Minä olen lapsena saanut

Minuakin kiinnostaa erittäin paljon niiden synty ja olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin omasta varhaislapsuudestaan (alle 3 v.).
Minunkin äiti piiskasi minua pari kertaa ja olisi ehkä piiskannut paljon useammin ellen olisi aina juossut vessaan piiloon, mutten ole koskaan pitänyt sitä mitenkään yllättävänä reaktiona äidiltä, paitsi kerran, ja siitä olin hänelle pitkään... en nyt katkera, enkä loukkaantunutkaan - en osaa kuvata sitä tunnetilaa. Hän nimittäin esitti piiskaamisen syyksi sen, ettei muka saa olla ulkona kaatosateessa. Tuo selitys jäi minulle erityisen hyvin mieleen järjettömyytensä takia. Vaikka siitä voikin tulla kipeäksi, niin onko kuitenkaan "järkevää" kieltää lasta tykkäämästä sateesta? Tykkäänpä edelleen.
Todellinen syy piiskaamiseen oli se että juoksentelin häneltä karkuun pihoja ympäri ja tuollainen tottelemuus mahtoi olla todella ärsyttävää.
Mutta sitä en voi sietää että vanhempien täytyy jatkuvasti valehdella lapsilleen. Miksei hän vain voinut sanoa totuutta miksi oli vihainen? Vanhemmat haluavat yleensä järkiperäistää rangaistuksensa, ja olla paljastamatta lapsille että he voivat suuttua pelkistä tunnesyistä, ilman mitään järkitekosyytä. Vanhemmat luovat lapsille illuusion ettei vanhemmilla ole mitään heikkouksia ja turvaavat näin lasten perusluottamuksen maailmaan, ihmisiin ja omaan tulevaisuuteensa. Jos tuollaista luottamusta ei pääsisi muodostumaan lapsuudessa, se saattaisi heikentää huomattavasti ihmisten elämänhaluisuutta pysyvästi. Kun taas ihmisen ympäristöstä saadut illuusiot rikkoutuvat vasta teini-iässä tai varhaisaikuisuudessa (ja tyhmimmillä jotkut illuusiot eivät poistu koskaan), heille niiden aikana pinttynyt elämänhalu ei enää niin helpolla lähde illuusioiden mukana. Joillain tosin kyllä.
Tuollainen lapsuudenaikainen haavoittumattomuuden ja "maailma on niin rauhanomainen paikka vaaleanpunaisine pilvineen"-illuusio on ehkä hyödyllistä selviytymisen kannalta, mutta aika kauheata totuuden vääristelyä, ja vaikka tämä on vain henkilökohtainen asenne, mielestäni kärsimys ja kuolema on pienempi "paha" kuin tyhmyys.

Anteeksi, ei liittynyt traumoihin.
Itselleni ei kyllä ole jäänyt mitään traumoja esim. piiskaamisesta. Luultavasti olen saanut jotain traumoja jo ennen 4 v. Vanhempani erosivat käytännössä ennen kuin olin täyttänyt vuoden, ja eikös juuri tuossa iässä lapsi tarvitse paljon ihailua vanhemmiltaan? (taidankin olla jonkin sortin kompensoiva narsisti, vaikka itse sanonkin) Ja muistan etten jo 3-vuotiaana suhtautunut kovin avokätisesti tarhan muihin lapsiin.
Lisäksi minulle on jäänyt jostain sellaiset traumat, etten pysty ikinä katsomaan ketään tuntematonta ihmistä silmiin 2 sekuntia pidempään, jos en ole juuri puhumassa sen kanssa. Esim. kaupoissa, ulkona. Yritän kyllä jatkuvasti kehittää itseäni siinä, mutta tuntuu välillä ylivoimaiselta. Meniköhän minulle vain turhan hyvin viesti perille, kun tarhassa eräs poika sanoi minulle, mitä mä kyylään sitä? Eikai nyt noin pienestä...

On huomattava, että ihmiset ovat perin yksilöllisiä - jo tai pitäisikö sanoa varsinkin lapsina. Esimerkiksi yksi lapsi saattaa pelätä ruumiillista kipua tai kuolemaa, toinen taas olla henkiselle laiminlyönneille perin herkkä. Osa tästä herkkyydestä johtunee jo aivan geeneistä - puhutaan temperamentin periytyvyydestä - osa taas siitä, kuinka lapsen aikaisempi elämä on sujunut.

Traumatisoitumista voidaan tarkastella myös aivojen kuntouttamisena. Se biokemiallinen jännite, jonka vaikkapa piiskaaminen on aiheuttanut, voidaan terapiassa monesti purkaa tunteiksi ja neutralisoida. Toisaalta vammoista voi tulla kuin pysyviä. Tässä mielessä Martti Paloheimo voi olla oikeassa kirjoittaessaan, että monesti ihmisen on vain opittava tulemaan toimeen syntyneiden vaurioiden kanssa.

Kyllä varmaan meillä on erilaisia suhtautumistapoja kokemaamme vääryyteen. Sillä vääryyttä ja huonoa käytöstä on se, jos lasta kuritetaan ja vielä ilman mitään syytä. Ruumiillinen kuritus minunkin lapsuudessani (olen 52v.) oli aivan normaalia ja hyväksyttävää. Itse en muista saaneeni selkään, mutta muistan kun noin kymmenvuotiaana näin isoaveljeä pieksettävän. Muistan ja tunnen sen tunteen vieläkin, miltä tuntui vieressä katsoa, kun isä äidin kehotuksesta kaksi kertaa peräkkäin pieksi hänet. En todella halua nähdä sellaista enää.

Tuo tapahtuma sai minulle kuitenkin vihan äitiä kohtaan (nimenomaan äitiä, joka komensi isää), ja antoi voimia niin paljon, että sitten kun 15-vuotiaana näin kun äiti oli ottanut vyön käteensä, solkipää avoinna ja pikkuveli oli vatsallaan sylissä, nappasin pojan pois ja kielsin ehdottomasti äitiä koskemasta poikaan!

Joku tällä palstalla kirjoitti Martti Paloheimosta. Hän on tutkinut paljon kotona vammautuneita. Niissä kirjoitta on hyvin paljon pahaa, mitä oma koti voi lapselle aiheuttaa. Mutta kuka koskaan korjaa nämä vauriot? Kuka oikeasti voi tietää ja TUNTEA mitä toinen ihminen tuntee ja osaa auttaa korjaamaan vauriot? Kuka muu kuin sellainen, joka itse on kokenut samaa?

Olen itse kotivammainen, vaurioitunut niin seksuaalisen hyväksikäytön kuin muun huonon kohtelun, valehtelemisen, tyhjästä syyttämisen ym. takia. Ja miten paljon olen kuullut täysin ymmärtämätöntä palautetta lääkäreiltä, psykologeilta ja muilta ammattiauttajilta. Kuka meidät koskaan parantaa? Vaikka söisimme lääkettä loppuikämme, ei se paranna traumaa, mikä on sisällä.

Minua esim. äiti syytti monta kertaa lapsena rahan varastamisesta, kun olin löytänyt pienen kolikon maasta. Vielä tänäänkin koen, ettei mitkään maailman rahat kuulu minulle, eikä minulla ole oikeutta käyttää rahojani itseni hyväksi. Koko ajan joudun opettelemaan tuota asiaa. Kun nuo tapahtuivat, olin alle kouluikäinen ja ehkä viimeisellä kerralla jo eka- tai tokaluokalla.

Jokaista meistä yrittävät aikuiset lapsina muokata samanlaiseksi kuin ovat itsekkin.Samat asiat tulisi kiinnostaa kuin vanhempia.Samat uskonnot,samat värit,samat asiat ja kaikki.Samaan kirkkoon tai seurakuntaan vedetään vaikka hiuksista.Ei auta pakoonjuokseminen herkällä lapsella.Mentävä on,vaikka itkisit ja huutaisit.Jää sitten traumat.Traumojen kanssa tulee elää ja yhteiskunnan syrjillä yrittää jaksaa jokainen päivä.Kun on varattomaksi ja erakokosi tarumoineen jäänyt ja menee johonkin sukulaisiin kylään,niin sama laulu alkaa kuin lapsuudessa. Kuinka ne sukulaiset voivatkin muistaa,että sinä olet juuri sellainen kuin olet,et samanlainen kuin serkkusi tai tätisi arvot ovat.Joten tuutin täydeltä saa kuulla vielä kolmikymppisenä kuka ja millainen olet ja millainen olit lapsena,kun et totellut.Et tehnyt niinkuin sanottiin.teit oman luonteesi mukaan.

Mullakin on traumoja syntyny joistain huomautuksista. Esim. yläaste oli sen kannalta hirveää aikaa. Lantio leveni ja reidet kasvoi, minkä takia minun annettiin ymmärtää olevani lihava. Siitä jäi ikuinen trauma vartalostani, jota vielä yli 10-vuotta myöhemminkin häpeilen. Samoin jos joskus vilkasin pari sekuntia kauemmin johki poikaan, niin tuli kommenttia että "mitä helvettiä sää kyyläät siinä". Tosin sama kyylääjä taidan olla tuosta huolimatta. Kerran me oltiin luokan kanssa syömässä. Join sitten vettä. En ilmeisesti osannut juoda tarpeeksi hienosti ja hiljaa, sillä juomistani alettiin matkia. Vieläkin pelkään ryhmätilanteita, missä pitää juoda ja käsi saattaa täristä. Samoin inhoan sitä, että minua seurataan katseella. Varsinkin jos olen tekemässä jotain tarkkuutta vaativaa. Menen aivan lukkoon ja esineet heittää käsissäni häränpyllyä.

Yksi pahimpia on ehkä ollut syyttäminen asioista, mihin en ole ollut syyllinen.
Ei ole annettu edes puolustautumisen mahdollisuutta, sillä mentaliteetilla että "kyllä minä tiedän, älä tule valehtelemaan minulle". Kertomani totuus oli vanhempien edessä valhetta, ja minussa vaikutti valheen-henki. Tätä ei pyydetty koskaan anteeksi. Toinen paha trauma on seksuaalisuudessa. Tuntemani pojat leimattiin näkemättä hirviöiksi. Vanhempieni mielestä 16-vuotias ei ollut tarpeeksi kypsä tutustuakseen toiseen sukupuoleen. Kanavaa vaihdettiin aina suutelu/rakastelukohtausten ajaksi. Niin tehdään vieläkin. Minua vahdattiin vihaisesti kuin pikkulasta, jos joku poika minua lähestyi. Suhtautuminen miehiin oli todella vihamielistä. Minulla on nykyään aivan hirveän suuret vaikeudet muodostaa parisuhdetta mieheen. Seksi on jotain, mitä pelkään välillä sairaalloisesti. Ei ole järkeä aloittaa suhdetta, jos seksiin on näin kykenemätön.

Minunkaan lapsuuteni ei ollut ollut ehjä, tuskin kenelläkään. Traumoja on yksi jos toinen, mutta kaikilla tekijöillä on, ainakin minulla, yhteinen nimi: hyväksynnän hakeminen. En saanut lapsuudessani tarvitsemaani hyväksyntää vanhemmiltani, onnistumisia vähäteltiin ja usein pienestäkin pahanteosta rangaistiin ensin fyysisesti ja kasvaessani henkisesti. Lopulta en edes uskaltanut vaikeista asioista rangaistuksen pelossa puhua, en osaa puhua niistä vieläkään.

Nyt olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään lapsuudestani aiheutuvaa minäkuvaa. Olen ollut vihainen vanhemmilleni, etenkin äidilleni, kaikesta siitä, kuinka hän on väärin kohdellut minua. Seuraavassa vaiheessa minun pitäisi jotenkin päästä yli itsesäälistä ja vihasta, opetella arvostamaan ja rakastamaan itseäni sekä antamaan anteeksi ainakin omassa mielessäni vanhemmilleni, jotta jossakin vaiheessa voisin päästä oman elämäni herraksi.

Nyt siis elän vihavaihetta.. en tiedä kauanko se vaatii ja miten pääsen tästä eteenpäin, mutta toivoani en ole vielä luovuttanut... vielä jonain päivänä minä pystyn elämään menneisyyteni kanssa siten, ettei se vaikuta minuun jatkuvasti. Olen joskus vahvempi, ja arvostan ja rakastan itseäni, sellaisena kuin olen, enkä anna muiden hallita elämääni. Toivon myös kaikille muille kolhuja saaneille uskoa tulevaisuuteen :)

Osittain huonoon itsetuntooni on syynä varmaan koti, jossa isä (ilmeisesti tajuamatta mitä minulle aiheutti) epäili jatkuvasti älyäni ja kykyäni tehdä asioita. Muistan esimerkiksi kun sain uuden rannekellon, en saanut pitää sitä koulussa koska jatkuvasti hän luuli minun sen kadottavan ja muuten jos sitä kotona pidin niin sitä ei saanut antaa kenellekään näytettäväksi tai mitään... Ja jo silloin olin oikeasti hyvin tarkka tavaroistani, muun muassa eräs naapurintyttö vei minulta salaa lelun ja minä myöhemmin sen häneltä huomattuani pyysin takaisin. Enkä jättänyt asiaa silleensä, kuten huomasin muiden olevan joskus aika välinpitämättömiä leluistaan ym. tavaroistaan. Kaikkiin koulutavaroihini isä olisi halunnut kirjoittaa nimeni jos minä nekin hukkaisin jonnekin... kenkiini, vaatteisiini. Tuli olo että olenko minä niin tyhmä että en arvosta omia tavaroitani tai että ne hukkaisin typeryyksissäni? Käsitys omasta itsestä muuttui vähitellen siihen, no, kai minä sitten olen niin typerä ja erikummallinen lapsi. Tästä asiasta olen edelleen hiukan katkera ja yhä, jos joku minulle tankkaa jotain asiaa tai on huolestunut tekemisistäni niin tod. näk. saa vastaukseksi vain huutoa että kyllä minä osaan, ei sinun tarvitse aina opastaa ja neuvoa. Lapsena kaikki mihin tarvittiin hieman ajattelua ja taitoa kiellettiin minulta täysin perusteena etten minä kuitenkaan osaa enkä ainakaan korjaa jälkiäni.

jota pakotettiin syömään. Asiasta aikaa 20 vuotta, sanoin eikö sitä voi antaa anteeksi, vastaus ei voi.
Jos pirunmoinen nälkä, voi antaa anteeksi hernekeitolle.
Kyllä ilkeät ja mustasukkaiset tädit tahtoivatkin aiheuttaa traumoja, ja selitttivät sitä muka elämänviisaudella.
Miksi ihminen ei hellitä, ajatelkaa sitä.

Vanhemmat pystyvät tekemään lapsestaan niin pelokkaan,traumaattisen,hiljaisen,puhumattoman,typeränkin jos haluavat.Lapsi on syntyessään tyhjä taulu.Verrattuna aikuisten elämään niin lapsella ei ole kokemuksia,vaan ne kokemukset tulevat ja ne lisääntyvät vuosi vuodelta.Joka päivä lapsi oppii ja kokee uutta.Siksi onkin jo kauan puhuttu kannustamisesta ja lapsen kaikinpuolisesta hyväksynnästä juuri sellaisena kuin lapsi on.Lapset ovat erilaisia luonteeltaan ja lahjakkuudeltaa kuin vanhemmat.Yhtään ainutta samanlaista ihmistä ei löydy maailmasta.

Miksi vanhemmille jää kauna jostakin lapsesta tai jopa kaikista lapsista?Mitä tuo lapsi on tehnyt,jos häntä tulee kurittaa tai rankaista?Miksi puhe ja keskustelu ei riitä,vaan on tai on ollut tarvetta ryhtyä ruumilliseen kuritukseen keskustelun sijasta?

Onko lapsi sattunut olemaan niin sanottu vahinko?Onko lapsen synnytyksen yhteydessä ollut vaikeuksia?Miten hoitohenkilökunta on suhtautunut synnyttävään äitiin?Onko isä ollut iloinen kuulleessaan lapsentulosta?Jne.Asioita on monia,jotka vaikuttavat lapseen suhtaumiselle.

Kuitenkin,jos ajattelemme asioita siltä näkökannalta,että lapsi on se,jonka elämästä todellisuudessa on kysymys ja se elämä syntymän jälkeen jatkuu vanhempien ja aikuisten huolenpidossa,niin olisi paljonkin miettittävää?????

Tuo pieni vauva on ihmisalku ja pikkuinen möykky,jota tulee vaalia kaikin keinoin ja antaa hänelle mahdollisimman hyvä alku elämäänsä.Tuo hyvyys tulisi jatkua kaiken aikaa.Mutta siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin rangaistusta ja tuomitsemista.

Vanhempien tulee aina muistaa se tosiasia,että perheen kaikki lapset ovat tasan erilaisia kuin vanhemmat.Jokaisella lapsella on ihan ikioma geeniperimä.Lasta ei tule muokata samanlaiseksi kuin on toinen vanhemmista.Yleensä tuo muokkaaja on äiti,jolla on lähin "yhteys" lapseen.Monesti tiukka omaa"etuaan"huomaamatta tai tahallaan hakeva äiti ei ehdi ajatella muuta kuin rankaisua ja negatiivista palautetta lapselle,jos lapsi toimii oman tahtonsa ja ajattelunsa mukaan eikä kulje juuri samanlaisella polulla kuin äitinsä.Äiti ei itseasiassa huomaa lapsen olevan erillinen yksilö.

Ne lapset,jotka on yritetty muokata vanhempien oppien,toimintojen,tapojen ym.mukaisiksi,ovat niitä,joita on rakgaistu ja tuomittu ja ne lapset valitettavasti joutuvat kärsimään elämänsä loppuun asti tuosta sisäisestä piinasta.He tuntevat itsensä huonoiksi,ovat masentuneita,ovat joka kykenemättömiä sellaisiin asioihin kuin iloon maailmassa,jota tuota iloa ja ihania harrastuksia ja ihmisiä on vaikka kuinka.Tuomitsemalla ja rankaisemalla kasvatetut lapset ovat niitä,joille alkoholi on tuttua ja oille tupakka maistuu ja jotkut jopa menevät huumeiden maailmaan.He toisin sanoen pakenevat "heille opetettua pahaa maailmaa".Säälittävää,mutta totta.Perhettään kun ei todellakaan voi valita.