Lapsuuteni ei ole ollut kovinkaan helppo. Äitini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jonka maaniset vaiheet ovat ajaneet perheen täydelliseen sekasortoon uudestaan ja uudestaan.
Sisarukseni ovat huomattavasti vanhempia kuin minä. Vaikeina aikoina he pakenivat muualle ja ikäänkuin kielsivät perheen ongelmat. Eivät halunneet tehdä asioille mitään, keskittyivät vain itseensä. Perheen nuorimapana minulla ei oikeastaan ollut paikkaa minne kadota keskellä yötä, kun oma äiti juo ja on täysin jotain muuta kuin oma itsensä. Loukkausten sadellessa niskaani ei isänikään kyennyt sanomaan mitään. Hän valui omaan maailmaansa, sulki korvansa kaikelta. Minä olin ainut joka tilanteen tiedosti, en sulkenut sitä vaan kohtasin sen sellaisena mitä se oli.
Kaikki sisarukseni ovat alkoholisoituneet, veljeni on myös ajautunut rikosten tielle ja tiedän hänen käyttäneen jotain aineita. Isäni ei myöskään ole henkisesti terve. Hän sairastaa skitsofreniaa, joka on tehnyt hänestä kykenettömän päättämään omista asioistaan.
Voin sanoa, että olen perheessämme ainut järkevä ihminen. Vaikka olen vasta 18-vuotias olen saanut äitini hoitoon, jonka johdosta äitini on tullut parempaan kuntoon, päässyt irti alkoholismista sekä lääkeriippuvuudestaan. Huomaan hänellä olevan syvemmän masennuksen jaksoja, mutta maniaa ei mielestäni ole havaittavissa.
Olen hieman katkera sisaruksilleni, koska he eivät itse halunneet tehdä mitään äidin hyväksi. He valittavat surkeaa elämäänsä ja juovat, vaikka todellisuudessa eivät ole kokeneet samaa kuin minä. He eivät nähneet äidin yrittävän itsemurhaa, he eivät joutuneet henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi, jonka tekijänä toimi oma äiti. Mikä voikaan tuntua pahemmalta.
En ole voinut välttyä psyykkiseltä oireilulta itsekään. Paniikkihäiriö minulla on varmasti ollut, diagnoosin olen kuitenkin tehnyt itse. Olen päässyt häiriöstä eroon melkein kokonaan ikäänkuin ajattelemalla itseni ulos ahdistavasta noidankehästä. Minulla on ollut myös ajatuksia, joissa pelkään vahingoittavan jotakin ihmistä. Saadessani tietoa, mistä nuo ajatukset olisivat voineet johtua, pääsin niistäkin eroon. Sairastuin myös luultavasti anoreksiaan n. 15- vuotiaana. Laihduin 25kg lyhyessä ajassa, mutta jossain vaiheessa ymmärsin typerien "ruokapäiväkirjojeni" älyttömyyden ja sen, että halusin vaan hallita jotain sekasortoisen elämäni keskellä. Onneksi olen tehnyt itselleni sen palveluksen, että en ole alkoholiin koskenut enkä muihin päihteisiin. Niistä ei ole kuin tie polulle, jonne eksyy ja josta on vaikea päästä takaisin. Tämä on konkreettisesti huomattavasti sisaruksissani.
Olen ehkä itsekäs, kun en jaksa puuttua sisarusteni vaikeaan elämäntilanteeseen. Olen juuri aloittanut oman elämän ja aion elää sen aivan eri mallilla mitä kotona oli. En arvosta ryyppäämistä sun muuta juhlimista/ sekoilua. Arvostan rauhallisuutta, yksinoloa, tavoitteellista elämää ja uraa.
Mielessäni on pyörinyt se, että miksi olen niin erilainen mitä muu perheeni? Olisiko kysen kenties tunneälystä? Miksi jotkut sekoavat ja jotkut eivät? Piileekö vastaus tavassa, jolla ihminen käsittelee omia tunteitaan ja miten hän ne kohtaa?
Sisarukseni ovat huomattavasti vanhempia kuin minä. Vaikeina aikoina he pakenivat muualle ja ikäänkuin kielsivät perheen ongelmat. Eivät halunneet tehdä asioille mitään, keskittyivät vain itseensä. Perheen nuorimapana minulla ei oikeastaan ollut paikkaa minne kadota keskellä yötä, kun oma äiti juo ja on täysin jotain muuta kuin oma itsensä. Loukkausten sadellessa niskaani ei isänikään kyennyt sanomaan mitään. Hän valui omaan maailmaansa, sulki korvansa kaikelta. Minä olin ainut joka tilanteen tiedosti, en sulkenut sitä vaan kohtasin sen sellaisena mitä se oli.
Kaikki sisarukseni ovat alkoholisoituneet, veljeni on myös ajautunut rikosten tielle ja tiedän hänen käyttäneen jotain aineita. Isäni ei myöskään ole henkisesti terve. Hän sairastaa skitsofreniaa, joka on tehnyt hänestä kykenettömän päättämään omista asioistaan.
Voin sanoa, että olen perheessämme ainut järkevä ihminen. Vaikka olen vasta 18-vuotias olen saanut äitini hoitoon, jonka johdosta äitini on tullut parempaan kuntoon, päässyt irti alkoholismista sekä lääkeriippuvuudestaan. Huomaan hänellä olevan syvemmän masennuksen jaksoja, mutta maniaa ei mielestäni ole havaittavissa.
Olen hieman katkera sisaruksilleni, koska he eivät itse halunneet tehdä mitään äidin hyväksi. He valittavat surkeaa elämäänsä ja juovat, vaikka todellisuudessa eivät ole kokeneet samaa kuin minä. He eivät nähneet äidin yrittävän itsemurhaa, he eivät joutuneet henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi, jonka tekijänä toimi oma äiti. Mikä voikaan tuntua pahemmalta.
En ole voinut välttyä psyykkiseltä oireilulta itsekään. Paniikkihäiriö minulla on varmasti ollut, diagnoosin olen kuitenkin tehnyt itse. Olen päässyt häiriöstä eroon melkein kokonaan ikäänkuin ajattelemalla itseni ulos ahdistavasta noidankehästä. Minulla on ollut myös ajatuksia, joissa pelkään vahingoittavan jotakin ihmistä. Saadessani tietoa, mistä nuo ajatukset olisivat voineet johtua, pääsin niistäkin eroon. Sairastuin myös luultavasti anoreksiaan n. 15- vuotiaana. Laihduin 25kg lyhyessä ajassa, mutta jossain vaiheessa ymmärsin typerien "ruokapäiväkirjojeni" älyttömyyden ja sen, että halusin vaan hallita jotain sekasortoisen elämäni keskellä. Onneksi olen tehnyt itselleni sen palveluksen, että en ole alkoholiin koskenut enkä muihin päihteisiin. Niistä ei ole kuin tie polulle, jonne eksyy ja josta on vaikea päästä takaisin. Tämä on konkreettisesti huomattavasti sisaruksissani.
Olen ehkä itsekäs, kun en jaksa puuttua sisarusteni vaikeaan elämäntilanteeseen. Olen juuri aloittanut oman elämän ja aion elää sen aivan eri mallilla mitä kotona oli. En arvosta ryyppäämistä sun muuta juhlimista/ sekoilua. Arvostan rauhallisuutta, yksinoloa, tavoitteellista elämää ja uraa.
Mielessäni on pyörinyt se, että miksi olen niin erilainen mitä muu perheeni? Olisiko kysen kenties tunneälystä? Miksi jotkut sekoavat ja jotkut eivät? Piileekö vastaus tavassa, jolla ihminen käsittelee omia tunteitaan ja miten hän ne kohtaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen hieman katkera selviytymisjutuille.
Luin viestin kyllä aika pian kun Elisa laittoi sen tänne.
Onhan tuon usea muukin lukenut mutta siihen ei ole vastattu.
Onkohan muillakin lievä katkeruus selviytymisjuttuja kohtaan tai kateus.
Tekstisi perusteella Elisa olet vahvempi kuin useimmat täällä.
Oletko todella 18v? Tai jos olet joutunut yksin kohtaamaan nuo jutut ja ottamaan vastuuta jo varhain en ihmettele kypsää kirjoitustasi.
Se oli kohteliaisuus.
Vaikeudet jotka kerroit ovat aika järkyttävää luettavaa.
Tulee mieleen pommitus joka suunnalta ja jos selvisit siitä pannareilla jotka olet saanut haltuun, anoreksian ja muut olet todellakin selviytyjä.
Ymmärrän kyllä hyvin tuon vahingoittamisen halun siinä olen ammattilainen mutta siitä ei enempää.
Minun mielestäni et ole itsekäs vaan tuo on itsesuojelua.
Olen samaa mieltä että jatka elämääsi ilman "haittatekijöitä" ja syyllisyys on turhaa. Siis, jessus sinä olet nuorin perheestä ja sinun pitäisi kantaa taakkaa kaikkien puolesta.
Vaistoan hieman syyllisyyttä tekstistäsi.
Unohda se tunne.
Olen ihmetellyt samaa kuin sinä. Miksi jotkut selviävät vaikka alimmasta slummista menestyneeseen elämään johon ei pitäisi olla huonoilla eväillä mitään mahdollisuutta. Ehkä siinä yhdistyy voima, järki, itsetunto ja kyky käsitellä näitä asioita tasapainoisesti. Painotan erityisesti tuota tasapainoa.
Minun on mahdoton yrittää laittaa parempaa selitystä.
Onnea sinulle Elisa ja pärjäile.
Ehkä pienen varoituksen laitan lopuksi. Mielestäni sinun täytyy olla tavallista varovaisempi kun ikää tulee enemmän. Ehkä tuo oli turha varoitus.