Kohta 18-vuotta täyttävälle tyttärelleni diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö.
Näkyvät ongelmat alkoivat murrosiässä, mutta hänen sanojensa mukaan pienempänä hän piti "ei-toivotut" tunteensa sisällään. Silloin hän kuulemma koki jääneensä 3 vuotta vanhemman siskonsa varjoon, koska tällä isosiskollaan oli paljon päälle näkyviä ongelmia mm. raivokohtauksia ja kouluongelmia ja meidän vanhempien aika jäi hänen ongelmiensa hoitoon ja hänen kanssaan riitelemiseen.
Mielestäni kehuin monesti tätä nuorempaa tytärtäni, kuinka hän on yksi syy, miksi jaksan hänen siskonsa ongelmista huolimatta ja kuinka hän on hyvä kuolussa ja kiltti tyttö ja 'enkelini'.
Enkö siis kuitenkaan antanut tarpeeksi huomiota?
Ala-asteella hänen todistuksensa keskiarvonsa pomppi 9,5-9,8 välillä. Kuudennella se oli tuo 9,8.
Tyttäreni kertoi, että hänellä oli pakkomielle olla parempi koulussa kuin muut. Hänestä tuntui, että jos tuo kotiin huonomman koenumeron kuin 9 (ja silti sen hänen mielestä piti olla 10), me vanhemmat pettyisimme tai suuttuisimme. Hän kertoi myös, että hänestä tuntui, että siitä huolimatta meitä vanhempia ei kiinnostanut, jos hän sai arvosanaksi 10, että sen vain pitäisi olla se. Sen takia, kun emme hänen siskonsa ongelmien vuoksi joka kerta jaksaneet kiinnittää huomiota hänen koulumenestykseensä.
Vanhempi tyttäreni todella vei paljon voimia ja aikaa. Koko ajan piti olla selvittämässä jotain ongelmaa.
Tämä murtaa sydämeni, kun kuulen, että tyttäreni voi pienenä jo pahoin. Persoonallisuushäiriöthän ovat suurimmaksi osaksi ympäristön syytä, eikö? Eli myös perheen.
Mitä tein väärin? Mikä meni pieleen?
Onko tämä todella meidän vanhempien syytä?
Epävakaa persoona
13
1840
Vastaukset
- äidit ottaa
kaiken syyllisyyden harteilleen.
Kasvaakseen tasapainoiseksi tarvitaan myös isän huomiota.
Ei se tietysti syyttelemällä parane. Mut miehet yleensä pakenee jo kasvatusvaiheessa jonnekin takavasemmalle.
Monilla vanhemmilla on liikaa töitä. Elämä menee hengissä pysyttelemiseen.
Kai tälläset jutut myös periytyy. Suvusta löytynee muitakin joilla on ongelmia.
Jokaisella, myös lapsilla on omat huonot valintansa, oma vastuunsa mitä tekee ja miten asennoituu.
Myös yhteiskunnassa on vikaa. Lapsiperheet ei saa oikeenlaista tukea. Joissain ympäristöissä on vaikeeta kasvattaa ja helppo tehdä huonoja valintoja.
Ei tohon muuta lääkettä ole kuin anteeksianto. Itselle ja toisille. Ja syntien tunnustaminen Jumalalle, Jeesuksen sovitustyön uskominen, armosta eläminen. Mennyttä ei voi muuttaa. Kuitenkaan mitään sellasta missä Jumala ei voisi auttaa, ei ole tapahtunut. Moni asia voi vielä korjaantua.
Eikä se epävakaana eläminen niiiin kauheeta ole, huonomminkin voisi olla. - Anjette V
Olet tehnyt parhaasi. Ihminen ei ole Jumala, joka on täydellinen. Ensimmäinen asia, mikä sinun pitää tehdä, on vapauttaa itsesi syyllistäminen.
Hyväksy elämän epätäydellisyys. Ei ole ihmistä, joka ei jossain määrin olisi "vaurioitunut" lapsuudessaan.
Tyttäresi on menestynyt koulussa hyvin, oli se motiivi nyt mikä tahansa. Ole siitä iloinen, että koulu sujui hyvin!
Uskon, että jokaisesta löytyy jossain määrin persoonallisuuden häiriöitä. Kenellä enemmän, jolloin elämä menee umpisolmuun, kenellä vähemmän, jolloin joten kuten porskutellaan eteenpäin.
Ota huomioon se, että nykyisin diagnosoidaan lähes kaikki asiat. Ennen ei näin ollut, mikä minusta on onnellisempaa.
Väärät ja liioitellut diagnoosit voivat olla mahdollisia. Ihmiset näitä leimoja ja lappuja lyövät toisten otsiin. Ja kun oikein aletaan möyhentää sielua, niin aina sieltä kumpuaa uutta ja uutta vaivaa.
Tähän ei pitäisi mennä, koska se on loputon suo. Nyt suurelle osalle suomalaisia syötetään masennuslääkkeitä, että saadaan lääketeollisuus kukoistamaan.
Ota talonpoikaisjärki käytöön tyttäresi epävakaan persoonallisuushäiriön suhteen.
Nuoren ihmisen kuuluu joltisenkin kärsiä elämäntuskaa. 18-vuotiaan identiteetti oikeasti on lähes aina aika hakusessa. Hae kirjastosta lainaksi ja luettavaksi itsellesi ihmisten elämänkertoja. Huomaat, että eipä ole ollut oppikirjamaista ja täydellistä lapsuutta kellään. Suurmieheksi ja -naiseksi tullaan usein outojen lapsuuskuvioiden kautta.
Onhan tyttäresi tietysti elänyt riehakkaan ja voimia kysyvän vanhemman siskonsa varjossa. Jos tähän kuvioon aletaan ylenmääräisesti kiinnittää huomiota, että "voi-voi- kaikki- menetetty", niin se on pohjaton suovelli, josta nettoaa psykoterapeutti eniten.
Nyt on aika antaa nuoremmalle siskolle huomiota enemmän, ei sellaista menneiden muistojen sielunanalyysia ja neuroottista pohtimista, vaan kivaa kokemista tässä hetkessä, rakkautta ja yhdessäoloa.
Ihmismieli kykenee korjaamaan "vaurionsa", ja nuoremman tyttären lapsuudenkokemukset voivat olla voimavarana vielä tulevaisuutta laatiessa.
Älä anna itseäsi pelästyttää epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosilla! Ei ole oikein, että perheenne tarvitsisi aina sen vaikean, jota hoidetaan ja terapoidaan.
Älkää suostuko tekemään hänestä "häiriötä". Hän on edelleen ristimänimen saanut nuorempi tyttärenne, joka keräsi koulusta hyviä numeroita ja toivoi enemmän huomiota.
Tyttäresi EI ole voinut voida KOKO ajan pahoin. Uskon täysin, että hänellä on ollut hyvääkin saatuna teiltä lapsuudessaan.
Mietipä ihan omissa ajatuksissasi perheenne jouluja, syntymäpäiviä, kesälomia, matkoja. Mieti tyttäresi naurua. Ihan varmasti hän on joskus nauranut ja ollut onnellinen.
Ennenkaikkea: ole armollinen itsellesi. Menneet ovat menneitä, kadonnutta, katse tulevaisuuteen. Siellä voi korjata hyvin paljon tyttäresi vaikeuksia.- nainen pohjoisesta
"Nuoren ihmisen kuuluu joltisenkin kärsiä elämäntuskaa. 18-vuotiaan identiteetti oikeasti on lähes aina aika hakusessa."
Tätä voidaan joskus käyttää perusteluna sille, ettei huomata nuoren ongelmia. Omassa lähipiirissä sattunut, että nuoren ongelmat vaiettu juuri tuon olettamuksen vuoksi, kunnes ne vain pahenivat. Kun asia pitkistyy, se mutkistuu. Myös nuoren oma kokemus on tärkeä, ei vain se, millaiseksi me aikuiset hänet (säännönmukaisesti) kuvittelemme.
"Hae kirjastosta lainaksi ja luettavaksi itsellesi ihmisten elämänkertoja. Huomaat, että eipä ole ollut oppikirjamaista ja täydellistä lapsuutta kellään."
Ei elämäkerroissa yleensä kerrota oppikirjamaisista lapsuuksista, muttei myöskään välttämättä ongelmista niin kuin pitäisi. (Elämäkerrat sitä paitsi ovat yleensä fiktiivisiä kertomuksia, jolla miellytetään lukevaa yleisöä ja puolustellaan omia tekoja.) Mielestäni parempaa luettavaa ovat vaikkapa psykologian / psykiatrian kirjat. Ja tietenkin on hyvä tavata jotakin ammatti-ihmistä myös.
Siinä olen samalla kannalla kanssasi, että nuorilleKIN syötetään nykyään liikaa lääkkeitä ratkaisuna ongelmiin, jotka useimmiten hoituisivat, kun ihminen muuttaisi käyttäytymistään toisenlaiseksi. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty. - Anjette V
nainen pohjoisesta kirjoitti:
"Nuoren ihmisen kuuluu joltisenkin kärsiä elämäntuskaa. 18-vuotiaan identiteetti oikeasti on lähes aina aika hakusessa."
Tätä voidaan joskus käyttää perusteluna sille, ettei huomata nuoren ongelmia. Omassa lähipiirissä sattunut, että nuoren ongelmat vaiettu juuri tuon olettamuksen vuoksi, kunnes ne vain pahenivat. Kun asia pitkistyy, se mutkistuu. Myös nuoren oma kokemus on tärkeä, ei vain se, millaiseksi me aikuiset hänet (säännönmukaisesti) kuvittelemme.
"Hae kirjastosta lainaksi ja luettavaksi itsellesi ihmisten elämänkertoja. Huomaat, että eipä ole ollut oppikirjamaista ja täydellistä lapsuutta kellään."
Ei elämäkerroissa yleensä kerrota oppikirjamaisista lapsuuksista, muttei myöskään välttämättä ongelmista niin kuin pitäisi. (Elämäkerrat sitä paitsi ovat yleensä fiktiivisiä kertomuksia, jolla miellytetään lukevaa yleisöä ja puolustellaan omia tekoja.) Mielestäni parempaa luettavaa ovat vaikkapa psykologian / psykiatrian kirjat. Ja tietenkin on hyvä tavata jotakin ammatti-ihmistä myös.
Siinä olen samalla kannalla kanssasi, että nuorilleKIN syötetään nykyään liikaa lääkkeitä ratkaisuna ongelmiin, jotka useimmiten hoituisivat, kun ihminen muuttaisi käyttäytymistään toisenlaiseksi. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty.Missään nimessä ei ollut eikä ole tarkoitus VÄHÄTELLÄ nuoren tytön ongelmia. Luin kirjoitukseni uudelleen, ja huomaan, että sen käsityksen väkisin sai, että vähättelisin. Korjattakoon asia ja toivottavasti ao. äiti lukee tämän.
Kirjoitus oli kohdistettu enemmän äidin syyllisyydentuntoihin. Minulle jäi tunnelma äidin tekstistä, että perhe kokee "virheensä" peruuttamattomiksi ja he surevat kovin.
Tyttären diagnoosi saattaa leimata häntä ja perhettä. Miksi tarrautua tällaiseen diagnoosiin ainakaan vielä? 18-vuotiaat ovat muutenkin identeettinsä kanssa hauraita.
Pahinta mitä perheessävoisi tapahtua, että piehtaroitaisiin syyllisyyksissä, niin äiti kuin vanhempi sisko, joka varmaan kokee ryöstäneensä nuoremmalta onnellisen lapsuuden.
Elämänkertojen lukemista en pidä pahana. En hyvien elämänkertojen lukua. Eri asia on uudemmat, rahastus -ja julkisuushakuiset "yhden yön tarinat". Näistä kirjoista tuskin kostuu muu kuin kustantaja.
Hyviäkin elämänkertoja löytyy!
Totta, että ihmisen muistiin sekoittuu aina fiktiivistä. Niin myös jokaisen lapsuusmuistoihin samoin kuin nuoremman tyttären kuvaan lapsuudestaan.
Äidin muistot tyttäristään ovat hänen elämänkertansa, vaikka ei ole kansiin kirjoitettukaan.
Se mitä kerrotaan psykoterapeutille, on kuin elämänkerran kirjoittamista. Se miten nähdään oma elämä, kulkee meissä kirjoittamattomana tarinana. Käsi sydämelle, missä kulkee todellisen totuuden raja, missä sepitämme oman tarinamme. Onko tässä siis absoluuttista totuutta. Ajat ja paikat voimme mitata ja todentaa, mutta se mikä menee tulkintaamme tapahtumista ja tuntemuksista, on osin fiktiivistä. Itsellemme kerrottua tarinaa, jossa minä on kokijana.
Jollain lailla sepitettyjä olemme ja nykyhetkessä eletään oman selityksemme kautta.
Huomaatko, kuinka paljon riippuu asenteestamme? Tässä syy, miksi varoitan liikaa kiinnittymästä menneisyyden analyyttiseen itsepsykologisointiin. Nimittäin sekin voi kehittyä taudiksi, niin kuin tapahtuu kun aletaan lukea lääkärikirjaa. Syntyy neuroottinen peuhaaminen lapsuuden vääryyksissä.
Missään nimessä en tällä väitä, että tyttären ongelmat olisivat luulosairautta. Ei, ei ja eivät ole.
Ongelmat ovat täysin todellisia. On vain vaarana että ne liika medikalisoidaan eli lääketieteellistetään.
Johonkin rajaan asti on normaalia nuorelle tuntea elämäntuska, ahdistus, tyhjyys, identiteetin epävakaus. Jos ne alkavat haitata ammatinvalintaa, masentaa liikaa, eristää ympäristöstä, niin ilman muuta tarvitaan ammattiapua ja läheisten ylimääräistä tukea. Ja ennenkaikkea eteenpäin katsomista, sitä, että miten kulloisilla eväillä edetään,
- no joku vaan
Vaikka persoonallisuushäiriöt tosiaan on suurimmaksi osaksi ympäristön syytä, niin normaalia herkempi ihminen on juuri epävakaalle häiriölle altis vaikka ympäristö olisi niin sanotusti normaalikin. Epävakaa on epävakaa juuri sen vuoksi, että reaktiot tuntuvat ylimitoitetuilta sivullisen (joka on vakaa) silmin. Sivullinen vain ei useinkaan tajua miten paljon sisäistä tuskaa epävakaalla ihmisellä on jo pohjalla, koska sen tajuamalla ne sivullisetkin huomaisivat, että reaktio kaikkeen kipuun nähden ei ole ollenkaan ylimitoitettu. Yliherkkä ihminen reagoi niin sanotusti yli. Tilaa kai voisi pitää jonkinlaisena sielullisena allergiatilana.
- pohjavedessä.
Eli en arvosta kovinkaan korkealle ihmisiä jotka omista ongelmistaan syyttelevät aina muita. Marttyyrit on niin sanotusti perseestä. Anteeksi karkea kielenkäyttö ja sopimattomat lauseet. Vanhempien syytä? Ei ole vaan eletyn elämän jälkiä. Siperia opettaa ja muokkaa pärjäämään olosuhteiden vaatimalla tavalla.
Tyttäresi on vasta keskenkasvuinen, normaali murrosikäinen pentu joka on kasvamassa aikuiseksi ihmiseksi. Kasvukivut kuuluu ihmiseksi kasvamiseen. Toinen anteeksipyyntö sen takia että teidän perheen ongelmat on aika mitättömiä. Itsesyytöksiin on aihetta jos lapset kasvaa humalaisten ja väkivaltaisten vanhempien kanssa. Tosin natsitason uskovaiset yms. ei saa sen parempia pointseja henk. kohtaisella tasolla. Edelleen vaikuttaa uskomattomalta että sisarkateus tai huomion haku olisi sairasta!? Normaaleista, ihmisen elämiseen kuuluvista asioista tehdään suuren suuri ongelma vaikkei siihen pitäisi olla pahemmin etes aihetta.
Antaa hevosen murehtia. Sillä on suurempi pää.. - Äiti.
Vaikka ala-asteella hän suoriutui erinomaisesti koulussa, niin yläasteella kaikki romahti ja hänen keskiarvonsa oli yhdeksännellä luokalla 6,8. Hän kävi kymppiluokan, jotta saisi korotettua numeroitaan (sai korotettua keskiarvonsa 7,9) ja koska hän ei tiennyt mitä tulevaisuudeltaan halusi. Eikä tiedä vieläkään, mutta meni kuitenkin lukioon.
Ei hän enää noita kateuduen tunteita siskoansa kohtaan tunne. Mutta muita ongelmia on, tässä MUUTAMIA niistä:
Hän on äärimmäisen impulsiivinen, tekee asioita hetken mielijohteesta, eikä pysty hallitsemaan itseään ja monesti ne asiat ovat hänelle itselleen tai muille tuhoisia. Häntä masentaa ja tuntee olonsa lähes aina tyhjäksi. Tunteet ailahtelevat rankasti ja hän on hyvin agressiivinen, jos tulee riitaa niin hän saattaa hyökätä kimppuun ja heittäytyä todella agressiiviseski. Monesti hän sortuu päihteisiin täyttääkseen tyhjän olonsa.
Hän tutustuu helposti uusiin ihmisiin ja aluksi hän pitää uutta tuttavuuttaan suurinpiirtein parhaimpana ystävänään, ihailee häntä ja viettää hänen kanssaa paljon aikaa. Kauan häin ei kuitenkaan ystävyyssuhteitaan pysty pitämään yllä. Joko se muuten vaan lopahtaa, tai tämä hänen ystävä sanoo jotain hänen mielestään väärää ja tyttäreni alkaa verisesti vihaamaan tätä.
Tuossa siis ei tosiaan ollut kaikkia ongelmia, mutta muutamia.
Tyttäreni ei tunne itse oloaan hyväksi, vaan tosiaan tyhjäksi. Eikä hän pidä siitä, ettei pysty kontrolloimaan itseään eikä siitäkään, että satuttaa toita ihmisiä, niin henkisesti kuin fyysisesti (täytyy myöntää, hän on satuttanut minua henkisesti sanomalla todella ilkeitä asioita, jotka pistävät suoraan sydämeen ja fyysisestikin todella pahasti).
Hän hakeutui hoitoon omasta aloitteestaan. Tämä tapahtui hieman sen jälkeen, kun hän oli lyönyt minua lasipullolla takaraivoon ja minulta meni taju.
Silloin hän itse tajusi ja hyväksyi sen, että hänellä on ongelmia, eikä hän halua käyttäytyä sillä tavalla.
Lääkitystähän tyttärelläni ei ole, koska minä (no isäntämme ei tahdo ottaa kantaa tähän asiaan...) en halua hänelle lääkitystä, ei lääkityksen pitäisi olla se ratkaiseva tekijä! Eikä tyttärenikään innostunut lääkityksestä.
Psykoterapiaan hän on hankkiutumassa.
Häpeän sanoa tätä, mutta kyllä, meillä perheen vanhemmillakin on ongelmakäyttäytymistä, perheen sisällä. Johtuen ehkä omasta nuoruudesta (Mieheni ja minä olemme tunteneet n. 10-vuotiaista asti. Asuimme Itä-Helsingissä ja siellä kyllä meille tapahtui kaikenlaista, "huonoissa piireissä" liikkuminen ei tietänyt mitään hyvää, aina sattui ja taphtui. Miehini on ex-narkomaani, nykyisin kausia, jolloin alkoholi-ongelmia, kuivina kausina hän on unelmamies) tai siitä, että tuntee olonsa avuttomaksi tyttäriemme kanssa, who knows?
Silloin kun miehelläni on alkoholin ongelma kausia, hän on erittäin väkivaltainen.
Tyttäriemme ollessa nuorempia, hän kaatokännissä ollessan usein paiskoi heitä seinille ja haukkui pikku-horoiksi ja muuksi todella alentaviksi.
Suurimmaksi osaksi väkivalta kuitenkin osui minuun.
Minä taas olen pari kertaa läimäyttänyt tyttäriämme, kun en kestänyt heidän solvauksiaan. Ja joka kerta sain armottoman itkukohtauksen. En hyväksy väkivaltaa, ja jos itse sitä teen, halveksin itseäni suuresti.
Nämä perheongelmat voivat olla pientä joidenkin toisten ongelmien rinnalla, mutta se ei tee meidän ongelmia mitättömiksi. Ja HUOM. jokainen reagoi tilanteisiin eritavalla. Tilanne on nykyään kuitenkin rauhoittunut, kun tyttäret asuvat omillaan, ikävöin heitä kuitenkin ja huoli on etenkin nuorimmasta tyttärestäni suurii. näemme toisiamme kuitenkin väh. 2 kertaa viikossa.
Kävin nuorimman tyttäreni asunnolla: Ja mikä sekamelska!
Viinapulloja, kaljatölkkejä, yms keittiö täynnä. Vaatteita pitkinpoikin kämppää.
Varmaan kahden viikon tiskit tiskaamatta. Ynnä muuta sellaista: Hyvä että siellä edes mahtui kävelemään... Kun ystävällisesti ehdotin, että joskos siivoisin asuntosi? Alko hurja huuto ja tavaroiden paiskiminen. Hän huusi täyttä kurkkua käskien minun häipymään
Seuraavana päivänä hän anteeksi pyydellen soitti minulle. Hän tahtoi pyytää anteeksi ja jutella, puhua asioista ja kertoa, kuinka paha olo hänellä on.
Tyttäreni kertoi tarvitsevansa minun läheisyyttä ja kuuntelevaa korvaani.
Tässä asia, missä olen iloinen: Olen yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä!
Koitan todella pysyä tässä hetkessä, pyrkiä auttamaan häntä mahdollisimman paljon.- Punnabis
Hei Äiti.
Kuvailusi vaikuttavat hyvinkin samankaltaisilta kuin minä nyt ja nuorempana. Minulla epäillään vakavaa masennusta ja epävakaata persoonallisuushäiriötä. Otettuani enemmän selvää persoonallisuushäiriöistä, olen tekstikirjatapaus kuin malliesimerkki jota voisi esitellä kaikille lääkäriharjoittelijoille, ja tyttäresi tapahtumat kuulostavat hyvinkin samoilta kuin omani.
On varmasti vaikeaa, mutta älä ota asioita liian henkilökohtaisesti. Sanoissa voi piillä totuus, mutta suurin osa ns. vyöryää sensuroimattomana ulos, eikä niitä pysty aina itse hallitsemaankaan. Vihakohtauksia kuvailin joskus kuin vaistomaisina liikkeinä (vrt. kun kosketat kuumaa hellaa, vetäset käden nopeasti pois) joita ei pysty etukäteen hallitsemaan, ne vaan tulevat. Jälkikäteen ei ole varma miksi näin tapahtui, mutta se on usein ainoa tapa "käsitellä" tunteita, ja siinä nimenomaan ilmenee se seikka miksi tätä kutsutaan häiriöksi. Eihän se aivan normaalia ole.
On upeaa, että teillä on läheinen suhde. Minullakin oli onneksi äitini tukenani, huolimatta asioista mitä tein tai sanoin. En toisaaltko koskaan kohdistanut vihakiukkuja fyysisesti häneen, mutta jos jotain hyvää tässä on niin sillä tyttäresi heräsi tajuamaan tilanteen vakavuuden. Se ei ollut todellista häntä. Kun olin/olen pohjalla, on nöyryyttävää ja kamalaa että muut joutuvat auttamaan minut ylös tiskaamalla, siivoamalla asuntoni, auttamaan ylös, silittämään päätäni. Mutta ne ovat niitä pieniä asioita, jotka auttavat ja helpottavat. Kaikki eivät vaan osaa heti hyväksyä muiden apua. Ei pidä auttaa väkisin, mutta sen voi aloittaa pienestä vaikka viemällä kassillisen pulloja pois. Pesemällä likaiset vaatteet. Tekemällä ruokaa. Olemalla vierellä, läsnä.
Itse taistelen paraikaa hoidosta ja ensimmäisenä lääkityksenä cipralex 10mg, mutta en ota kantaa onko se kannattavaa. Olen skeptinen. Mutta keskusteluterapiaa tiedän itsekin tarvitsevani, mutta rahaa minulla ei yksityiseen ole, kunnalliseen vaaditaan jo itsemurhayrityksiä. Järkevää eikö totta?
Upeaa jos vain jaksat olla hänen tukenaan, sillä nyt hän sitä todella tarvitsee. Kannustakaa terapiaan ja vaatikaa hoitoa. Olen ollut jo 8 vuotisessa on/off masennuskierteessä ennen kuin tajusin hakea apua. Se on kuluttavaa. Hän on vielä nuori, joten yleisestä terveydenhuollostakin varmasti saisitte jotakin apua. Yksityinen tulee pidemmän päälle kalliiksi.
Ja ota isä mukaan. Oli teillä minkälainen menneisyys, asioita voi muuttaa. Isän tarvitsee vain olla. Välityksen määrä on rajatonta.
Toivottavasti tyttäresi paranee! Voimia! - hyväksytä mut...
Jeesus Kristus vois täyttää sen tyhjyyden... ja antaa rauhan.
- mutta.
hyväksytä mut... kirjoitti:
Jeesus Kristus vois täyttää sen tyhjyyden... ja antaa rauhan.
ei aina kaikki mene niin ruusuisesti. Moni on pettynyt jeesukseen, kun se ei parantanutkaan.. eli ei uskossa eläminen välttämättä vaikuta sairauteen mitenkään. Pers. häiriö on ja pysyy.
- vm-70--äijä
Olen kirjoittanut tämän saman myös muille sivuille, mutta kirjoitan omia kokemuksia tästä sairaidesta :
vm-70-äijä / Eilen / klo 11:32
Tutulta kuullostaa ! Pahimmillaan tämä sairaus on sitä että on monta päällekkäistä olotilaa päällä, ahdistaa, hyvänolon tunne, masentaa...mieliala vaihtuu minuutin aikana useasti.Impulsiivisuus, teen järjettömiä asoita harkitsematta niitä yhtään.
Masennuslääkkeitä syön (sepram) Ketipinor ahdistukseen (100mg).
Epävakaan diagnoosia minulla ei ole diagnosoitu, ainoastaan persoonallisuushäiriö joka johtuu masennuksesta, tarkempaa diagnoosia en ole saanut. - sympateeraaja
Oletkin saanut jo erittäin hyviä vastauksia Anjette V:ltä. Älä ruodi itseäsi sillä mikä meni väärin, vaan katse tulevaisuuteen. Älä anna tytttäresi "pompottaa" itseäsi, syyllistää ja vedota ns. tunteisiin, sillä sitä hän varmasti tulee vielä tekemään. (Kuuluu ns. taudinkuvaan). Tee selkeät rajat siitä millaista käytöstä siedät ja vaadi sopimuksissa pysymistä. Kuuntele ja ole läsnä, mutta muista ettet sinä voi olla ns. tyttäresi kaveri- olet äiti. Toivottavasti saatte pätevän terapeutin, sillä se on hoidon A ja O. Hyvän terapeutin, ajan ja tukesi avulla tyttäresi voi "parantua" täysin.
- lohdullinen tieto...
se, että ajan oloon, kun ikää tulee, persoonallisuushäiriöt voivat itsekseenkin lieventyä niin, etteivät diagnostiset kriteerit enää täytykään.
Ainakin nettipersoonallisuushäiriötestejä tehtyäni ja katseltuani olen kyllä vielä sitäkin mieltä, että kenelle tahansa voidaan haluttaessa tehdä ainakin sekamuotoisen persoonallisuushäiriön diagnoosi. Siinä kun on piirteitä vähän siitä ja vähän tuosta, mutta minkään yksittäisen häiriön kriteerien ei tarvitse täyttyä.
Sitten vielä, minusta 18-vuotias on vielä nuori, ja kuuluisi monesti nuorisopsykiatrian piiriin. Siellä nuoruusikä ja sen ongelmat joskus epäonnistuneine valintoineen nähdään pysähtyneen kehityksen uudelleenkäynnistämis- ja ratkaisemisyrityksinä, eikä niitä noin vain diagnosoida miksikään persoonallisuushäiriöiksi. Kehityksen uudelleen käynnistämistä ja onnellista ratkaisua päin vastoin pyritään tukemaan ilman mitään negatiivisia leimoja, jotka kenties alkavat itse toteuttaa itseään.
Minusta nuorisopsykiatrisen seuran vuosikirjat ovat valoisaa ja lohdullista lukemista aikuispsykiatrian opuksiin verrattuna.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 303888
Joensuun kaupunki levittelee tonttitietoja Keskisuomalaiselle
Sähköposteja ja tonttitietoja levitellään mm. Pasi Koivumaalle131869Oletko nainen alkanut kammoamaan minua
Sinua ei näy eikä kuulu, ja ilmeisesti kiertelet tilanteita. Oletko huomannut, että olet vieläkin ajatuksissani luvattom631324Saako 60 v vielä töitä? Arto Nyberg puhuu suoraan elämästä ilman töitä
Arto Nyberg täyttää tänään 60 v. Onnea! Nyberg totuttiin näkemään suoran haastatteluohjelman kapteenina vuodesta toise951256Toivoisitko Rakas vielä?
Haluaisitko vielä? Uskoisin osaavani näyttää sinulle, kuinka ainutlaatuinen nainen olet.671135Tiesitkö tätä ex-miehistä? Noriko Salo jysäytti yllätyspaljastuksen
Noriko Salo ja ex-F1 kuski Mika Salo olivat naimisissa v. 1999-2022. Kirsi Salon ex-mies puolestaan on muusikko Sammy A5981- 47901
Keskustelua kasteesta
You tubessa kaksi pappia keskustelivat kasteesta ja kritisoivat raamatullista uskovien kastetta. Toinen heistä yritti356868Ihan pieni näkeminen vaan
👋 ja minä olisin valmis jo vaikka mihin sun kanssa. Nämä on näitä.. 🤫🫣😘💥26851En haluaisi kaiken kuihtuvan pois
ilman, että olemme voineet jutella rauhassa kasvotusten... Mutta mistä ihmeestä löydän sinut?39841