Olen miettinyt, olenkohan ihmisriippuvainen.
Vihaan vanhempiani yli kaiken ja jatkuvasti kotona ollessani on paha olla jostain syystä. Riitelen jatkuvasti kavereiden ja vanhempieni kanssa. Olen melko yksinäinen ja sulkeutunut omaan maailmaani, keksinyt itselleni mielikuvituskavereita ja elänyt ns. toisen ihmisen elämää. Kärsin monista laaja-alaisista oireista, eikä vielä ole diagnosoitu melkein mitään sairautta - paitsi ahdistuneisuus.
Nyt ongelmani on se, että olen tullut riippuvaiseksi kahdesta psykologista; toinen on vakituinen kenellä käyn kerran viikossa vielä vuosien ajan, toinen väliaikainen ( jolla en käy kun tässä kesällä 2 kertaa ). En tajua mikä minulla on - ajattelen jatkuvasti sitä, mitähän he mahtavat tehdä, mitä he ajattelevat minusta, ajattelevatko he että olen liian takertuva heihin. Varsinkin todella ahdistuneena saatan laitella liikaa tekstiviestejä eikä siitäkään meinaa tulla loppua.
Laitan myös useasti sähköpostia molemmille, koska niin kehotettiin tekemään jos ei muuten apua saa. No, olen laitellu monia viestejä aika useasti, joskus jopa 3 viestiä päivässä. Vielä sekin, että tuo väliaikainen psykologi, sillä en käy enää muutakun nuo 2 kertaa. Sekös ahdistaakin - olen jo riippuvainen hänestä!
Mikä minua oikeen vaivaa? Tuntuu, että on pakko olla jotenkin yhteydessä psykologeihini, en kestä tätä!
Vihaan vanhempiani yli kaiken ja jatkuvasti kotona ollessani on paha olla jostain syystä. Riitelen jatkuvasti kavereiden ja vanhempieni kanssa. Olen melko yksinäinen ja sulkeutunut omaan maailmaani, keksinyt itselleni mielikuvituskavereita ja elänyt ns. toisen ihmisen elämää. Kärsin monista laaja-alaisista oireista, eikä vielä ole diagnosoitu melkein mitään sairautta - paitsi ahdistuneisuus.
Nyt ongelmani on se, että olen tullut riippuvaiseksi kahdesta psykologista; toinen on vakituinen kenellä käyn kerran viikossa vielä vuosien ajan, toinen väliaikainen ( jolla en käy kun tässä kesällä 2 kertaa ). En tajua mikä minulla on - ajattelen jatkuvasti sitä, mitähän he mahtavat tehdä, mitä he ajattelevat minusta, ajattelevatko he että olen liian takertuva heihin. Varsinkin todella ahdistuneena saatan laitella liikaa tekstiviestejä eikä siitäkään meinaa tulla loppua.
Laitan myös useasti sähköpostia molemmille, koska niin kehotettiin tekemään jos ei muuten apua saa. No, olen laitellu monia viestejä aika useasti, joskus jopa 3 viestiä päivässä. Vielä sekin, että tuo väliaikainen psykologi, sillä en käy enää muutakun nuo 2 kertaa. Sekös ahdistaakin - olen jo riippuvainen hänestä!
Mikä minua oikeen vaivaa? Tuntuu, että on pakko olla jotenkin yhteydessä psykologeihini, en kestä tätä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kävin aikoinaan reilut 6 vuotta tiiviissä terapiassa saman psykologin luona. Hän oli vastakkaista sukupuolta ja tietenkin ihastuin häneen. Hän oli ainoa joka todella kuunteli ja neuvoi. Tuntui, että hän todella välitti minusta ja jossain vaiheessa ajattelin, että hän välittäisi minusta muutenkin kuin vain psykologina.
Se oli äärimmäisen kuluttavaa. Koko ajan mietin, mitä tämä mies tekee ja mihin hän lomalla matkustaa. Minkä näköisiä hänen lapsensa olivat ja millainen vaimo hänellä on ja koti ja kaikki... Sain myös tietää hänen asuinpaikkansa ja sinne sitten menin pari kertaa etsimään häntä tai toivoen että edes pikaisesti näen hänet.
Silloin ei onneksi ollut kännyköitä ja tietokonekin oli ainakin minulle täyttä hepreaa. Olisin varmaan tukkinut hänen sähköpostinsa ja lähettänyt tekstareita.
Kun terapia loppui, niin olihan se ensin aika kamalaa. Mutta sitten pikkuhiljaa en enää kaivannut häntä. Elämäni muuttui muutenkin rajusti.
Luulisin että tämä kaikki riippuvuus johtui juuri siitä kun on kerrankin joku joka kuuntelee. Kaikenlisäksi elämässäni ei ollut juuri muuta. Olin melko yksinäinen, joten tilaa ajatuksille ja fantasioille riitti ajatusmaailmassani.
Että näin...
Oh, onhan edes joku lisäkseni joka tästä on kärsinyt! :)
Jos minä sattuisin tietämään psykologieni asuinpaikat niin varmasti menisin etsiskelemään heitä.. toisaalta parempi etten tiedä.
Onneksi olet päässyt siitä riippuvuudesta eroon, pitää itsenikin kai yrittää. Epäilen suuresti onnistunko edes. Ehkä en..
Mietin tuota samaa, että kerrankin joku joka kuuntelee.. se voisi ehkä olla minunkin kohdalla paikkaansa pitävä juttu. Koska ikinä kukaan ei ole kuunnellut saatika välittänyt. Jollain tavalla se on minulle vierasta, että välitettäisiin tai kuuntelisi..
Olisikohan muilla kokemuksia.. tuskin kumminkaan.
ensiksikin omista vaikeuksistasi, pahasta olosta, riitelystä jne..Miksi vihaat vanhempiasi, riitelet heidän ja kaveriesi kanssa? Ovatko vanhempasi mielestäsi ilkeitä, vai mikä siinä "mättää"?
Taitaa olla aikalaisen usean nuoren ongelma se, ettei voi jutella asioistaan vanhempien kanssa? Sitä en itse kyllä ymmärrä, mielestäni asioista voi ja pitääkin keskustella. Monet riidatkin vältetään, jos/kun ongelmallisistakin jutuista keskustellaan. Eihän se voi olla vaikeaa?
Mikäli sinulla ei ole vielä diagnoosia (paitsi ahdistuneisuus) senkin aika tulee, ja toivottavasti saat pian sopivan lääkityksen. Se on ainakin hyvä, että käyt psykologilla, ja muista siellä kertoa kaikista asioista, jotka mieltäsi vaivaavat.
Ehkä tuo on jonkunlaista läheisriippuvuutta, kun kerroit viestitteleväsi usein psykologillesi. Tunnet itsesi yksinäiseksi, ja varmasti kaipaat tukiverkostoa, joille voit mieltäsi purkaa, ja keventää mieltäsi. Eivätkö vanhempasi ole sinulle tukena, entäs ystävät?
Eihän siinä mitään kamalaa ole, vaikka näitä sähköposteja laitatkin-he ovat ammatti-ihmisiä, ja ymmärtävät kyllä. Jos tämäkin asia oloasi helpottaa, niin siitä vaan.
En tiedä, syötkö mitään lääkettä tällä hetkellä, helpotusta sitä kauttakin pitäisi saada, aika pian. Älä ole liian negattivinen itseäsi kohtaan. Tsemppiä sinulle.
Vanhempani eivät välitä tekemisistäni tai muusta. Huutavat, raivoavat ja vähättelevät ongelmia mitä mulla sattuu olemaan. Äitini suuttuessaan joko lähtee kotoa, uhkaa muuttaa, lyö tai väittää kaiken mitä voikaan tapahtua olevan nimenomaan mun vika. Välillä äiti pitää mykkäkoulua ja saattaa käyttäytyä piikikkäästi mua kohtaan.
Isä taas on pelottava huutaessaan, muttei sentään lyönyt ole.. vielä.
Ja keskustelu todella on vaikeaa jos puhutaan tästä perheestä. Äitillä tapana kieltää kaikki, hän on muka itse täydellinen ja muissa aina vika. Jos sille yrittää puhua järkevästi esim. lääkkeistä sun muusta, heti alkaa riita hänen osaltaan - väittää tietävänsä lääkkeistä enemmän kun itse ammattilaiset. Muutenkin sillä on niin kaikkitietävä ja ylimielinen asenne.
Ei ole muuta diagnoosia, tosin epäilty epävakaata persoonallisuutta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lääkkeitä pitäisi syödä (seroquel) mutten ole vielä aloittanut.. en tunne tarvitsevani niitä.
Vanhemmat ei oikeen tue ikinä missään. Ystävät harvoin osaa, eikä niitäkään nykyään paljoa ole. Muutama ehkä. Menetän aina ystäväni riidoilla sun muulla.. en vaan voi luonnevikaisuudelle minkään. Kavereiden mielestä suutun helposti, mieliala heittää koko aika päästä toiseen eikä koskaan voi tietää mitä mieltä olen ja mitä en, syytän muka muita joka asiasta. Myönnän kyllä sen, että takerrun ihmisiin joskus liian helposti ja sitten jos joku yrittää lähestyä, ahdistun ja otan heti etäisyyttä. Aina olen ollut ihme tunnevammainen..
Käyt kerran sängyssä molempien kanssa, niin kiinnostuksesi loppuu siihen!