua mahdollisesti itsesi ulkopuolelta. Pyydä päästä terapiaan, mene vaikka ensin terveyskeskukseen. Kirjoita asioita ylös etukäteen, missä kaikessa koet epäonnistuneesi.
Minä tunnistin itseni täysin kirjoituksestasi. Olin lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty ja siitä minun luonteeni hirveä arkuus ja ylikiltteys kumpusi. Nyt olen no yli 40 ja vielä teen työtä itseni ja elämäni eteen. Hae apua. Kaikkea hyvää sinulle!
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9516075479
Itse sain siitä paljon ahaa-elämyksiä
. . .
Hei. Olen 27v mies ja ihan saman tekstin olisin voinut kirjoittaa. Masennusta mulla on ollut ja ahdistusta ja ylikiltteilyä.
Kiltteydestä eroon pääseminen on vaikeaa tai helppoa. Riippuu näkökannasta. Jos ajattelee pessimistisesti, niin jokainen uusi tapahtuma (joka liittyy kiltteyssuoritukseen) nyt ja tulevaisuudessa on ahdistava tilanne. Jos ajattelee positiivisesti, niin tuon tilanteen voi nähdä mahdollisuutena kehittyä.
Mutta sanoista tekoihin. Pitkän aikaa luin itsekseni asioista ja suoritin kiltteydestä paranemista "kirjekursseilla", eli luin itsekseni ja keksin suunnitelmia, mitä sanon seuraavassa tapaamisessa jne. Nämä suunnitelmat eivät koskaan pitäneet. Tarvitaan siis jotain muuta.
Oman käsityksen mukaan kiltteys on tilanne, jossa toinen henkilö, joku muu kuin itse, koetaan ja otetaan "ohjaavana" osapuolena. Hänen sanomisia myötäillään jne. Monesti yritykset kiltteydestä eroon päättyivät itselläni siihen, että yritin ottaa ohjat käsiini kerralla, eli sanoa oman mielipiteeni yliammutusti. Sen jälkeen seurasi syyllisyys.
Tällä hetkellä yritän sellaista lähestymistapaa, että otan jonkin kolmannen tahon "ohjailemaan" elämääni (älä ymmärrä tätä väärin missään nimessä). Itse liityin kiloklubiin ja tavoitteenani on elämäntapamuutos ja laihduttaminen. Kiloklubi antaa minulle selvät ohjeet mitä ja miten ja milloin kannattaa syödä ja liikkua. Ennen tätä parisuhteessanin en uskaltanut vaatia omaa aikaa esim. liikunnalle ja säännöllisille ruoka-ajoille. Nyt otan tämän "auktoriteettituekseni" eli otan tyttöystävältä hieman valtaa ja annan sen kiloklubin sanelemille ohjeille. Samalla voin pitää huolta itsestäni ja tuntuu että valta omasta hyvinvoinnistani ja minuudesta on siirtymässä itselleni.
Siis en ryhdy suoraan kapinaan ja ota valtaa itsestäni itselleni, sillä suoraan sanoen se valta pelottaa enkä tiedä mitä tekisin sillä. Ei minulla ole koskaan ollut itseeni sellaista valtaa. Suunnitelmani on siis sellainen, että otan valtaa itselleni pieninä annoksina (tällä hetkellä kiloklubin kautta) kolmannen osapuolen kautta. Voin sanoa, että tällä hetkellä on paras yritys menossa kaikista yrityksistä. Kunto paranee ja vointi myös.
Summa summarum. Kiltteydestä eroon pääseminen tuskastuttaa. Siitä haluaisi saman tien eroon. Jos tekee yliammutun yrityksen, seuraa yleensä syyllisyys ja paluu vanhoihin malleihin. Aivojen kehittymisestä ja "muuntumisesta" johtuen kiltteydestä on ymmärtääkseni mahdotonta päästä kertaheitolla eroon, eli sitä ei kannata yrittää. Muutokset aivotasolla vaativat aikaa ja pieniä muutoksia kerrallaan. Siksi yritän itse näin pikkuhiljaa säännöstellä vaikutusvaltaa itseeni.
Ehkä vinkkinä muille voisin antaa, että ensimmäisenä kannattaa laittaa kuntoon elämän perusasiat: riittävä ja terveellinen ravinto, liikunta ja uni. Nämä ensin kuntoon. Kun nämä on kunnossa, niin siitä saa itseluottamista ja voi jatkaa eteenpäin. Itsekin olen vielä tässä vaiheessa.