Jossain vaiheessa tätä tekstiä joku kuitenkin ajattelee, että mikä helvetin teini täällä taas valittaa, niin kerron olevani 15-vuotias tyttönen. Nämä mun ongelmatkin on kuin tyypillisestä teinikirjasta, ja kertomus perhe-elämästäni kuin suoraan draamaelokuvasta. Älkää kuitenkaan tuomitko, te ette ole eläneet mun elämää...
Mulla on ollut ongelmia aika paljon sen jälkeen, kun täytin 10. Mä olen kokenut väkivaltaa, itsetuhoisuutta, ahdistusta, masennusta, syömishäiriön ja ihmissuhteiden ainaisen sortumisen. Kaikki tapahtumat juontaa juurensa äitini alkoholismiin ja siihen, kuinka hän aina on syyllistänyt ja alistanut minua. Koko elämäni ajan olen saanut äidiltäni kuulla kuinka hän toivoo, etten olisi hänen lapsensa. Se on aika raskasta tyttärelle, jolle yleensä äidin tuki merkitsisi paljon. Ollessani pieni, äitini hakkasi minua risuilla jos olin tehnyt vähänkään jotain väärää. Eihän nyt alle kouluikäinenkään voi vielä täysin tajuta, mikä on oikein ja mikä väärin. Isäni ei puuttunut asiaan mitenkään. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ei sillä ole edes mitään merkitystä.
Isälläni ja minulla on nykyään ihan hyvät välit ja olemme lähentyneet valtavasti viime joulun jälkeen. Silloin aloimme keskustella erosta ja poismuutosta. Isä sanoi, että kyllä jonkun on aika lähteä, jos 10 vuotta on mennyt päin seiniä. Niin avioliitossa, kuin muussakin perhe-elämässä.
Olin vasta 11-vuotias, kun aloin viiltelemään itseäni. Silloin aloin myös polttamaan ja tappelemaan. Elämäni vaikeutui entisestään. Riitani äidin kanssa pahentuivat. Masennus ja ahdistus on vaivannut minua jo vuosia, vaihtelevasti. On ollut parempia aikoja, mutta ne eivät yleensä kauaa kestä. Kävin ala-asteella sosiaalityöntekijän luona juttelemassa joka viikko melkein vuoden ajan. Se ei auttanut. Muutun koko ajan pahempaan suuntaan, enkä enää jaksa oikein elää. Viikko sitten minulle selkeni, että olen sairastanut BED:iä jo neljänneltä luokalta asti. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta jotenkin kummassa olen siitä tähän asti selvinnyt. Kuitenkin itsemurha on pyörinyt ajatuksissani jo vuosia, viime kuukausina aina vain vahvemmin. Kavereita ei enää juurikaan ole, mä oon sulkenut kaikki mun elämästä, etten satuttais niitä. Tuska mun sisällä on niin voimakas, ettei tee kenellekään hyvää kertoa siitä. Ei ne ymmärtäs, eikä ne enää edes välitä. Mä oon tehnyt kaikille selväksi, että mulla on omat asiat ja niistä mä en aio kertoa. Parin kuukauden päästä mä muutan isän kans kaupunkiin, jossa pyörii paljon huumeita ja jengejä. Mulla on aina ollut paha tapa vetää puoleeni ns. pahoja ihmisiä. Tiedän olevani kesällä huonossa seurassa, mutta siitä ei voi olla mitään muuta, kuin hyötyä. Jengi on aina tuki ja turva minunlaiselle riidanhaastajalle. Ja kun ei solmi liian läheisiä välejä keneenkään, niin kukaan ei jää palavasti kaipaamaan...
Mulla on ollut ongelmia aika paljon sen jälkeen, kun täytin 10. Mä olen kokenut väkivaltaa, itsetuhoisuutta, ahdistusta, masennusta, syömishäiriön ja ihmissuhteiden ainaisen sortumisen. Kaikki tapahtumat juontaa juurensa äitini alkoholismiin ja siihen, kuinka hän aina on syyllistänyt ja alistanut minua. Koko elämäni ajan olen saanut äidiltäni kuulla kuinka hän toivoo, etten olisi hänen lapsensa. Se on aika raskasta tyttärelle, jolle yleensä äidin tuki merkitsisi paljon. Ollessani pieni, äitini hakkasi minua risuilla jos olin tehnyt vähänkään jotain väärää. Eihän nyt alle kouluikäinenkään voi vielä täysin tajuta, mikä on oikein ja mikä väärin. Isäni ei puuttunut asiaan mitenkään. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ei sillä ole edes mitään merkitystä.
Isälläni ja minulla on nykyään ihan hyvät välit ja olemme lähentyneet valtavasti viime joulun jälkeen. Silloin aloimme keskustella erosta ja poismuutosta. Isä sanoi, että kyllä jonkun on aika lähteä, jos 10 vuotta on mennyt päin seiniä. Niin avioliitossa, kuin muussakin perhe-elämässä.
Olin vasta 11-vuotias, kun aloin viiltelemään itseäni. Silloin aloin myös polttamaan ja tappelemaan. Elämäni vaikeutui entisestään. Riitani äidin kanssa pahentuivat. Masennus ja ahdistus on vaivannut minua jo vuosia, vaihtelevasti. On ollut parempia aikoja, mutta ne eivät yleensä kauaa kestä. Kävin ala-asteella sosiaalityöntekijän luona juttelemassa joka viikko melkein vuoden ajan. Se ei auttanut. Muutun koko ajan pahempaan suuntaan, enkä enää jaksa oikein elää. Viikko sitten minulle selkeni, että olen sairastanut BED:iä jo neljänneltä luokalta asti. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta jotenkin kummassa olen siitä tähän asti selvinnyt. Kuitenkin itsemurha on pyörinyt ajatuksissani jo vuosia, viime kuukausina aina vain vahvemmin. Kavereita ei enää juurikaan ole, mä oon sulkenut kaikki mun elämästä, etten satuttais niitä. Tuska mun sisällä on niin voimakas, ettei tee kenellekään hyvää kertoa siitä. Ei ne ymmärtäs, eikä ne enää edes välitä. Mä oon tehnyt kaikille selväksi, että mulla on omat asiat ja niistä mä en aio kertoa. Parin kuukauden päästä mä muutan isän kans kaupunkiin, jossa pyörii paljon huumeita ja jengejä. Mulla on aina ollut paha tapa vetää puoleeni ns. pahoja ihmisiä. Tiedän olevani kesällä huonossa seurassa, mutta siitä ei voi olla mitään muuta, kuin hyötyä. Jengi on aina tuki ja turva minunlaiselle riidanhaastajalle. Ja kun ei solmi liian läheisiä välejä keneenkään, niin kukaan ei jää palavasti kaipaamaan...
Vastaukset 1
Vanhimmat
hei tätä tää elämä on, toisilla käy flaksi ja sitten on me loput jolla käy huonompi. Tää on asia mikä vaan pitää kohdata ja pärjätä sen kanssa, jos ei jaksa sitä katella niin aina voi hakea apua. voimia vaan jatkoon, itelläni takana erinäisiä hoitojaksoja ja väkivaltainen lapsuus huumeperheessä sekä huumeinen nuoruus sekopäitten joukossa.