Miten yli 60 kymppinen nainen pärjää avioeron jälkeen?
Vaihtelevasti, kai.
On vain ajateltava,että liitto oli yksi osa tätä elämää ja se on nyt loppu.
Välit x puolisoon ihan asialliset, käydään toistemme luona kahvilla yms.
Miksi siis ero
Ei sitä jaksa eikä osaa selittää. asiat vain menivät siihen malliin että yhteiselo oli yhtä tuskaa.
Puhumattomuus molemmin puolin yksin suuri hajottava tekijä.
Vaikka tulemme nyt hyvin toimeen keskenämme, en palaisi yhteiselämään - se ei kestäisi - nyt kun tapaa harvakseltaan ei tule turhanpäiväisiä riitoja - mutta yhteinen elämä ei onnistuisi.
Sen jokainen ikäiseni tietää, ettei elämä suinkaan ole ruusuilla tanssimissa yksin eläessä, mutta näin on saanut tutustua itseensä toisella tavalla.
Itsensä kanssa on pakko tulla toimeen.
Vanhemmille naisille joilla kenties on hankala liitto:
en kehota ketään eroamaan, mutta voin kyllä sanoa että yksin elämisestä selviää.
Kaikki on vain uutta, outoa ja monen asian kanssa saa pähkäillä kauankin.
Mutta mitään selllaista tilannetta ei ole tullut esille ettei pärjäisi.
Monet ovat eronsa jälkeen kiiruhtaneet hakemaan uutta suhdetta.
Minä en voisi kuvitella hakevani miesseuraa - en ainakaan vielä.
Ikäiseni miehet ovat joko eronneita tai erotettuja tai ikuisia pikkupoikia jotka eivät ole vakiintuneet.
Voimia kaikille iäkkäimmille naisille joita elämä kohtelee kenties vähän kaltoin:
me selviämme - koska on pakko
Vaihtelevasti, kai.
On vain ajateltava,että liitto oli yksi osa tätä elämää ja se on nyt loppu.
Välit x puolisoon ihan asialliset, käydään toistemme luona kahvilla yms.
Miksi siis ero
Ei sitä jaksa eikä osaa selittää. asiat vain menivät siihen malliin että yhteiselo oli yhtä tuskaa.
Puhumattomuus molemmin puolin yksin suuri hajottava tekijä.
Vaikka tulemme nyt hyvin toimeen keskenämme, en palaisi yhteiselämään - se ei kestäisi - nyt kun tapaa harvakseltaan ei tule turhanpäiväisiä riitoja - mutta yhteinen elämä ei onnistuisi.
Sen jokainen ikäiseni tietää, ettei elämä suinkaan ole ruusuilla tanssimissa yksin eläessä, mutta näin on saanut tutustua itseensä toisella tavalla.
Itsensä kanssa on pakko tulla toimeen.
Vanhemmille naisille joilla kenties on hankala liitto:
en kehota ketään eroamaan, mutta voin kyllä sanoa että yksin elämisestä selviää.
Kaikki on vain uutta, outoa ja monen asian kanssa saa pähkäillä kauankin.
Mutta mitään selllaista tilannetta ei ole tullut esille ettei pärjäisi.
Monet ovat eronsa jälkeen kiiruhtaneet hakemaan uutta suhdetta.
Minä en voisi kuvitella hakevani miesseuraa - en ainakaan vielä.
Ikäiseni miehet ovat joko eronneita tai erotettuja tai ikuisia pikkupoikia jotka eivät ole vakiintuneet.
Voimia kaikille iäkkäimmille naisille joita elämä kohtelee kenties vähän kaltoin:
me selviämme - koska on pakko
Vastaukset 16
Vanhimmat
Oikealla asenteella selviää - kuten näyt tekevän.
Onnea.
olen itse eronnut jo viiskymppisenä,ja elänyt yksin vuosia,mutta mitä enempi asun yksin,sitä paremmalle tuntuu.
On ollut miesystäväkin,mutta empä taida enää kiintyä,rakastumisesta puhumattakaan.
Olin aviossa melkein 30vuotta.Ex asuu jo uuden kanssa ja estää tapailumme ystävinä,hänen uusi ei salli sitä.
Eikä ex tule kahville vaikka pyytäsin,myös välttelee tapaamista?
Vaikka sukujuhlia harvoin,olihan se alussa vaikeaa nähdä heti eron jälkeen,mutta ei minulle enää.
Kyllä parempi elää yksin kun huonossa parisuhteessa,tein kaikkeni,että liittomme olisi jatkunut,mutta miehellä oli jo uusi valmiina,joten parempi oli erota lopullisesti.
Avioliittomme viime vuodet,oli jo tavallaan eroa,ei ollut mitään yhteistä,vain omaisuus.
Lapset jo maailmalla,joten minusta oli sopiva aika lähteä siitä ihmis-suhteesta,ongelmat alkoikin kun jäimme kahden?
Mutta,onhan se hyvä elämässä,että on kaikkea,eipä ole ainakaan elämätöntä elämää.
Hyvää jatkoa kaikille,saman kokeneille ja kyllä se elämä kantaa.
Yhdyn sanomaasi "Avioliittomme viime vuodet,oli jo tavallaan eroa,ei ollut mitään yhteistä,vain omaisuus...ja lapset jo maailmalla".
Parempi yksin, kuin yksin avioliitossa. Kun tyhjästä kulissiavioliitosta lähtee, ei suunta voi olla muuta kuin ylöspäin.
lailla kun ,kaksi, kolmi, neli ja viiskymppinenkin...
Ei nyt sentään ihan samalla tavalla, pitkässä liitossa ihmiset ovat eläneet yhteiselämää - kauan - toisin kun joku pari tai kolmekymppinen.
Jotain sekin sanoo, että ainakin ON yrittänyt - eikä ole lyönyt hanskat tiskiin kolmekymppisenä-
nuoremmalla on myös toisenlaiset mahdollisuudet rakentaa ns uutta elämää eron jälkeen enkä tarkoita pelkästään uutta sydänystävää.
itse olen miettinyt,että ero on helpompi kun lapset jo aikuisia ja muuttaneent kodista.
Itse rakastin vielä,mutta mies vaan hullaantu toiseen naiseen ja halusi aloittaa hänen kanssa uuden elämän.
itse elän yksin,mutta vapautuneenakin,eipä ole huolta enää miehestä,hän ei kuulu elämääni enää millään lailla.
Vaikka olen sellaistakin kuullut,että puolison menehtyminen ei ole niin raskas kun ero iäkkäänä.
Olen sitä mieltä itse,että parempi kun elämä jatkuu meillä kummallakin,vaikka emme yhdessä eläkkään lopunikää.
Kieltämättä,hyvin,hyvin vaikea prosessi avioero oli,muuttaa kodista ja kaikki laittaa uusiski,mutta oli siinä hyviäkin puolia paljon.
Olen aivan eri mieltä kanssasi. Kyllä varmasti on vaikeampi erota 60-vuotiaana, varsinkin, jos on koko elämänsä ollut saman kanssa: pitkä yhteinen historia, kertynyt yhteistä omaisuutta, lapset ym. Vaikeampi luoda uusi elämä, löytää uusi kumppani kuin kaksikymppisenä.
iästä kiinni vaan asenteesta, kyllä kolmi-viiskymppisilläkin on yhteistä omaisuutta ja peskoja.
Kuusikymppisellä on jo aikuiset peskat, ei tarvii mitään huoltajuuskiistoja ja elareita enään hoitaa. Ja velat on jo maksettu.
Yhtälailla voi jäädä leskeksi ja sillonkin pitää alkaa uusi elämä.
Eikä kaikki enää hae tuossa iässä uutta kumppania. Suomessa on paljon sinkkuja ja heistä suuri osa keski-iän ylittäneitä naisia, leskijä ja eronneita.
Kiva lukea vanhempien ihmisten kokemuksia ja selviytymistarinoita. Niitä kaipaisi enemmän, eletty elämä paistaa kypsästä tekstistä.
Useimmat näyttävät selviävän, jatkuuhan elämä eron jälkeenkin. Minulla ero vasta meneillään, enkä tiedä mitä tuleman pitää.
Toistaiseksi on kamala ikävä miestä, jota rakastan. Tapaamme ihan asiallisissa merkeissä kodissamme, joka on vielä myymättä.
Vaikeaksi tämän tekee se, kun ei mitään riitoja ole ollut eikä muitakaan vaikeuksia.
Mies vaan löysi toisen ja on vielä epävarma mitä tuleman pitää.
Kuvioon kuuluu se, et tämän naisen jo aikuinen tytär ei hyväksy mitään uusia miehiä. On ottanut tavallaan vallan määrätä äitinsä elämästä, kun asuu vielä kotona. (jonkinlainen vaikea tapaus?) Tosin itsenäistymistä kovasti odottavat.
Mies on sanonut, ettei ko. tilannetta kovin kauan jaksa.
Minä vaan toivon, ettei eromme olisi lopullinen. Kai siinä uskossa pettää vaan itseään?
Päivä kerrallaan yritän tätä yksinäisyyttä kestää. Lapset ja ystävät ovat tukena, mutta mikään ei voi korvata hyvää miestäni.
Jokuhan tietysti liitossamme mättää, kun kerran mies on uuteen suhteeseen valmis.
Näissä mietteissä ja murheissa päivä kerrallaan...
Nykyisin miehet ovat mätiä.
Elä vain missään nimessä syyllistä itseäsi! Miehen olisi pitänyt puhua. Raukkamaista yleensäkin miesten touhut. Onko 50-villlitys?
No olkoon mikä on, mutta sinun pitää ottaa se asenne, että tuli muutos - onneksi - elämääsi nyt. Ota vähän seikkailun kannalta!
Moni sanoo, että parasta mitä on tapahtunut, oli avioero. Niin oli ainakin minun kohdalla. En ikinä huolisi entistä enää takaisin! Kyllä sinä siitä selviät! Sinulla alkaa nyt uusi kausi elämässä, eikös ole jännää?
soudin ja huopasin heti eron jälkeen,kun mies oli epävarma uudesta onnestaan.
Nyt huomaan et turhaan,olis pitänyt vaan elää omaa elämää.
Nyt kun näen ex-miestäni jossain ohimenneen,ei hetkauta millään lailla,vähän säälittääkin.
Niin,maailman miestä on ollaksee,hienoine autoineen ja uusi morsian rinnalla.
Itse elän yksin,mutta en meni enää takaisin ex-ni kanssa,enkä antas anteeksi suurinta loukkausta,eli pettämistä.
Eipä kannata elämässä peruutuspeiliin vilkuila vaan nokka eteenpäin kohti uusia
seikkailua.Elämä on matka, joka kannattaa uteliaana kulkea, et voitiedä mitä nurkan takana odottaa.
kannustava kommentti,näin se on eli eteenpäin ja nauttia jokaisesta päivästä.
Kaikkea hyvää eronneille toivon myös!
Olen itse yli 60 v. ja eronnut hiljattain. Oikeastaan olen jonkinlainen eroamisen ammattilainen, koska tämä oli 3. avioeroni. Joillekin ihmisille vaan käy näin, että joutuu useamman kerran eroamaan. Välillä olin varma, että olen ihan kauhea ihminen, koska avioliittoni eivät kestä. Puhuin asiasta ystävieni kanssa, jotka lohduttivat, että 3 avioeroa ei ole sen kummempi asia kuin 3 avoeroa. Avioeroista jää vaan virallinen merkintä henkilöhistoriaan. Ensimmäinen ero oli omasta aloitteestani, koska rakastuin työtoveriini.Olin mennyt naimisiin nuoruuden ihastuksesta ja ilmeisesti siksi, että halusin turvallisen elämän ja pois kotoa. Miehessäni ei ollut mitään vikaa. En vain löytänyt hänestä sellaista sisältöä, jota kumppanilta olisin kaivannut. Toinen mieheni oli hyvin huumorintajuinen ja monessa suhteessa vastasi toiveitani. Meillä oli samanlaiset elämänarvot ja muutenkin paljon yhteistä. En kuitenkaan voi sanoa, että olisin ollut häneen syvästi rakastunut. Siihen vaikutti se, että hän oli liian riippuvainen alkoholista ja alkoholin vaikutuksen alaisena hänen persoonallisuutensa muuttui. Hänestä tuli hysteerinen ja joskus jopa agressiivinenkin. Hänen ongelmansa oli mielestäni huonosta isäsuhteesta johtuva heikko itsetunto. Hän ei kuitenkaan suostunut käsittelemään ongelmiaan. Niin sitten kävi, että ulkomailla asuessamme hän rakastui ulkomaalaiseen sihteeriinsä ja halusi minusta eron. Tämä tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka olin toki itsekin harkinnut eroa vaikeimpina aikoina. Aluksi oli kamalaa, kun jouduin aloittamaan kaiken alusta ja opettelemaan yksin elämisen. Jostain niitä voimia kuitenkin tuli ja toisaalta ajatukset keskittyivät enemmän tekemiseen ja selviytymiseen kuin murehtimiseen. Ajattelin, että tämähän ei minua lannista. Otin itseäni niskasta ja laihdutin 16 kg kolmessa kuukaudessa. Aloitin kuntoilun ja kävin Virossa teettämässä kasvojen kohotuksen. Itsetuntoni nousi kohisemalla, vaikka olin jo 50 v silloin. Tunsin itseni nuoreksi kauniiksi ja naiselliseksi. Olen kuitenkin miesten suhteen hyvin valikoiva, joten en muutamaan vuoteen löytänyt uutta kumppania. Sitten eräänä päivänä hän seisoi edessäni. Se oli rakkautta ensi silmäykseltä molemmin puolisesti. Hän oli minua 26 v. nuorempi, joten luulin, että ei sellainen suhde voi kestää, mutta niin vaan kävi, että olimme yhdessä 11 v, josta 10 v. naimisissa. Miestäni ikäeromme ei koskaan häirinnyt vaan hän sanoi aina, että muut saavat ajatella meistä mitä haluavat ja hän haluaa olla kanssani elämäni loppuun saakka. Mieheni oli erittäin komea ja hänellä oli myös erittäin hyvä ammatti. Aloin itse kuitenkin kärsiä ikäerostamme ja etenkin kun eläkeikäni alkoi lähestyä. Tuntui hullulta, että mieheni olisi työelämässä vielä kymmenet vuodet. Tajusin, että tästä ei tule mitään. Tämä epävarmuuteni alkoi vaikuttaa liittoomme ja aiheutti ristiriitoja, joita emme osanneet ratkaista. Niin sitten kävi, että päätimme erota. Aluksi päätös tuntui aika helpolta, koska olin sitä jo aikoja harkinnut molempien parhaaksi. Mieheni löysi heti työpaikaltaan uuden naisen, joka on häntä monta vuotta nuorempi. Minä päätin muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaikka mieheni pyysikin, että jäisin asumaan lähelle, jotta voitais olla yhteydessä ja ystäviä. Löysin kuitenkin kivan asunnon toiselta paikkakunnalta ja muutin omaan kivaan kotiini. Heti muutettuamme mieheni uusi kumppani muutti hänen luokseen. Kuukauden sisällä tyttö oli raskaana. Mieheni oli sitä mieltä, että hän ei osaa elää yksin ja toisaalta hän katsoi olevansa jo siinä iässä, että lapset olisi hyvä hankkia heti. Ero on ollut minulle äärettömän vaikea, koska missään vaiheessa mieheni ja minun tunteet eivät ole loppuneet. Molemmat rakastamme vielä toisiamme. Olemme hyvin kiinni kasvaneita toisiimme. Pidämme yhteyttä ja puhumme suoraan eromme vaikeudesta, siitä mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä estääksemme eron. Kaipaamme ja ikävöimme toisiamme todella paljon. Yksinäisyys ja ikävä on ollut murtaa minut ja pahinta on ollut kestää mieheni uutta suhdetta ja sitä, että heille on syntymässä lapsi. Itse en ole saanut lapsia ja siksi asia on minulle vielä kipeämpi. Välillä ikävä ja yksinäisyyden ja epätodellisuuden tunne on ollut musertavaa, mutta niin vaan on eletty päivästä toiseen. Olen taas alkanut huolehtia enemmän itsestäni, laihduttanut ja menossa 60 v:n "naamaremonttiin" Viroon. Sanokoon muut mitä sanoo, niin parasta lääkettä kurjuuteen on huolehtia itsestään. Kohentaa ulkonäköään ja kuntoaan. Olen saanut täältä uudelta kotipaikkakunnaltani myös uusia ystäviä ja tuttuja, joka sekin on tässä iässä ihan piristävää. Lähden yhden uuden tuttavani kanssa ulkomaanmatkalle syksyllä ja sitäkin on kiva odottaa. Meikkaan joka aamu vaikka kuinka laiskottais. On kiva vilkaista ohikulkiessaan peiliin ja huomata, että sieltähän katselee ihan viehkeä nainen. Olen ostanut ihan vaan itseäni varten sexyjä alusvaatteita ja sekin tuntuu antavan lisää itsetuntoa, joka aina eron yhteydessä tuntuu ryvettyvän.
Olen itse eronnut 3 kertaa ja tiedän, että siitä kyllä selviää. Ajattele, että sinulla on vielä kuusikymppisenä mahdollisuus aloittaa uusi elämä. Tämähän on uuden seikkailun alku. Mennyt on mennyttä eikä sitä kannata liian pitkäksi aikaa käydä märehtimään ja suremaan. Ole kiitollinen eletystä elämästäsi, nyt on kuitenkin uuden aika! Itse olen tsempannut niin, että olen keskittynyt täysillä itseeni. Uusinut ulkonäköäni, ja hoitanut kuntoani. Avioerossahan ihmisen itsetunto pyrkii aina ryvettymään, joten on tärkeää, että sitä yrittää kohottaa myös ulkoisin keinoin. Olen käynyt seurakunnan perheterapiassa ja syksyllä aloitan erokurssin. Olen lukenut metrikaupalla kirjoja. Lukeminen vie myös ajatukset pois arkipäivän murheista. Lähde ihmisten ilmoille. Kyllä siellä on tilaa vielä kuusikymppisillekin. Mieti mitä olet aina halunnut tehdä ja aloita uusi harrastus. Syksyllä alkaa kansalaisopistotkin. Ulkoilu ja painon pudotus ovat olleet itselleni hyvää lääkettä. Ole iloinen että sinulla on vielä hyvä suhde x-mieheesi. Minusta on hyvä, että voi vielä istua kahvittelemassa saman pöydän ääressä. Ovathan yhdessä eletyt vuodet sen arvoisia. Älä kuitenkaan roiku hänessä liikaa, koska hän kuuluu menneisyyteesi. Ole kaikesta huolimatta avoin uuden suhteen mahdollisuudelle. Se tulee, kun et torju sitä ennakolta. Ei kaikki ikäisesi miehet ole pelkkiä luusereita. Oma rakas tätinikin löysi elämänsä rakkauden ja tosi hyvän kumppanin vasta 65-vuotiaana. Suosittelen sinulle alkajaisiksi kirjaa: Joseph Murphy, Alitajuntasi voima.