Hm. Ihan psykologisesta uteliaisuudestani päädyin pohtimaan tällaista.
Lapsethan puhuvat itsekseen (mielikuvitusystävilleen) paljonkin. Oma perheeni kuitenkin kielsi minulta (ehkä liian aikaisin) kyseisen toiminnan. Yritin jo pienenä salata asiaa, oppia siitä pois, koska sitä pidettiin osoituksena hulluudesta. Nyt toki tiedän että kyseessä oli ihan normaali asia.
Oliko siis näin, että juuri se sai minut hölöttämään itsekseni vielä nytkin? Omaan vahvan mielikuvituksen ja nautin saadessani pelleillä ja keskustella kuviteltujen ystävieni kanssa - Ne tukevat ja viihdyttävät, torjuvat yksinäisyyttä ja pelkoja. Näin ollen viihdyn hyvin yksinkin. Saan tavallaan tunteen että edes joku pystyy ymmärtämään, tuntemaan minut ihan täysin, saan jonkun jolle kertoa asiat ääneen kiertelemättä. - Vaikka se olenkin minä itse.
Missään nimessä en kuitenkaan usko niiden olemassa oloon, ja omistan toki upeita, aitoja ystäviä ja vietän paljon aikaa heidänkin kanssaan. Avaudun asioistani heille. En siis selitä asiaa täysin yksinäisyydellä.
Isälläni on kaksisuuntainen, ja mielenterveyden häiriöt ovat perheessä iso tabu. Äiti on aina pelännyt että hulluus periytyisi meihin lapsiinkin. Pienenä pelkäsin sitä itsekin, nyt olen suht sinut asian kanssa. Lähinnä ihmettelen itse kuvitellun voimaa.
Lapsuus oli kieltämättä yksinäinen, ja pelkäsin milloin mitäkin. Silloin täytyi vain uskoa oikein kovasti, että joku on vierellä, eikä mitään tarvitse kohdata yksin.
Kysyisin kuitenkin: Mistä nämä mielenkiintoiset ystävät tulevat, ja miksi ilman heitä on niin vaikea olla? Kuinka yleistä sellainen on? Mistä ne oikeastaan kertovat?
Kommentoida voitte mitä haluatte. Olen kiinnostunut ihan yleisestikin, kuinka mielenterveyshäiriöt vaikuttavat perheessä.
Lapsethan puhuvat itsekseen (mielikuvitusystävilleen) paljonkin. Oma perheeni kuitenkin kielsi minulta (ehkä liian aikaisin) kyseisen toiminnan. Yritin jo pienenä salata asiaa, oppia siitä pois, koska sitä pidettiin osoituksena hulluudesta. Nyt toki tiedän että kyseessä oli ihan normaali asia.
Oliko siis näin, että juuri se sai minut hölöttämään itsekseni vielä nytkin? Omaan vahvan mielikuvituksen ja nautin saadessani pelleillä ja keskustella kuviteltujen ystävieni kanssa - Ne tukevat ja viihdyttävät, torjuvat yksinäisyyttä ja pelkoja. Näin ollen viihdyn hyvin yksinkin. Saan tavallaan tunteen että edes joku pystyy ymmärtämään, tuntemaan minut ihan täysin, saan jonkun jolle kertoa asiat ääneen kiertelemättä. - Vaikka se olenkin minä itse.
Missään nimessä en kuitenkaan usko niiden olemassa oloon, ja omistan toki upeita, aitoja ystäviä ja vietän paljon aikaa heidänkin kanssaan. Avaudun asioistani heille. En siis selitä asiaa täysin yksinäisyydellä.
Isälläni on kaksisuuntainen, ja mielenterveyden häiriöt ovat perheessä iso tabu. Äiti on aina pelännyt että hulluus periytyisi meihin lapsiinkin. Pienenä pelkäsin sitä itsekin, nyt olen suht sinut asian kanssa. Lähinnä ihmettelen itse kuvitellun voimaa.
Lapsuus oli kieltämättä yksinäinen, ja pelkäsin milloin mitäkin. Silloin täytyi vain uskoa oikein kovasti, että joku on vierellä, eikä mitään tarvitse kohdata yksin.
Kysyisin kuitenkin: Mistä nämä mielenkiintoiset ystävät tulevat, ja miksi ilman heitä on niin vaikea olla? Kuinka yleistä sellainen on? Mistä ne oikeastaan kertovat?
Kommentoida voitte mitä haluatte. Olen kiinnostunut ihan yleisestikin, kuinka mielenterveyshäiriöt vaikuttavat perheessä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
On siis näköjään joku muukin samanlainen kuin minä! Yksin ollessani minullakin on tapana keskustella "mielikuvitusystävieni" kanssa niin kuin juttelisin ihan oikeiden ihmisten kanssa, tietty vaan niin etten saa vastausta, hehheh. Teen sitä joka ikinen päivä, ja tietysti vain neljän seinän sisällä, en minä mikään sekopää ole. Se on minulle ihan arjen tapa joka minulla on ollut jo vuosikausia. Saatan ruotia ja anlysoida ääneen jotain ongelmia mitä elämässäni on kuin puhuisin jollekin ihmiselle, melkein kuin terapeutille puhuisi. En ole varma mistä se juontaa enkä ole sitä pahemmin edes pohtinut. Olen potenut aika paljon pitkäänkin kestävää yksinäisyyttä, esim. teininä en koskaan käynyt missään ja omistin yhden ystävän jota näin harvoin. En nykyäänkään omaa kuin pari ystävää joita näen harvoin, en omista mitään laajaa sosiaalista piiriä ja tosi asiassa elämässäni ei tapahdu oikeastaan koskaan mitään. Ehkä se johtuu sitten siitä.
Oletko kuvitellut ystävällesi persoonallisuuden vai luotko vain päässäsi keskusteluita joissa sinä puhut ja sinä kuuntelet. Vai puhutko kenties jollekkin henkilölle joka on oikeasti olemassa, mutta kuvittelet vain keskusteluja hänen kanssaan. Kerrotko hänelle asioita, joita haluaisit kertoa, mutta jostain syystä niitä ei tee mieli kertoa kasvotusten kenellekkään? Kiinnostaa vaan tietää kun itse tykkään keskustella itselleni.
Omasta puolestani voin sanoa, että useimmiten kyse on keskusteluista kuviteltujen henkilöiden kanssa. Kyse ei ole niinkään että kertoisin heille mitään, he vain jakavat aikaa kanssani kuin oikeat ihmiset. He ovat vähän kuin täydellisiä ystäviä, sellaisia joita haluaisi vierelleen, mutta todellisuudessa olisi mahdoton ollakaan. Onkin vähän pelottavaa, miten hyvin sitä yksinään viihtyy. (olen myös huomannut että vaadin samaa täydellisyyttä oikeiltakin ihmisiltä, ja kun huomaan heissä säröjä, he eivät enää olekaan niin kiinnostavia.)
Toisinaan on niin kuin tässä edellisellä, että saatan ruotia joitakin (vaikeita) kokemuksia puhumalla niistä ääneen, kuin puhuisi terapeutille. Tuntuu että on pakko saada asia sanottua ääneen. Puhutussa muodossa asiat tuntuvat saavan vähän selkeyttä, ja toisaalta ei tarvitse miettiä sanojaan niin tarkkaan, kun kukaan oikea ihminen ei ole kuulemassa.
Voisiko muuten olla mahdollista että puhumalla ääneen, vaikka vain itselleen, voisi samalla kehittää omia puhujan "lahjojaan"? Vähän kuin harjoitella sosiaalista kanssakäymistä varten?
Tuli vaan mieleen että ajatteleeko ihmiset asioita niin että puhuu niitä päässään vai onko jokin toinen tapa ajatella, vähän niinkuin ilman puhetta käy asioita läpi. En muista miten olen ennen ajatellut, mutta nyt kun olen ruvennut ajattelemaan omia ajatuksiani niin en osaa ajatella oikein mitenkään muuten kuin muodostaen niistä sanoja. Lukuunottama tietenkin ongelmanratkaisuja ynnä muuta havaintointiin perustuvaa ajattelua.