Moi!
Olen kolmekymppinen itse itsensä skitsoidiksi diagnosoinut nuori mies. Diagnoosini ei ole syntynyt "yhdessä yössä" vaan vuosia kestäneiden tietojen keräämisen kautta(tutkien samalla myös muita häiriöitä ja mielen sairauksia), DSM-kriteerit täyttyvät melkein täydellisesti:
- En välitä ihmissuhteistä enkä kaipaa niitä (Pystyn ylläpitämään pienen määrän "tärkeimmiksi" kokemiani suhteita ihmisiin, mutta koen silti olevani parhaassa seurassa itseni ja voimakkaan mielikuvitukseni kanssa)
- Valitsen melkein aina yksinäiset harrastukset ja toiminnan
- En halua seksuaalista kanssakäymistä (Osittain totta, pidän kuitenkin enemmän fantasioinnista kuin varsinaisesta "aktista" tai todellisesta kohtaamisesta toisen ihmisen kanssa, koen itseni liian avoimeksi ja riippuvaiseksi)
- En "nauti" sanan varsinaisessa merkityksessä juurikaan mistään aktiviteeteista. Eniten pidän ei-tekemisen olotilasta.
- Saatan vaikuttaa ihmisistä varsin tunteettomalta, etäiseltä
Olen oppinut silti toimimaan tarvittaessa kuin normaali-ihminen ja usein ihmiset jotka eivät tunne minua sen tarkemmin , tuskin huomaavat erilaisuuttani. Tämä taas on johtanut tilanteisiin , joissa tunnen olevani kuin näyttelijä näyttelemässä rooliaan.
Menen varsinaisiin kysymyksiini:
Olisi mielenkiintoista tietää liikkuuko palstalla muita skitsoideja (diagnosoituja tai -soimattomia) ja millaista elämää yleisesti vietätte? Millaisissa ammateissa olette viihtyneet jne?
Olen saanut käsityksen että skitsoidisuus VOI OLLA esiaste skitsofrenialle, ja pelkään sen puhkeamista. Olen lapsuudesta asti elänyt vahvasti mielikuvitukseni ja "oman maailmani" kautta, viime vuosina olen hälyyttävästi kehittänyt vainoharhaisuuden oireita, jotka usein tajuan vasta jälkeenpäin kun mietin esimerkiksi kuluvan päivän tapahtumia, saatan olla jopa huvittunut niistä, mutta nykyään epäluuloisuuteni on jo sitä luokkaa ettei kohta niin sanotusti enää paljon naurata. En ole vielä siinä pisteessä, että hakeutuisin psykologin puheille(suhtaudun epäluuloisesti myös "koulupsykologiaan" joka kategorisoi ihmiskarjaa surutta siihen mikä on heidän käsityksensä mukaan normaali - ihminen ja mikä ei)
Mutta se kysymys: Te mahdolliset skitsofreenikot, joita täällä on, millainen oli teidän johdantonne sairauteen? Kävittekö läpi mahdollisen skitsoidin vaiheen , jossa ystävät ja muu menetti merkityksensä?
Kiitän ja kumarran kaikkia vastauksen antajia!
Olen kolmekymppinen itse itsensä skitsoidiksi diagnosoinut nuori mies. Diagnoosini ei ole syntynyt "yhdessä yössä" vaan vuosia kestäneiden tietojen keräämisen kautta(tutkien samalla myös muita häiriöitä ja mielen sairauksia), DSM-kriteerit täyttyvät melkein täydellisesti:
- En välitä ihmissuhteistä enkä kaipaa niitä (Pystyn ylläpitämään pienen määrän "tärkeimmiksi" kokemiani suhteita ihmisiin, mutta koen silti olevani parhaassa seurassa itseni ja voimakkaan mielikuvitukseni kanssa)
- Valitsen melkein aina yksinäiset harrastukset ja toiminnan
- En halua seksuaalista kanssakäymistä (Osittain totta, pidän kuitenkin enemmän fantasioinnista kuin varsinaisesta "aktista" tai todellisesta kohtaamisesta toisen ihmisen kanssa, koen itseni liian avoimeksi ja riippuvaiseksi)
- En "nauti" sanan varsinaisessa merkityksessä juurikaan mistään aktiviteeteista. Eniten pidän ei-tekemisen olotilasta.
- Saatan vaikuttaa ihmisistä varsin tunteettomalta, etäiseltä
Olen oppinut silti toimimaan tarvittaessa kuin normaali-ihminen ja usein ihmiset jotka eivät tunne minua sen tarkemmin , tuskin huomaavat erilaisuuttani. Tämä taas on johtanut tilanteisiin , joissa tunnen olevani kuin näyttelijä näyttelemässä rooliaan.
Menen varsinaisiin kysymyksiini:
Olisi mielenkiintoista tietää liikkuuko palstalla muita skitsoideja (diagnosoituja tai -soimattomia) ja millaista elämää yleisesti vietätte? Millaisissa ammateissa olette viihtyneet jne?
Olen saanut käsityksen että skitsoidisuus VOI OLLA esiaste skitsofrenialle, ja pelkään sen puhkeamista. Olen lapsuudesta asti elänyt vahvasti mielikuvitukseni ja "oman maailmani" kautta, viime vuosina olen hälyyttävästi kehittänyt vainoharhaisuuden oireita, jotka usein tajuan vasta jälkeenpäin kun mietin esimerkiksi kuluvan päivän tapahtumia, saatan olla jopa huvittunut niistä, mutta nykyään epäluuloisuuteni on jo sitä luokkaa ettei kohta niin sanotusti enää paljon naurata. En ole vielä siinä pisteessä, että hakeutuisin psykologin puheille(suhtaudun epäluuloisesti myös "koulupsykologiaan" joka kategorisoi ihmiskarjaa surutta siihen mikä on heidän käsityksensä mukaan normaali - ihminen ja mikä ei)
Mutta se kysymys: Te mahdolliset skitsofreenikot, joita täällä on, millainen oli teidän johdantonne sairauteen? Kävittekö läpi mahdollisen skitsoidin vaiheen , jossa ystävät ja muu menetti merkityksensä?
Kiitän ja kumarran kaikkia vastauksen antajia!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.