Muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opinnot sujuivat hyvin, sain heti myös kavereita, ja aloin seurustelemaan. En kokenut tarpeelliseksi vierailla joka ikinen viikonloppu kotipaikkakunnallani, minkä vuoksi vanhat ystävyyssuhteeni viiden hengen tyttöporukan kanssa alkoivat kuihtua. Vaikka olimme luvanneet ja vannoneet toisillemme pitävämme ystävyyttämme yllä 300 kilometrin välimatkasta huolimatta, toisin kuitenkin kävi.
Meni vajaa puoli vuotta kun heräsin todellisuuteen, että vaikka itse yritin olla yhteydessä ystäviini, suhtautuminen heidän suunnaltaan minua kohtaan oli hyvin nuivaa. Se ei kannustanut minua enää pitämään yhteyttä kun tunsin, että minä olin se osapuoli, joka oli kiinnostunut muiden kuulumisista. Käänteisesti minun kuulumisiani kukaan ei ollut kyselemässä.
Olen aina ollut se aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa, mutta silloin koin, ettei roolini enää kuulunut olla se. Ja kun luovuin tästä roolista, miten kävikään ystävyyssuhteiden. Porukastamme kahden tytön kanssa olimme ns. läheisempiä kuin muiden kanssa, minkä vuoksi ystävyyssuhteiden lahoaminen tuli jonkinlaisena shokkina.
Olen monesti miettinyt miksi näin kävi. Olen myös monesti syyttänyt tästä itseäni. Puolitoista vuotta taaksepäin sain näistä tyttökavereistani yhdeltä viestin eräänä yönä (ilmeisesti muutaman rohkaisuryypyn jälkeen): "Eikö sinuu kiinnosta enää yhtään mitä meille kuuluu?".
Tottakai minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleen! Tämän viestin jälkeen otin yhteyttä näihin kavereihini ja pahoittelin, etten ollut pitänyt heihin yhteyttä. Vastauksena sain myös pahoitteluja heidän puoleltaan, että niin oli käynyt.
Voiko vanhoja ystävyyssuhteita kuitenkaan saada enää toimimaan niin kuin ne toimivat ennen? Melkein kahden vuoden aukko yhteydenpidossa jätti kuitenkin jälkensä. Kuitenkin nyt kun tapaan ystäviäni (pikemminkin nyt kavereita) jonkinlainen vaivautunut tunnelma vallitsee aina. Olen käynyt mielessäni läpi sen, mistä tuo voisi johtua.
Olisinkin kiinnostunut kuulemaan, mikäli jollain on samanlainen tarina kerrottavanaan. Päättyikö tuo tarina onnellisesti?
Meni vajaa puoli vuotta kun heräsin todellisuuteen, että vaikka itse yritin olla yhteydessä ystäviini, suhtautuminen heidän suunnaltaan minua kohtaan oli hyvin nuivaa. Se ei kannustanut minua enää pitämään yhteyttä kun tunsin, että minä olin se osapuoli, joka oli kiinnostunut muiden kuulumisista. Käänteisesti minun kuulumisiani kukaan ei ollut kyselemässä.
Olen aina ollut se aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa, mutta silloin koin, ettei roolini enää kuulunut olla se. Ja kun luovuin tästä roolista, miten kävikään ystävyyssuhteiden. Porukastamme kahden tytön kanssa olimme ns. läheisempiä kuin muiden kanssa, minkä vuoksi ystävyyssuhteiden lahoaminen tuli jonkinlaisena shokkina.
Olen monesti miettinyt miksi näin kävi. Olen myös monesti syyttänyt tästä itseäni. Puolitoista vuotta taaksepäin sain näistä tyttökavereistani yhdeltä viestin eräänä yönä (ilmeisesti muutaman rohkaisuryypyn jälkeen): "Eikö sinuu kiinnosta enää yhtään mitä meille kuuluu?".
Tottakai minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleen! Tämän viestin jälkeen otin yhteyttä näihin kavereihini ja pahoittelin, etten ollut pitänyt heihin yhteyttä. Vastauksena sain myös pahoitteluja heidän puoleltaan, että niin oli käynyt.
Voiko vanhoja ystävyyssuhteita kuitenkaan saada enää toimimaan niin kuin ne toimivat ennen? Melkein kahden vuoden aukko yhteydenpidossa jätti kuitenkin jälkensä. Kuitenkin nyt kun tapaan ystäviäni (pikemminkin nyt kavereita) jonkinlainen vaivautunut tunnelma vallitsee aina. Olen käynyt mielessäni läpi sen, mistä tuo voisi johtua.
Olisinkin kiinnostunut kuulemaan, mikäli jollain on samanlainen tarina kerrottavanaan. Päättyikö tuo tarina onnellisesti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
No joo vähän sama täällä. Itse opiskelujen perässä muutin ja on jääny vanhat toverit. Ite koen myös että olin ensin se joka yritti pitää yhteyttä, mutta nyt kyllä päätin että jos ei kelpaa niin ei. Mummon néuvoa noudattaen "antaa menevän mennä".
Suurin pettymys tuli siinä kohtaa, kun eräs näistä tovereista sitten otti yhteyttä ja halusin tavata. No toki menin! Juttu kuitenkin oli sellainen, että hän oli johonkin pyramidikauppa-juttuun mennyt ja tän tapaamisen tarkoitus oli siis saada minut myös ostamaan näitä tuotteita. Suurin aika siis meni siihen että kolmas osapuoli esittelin tätä heidän toimintaansa. Myöhemmin toveri kyllä pyysi anteeksi, mutta ajatus tuosta tuntuu vieläkin pahalta.
Eihän se tilanne tässä ajan myötä miksikään ole muuttunut; aina "pitäis nähä", mutta oon jo oppinu että eihän siitä mitään koskaan tule. Lähinnä ohimennen törmätään harvoin. Syytän myös itseäni, mutta sitten mietin, että miksi sen aina pitäisi olla minä joka ottaa yhteyttä? Että en tiedä....
Toivottavasti Sinulla käy paremmin! :)
Ihan on tuttu kuvio,tässä pitkänlinjan perspektiiviä.
Muutin myös toiselle paikkakunnalle opiskelemaan,taakse jäi parhaiksi pitämäni kaverit.
Mitään välirikkoja ei tullut,ajattelin usein kaukana olevia kavereitani ja oli se ns.aktiivinen osapuoli.
Alkuun tapailin kavereitani noin parikertaa vuodessa,ja aina oli hauskaa kuin ennen vanhaan.
Olin itse silloin seurustelusuhteessa mutta aina löysin aikaa tavata vanhoja kavereitani.
Mutta kun vuodet kuluivat huomasin että aktiivisimpana yhteydenpitäjänä en oikein saanut kaveriporukkaa mukaan tapaamisiin,tapaamis kerrat harvenivat vuosittaisiksi,ja silloinkin ne olivat muutaman tunnin mittaisia.
Olinhan matkustanut satoja kilometrejä vanhalle paikkakunnalle heidän luokseen mutta sitä yhteistä enempää aikaa heiltä ei tahtonut sen enempää löytyvän.
Puhelimella kyllä soiteltiin parikertaa vuodessa,ja aina sitä tulevaa kesää suunniteltiin ,mutta kun kauan odottamani hetki koitti huomasin ettei se kiinnostus ollutkaan niin kovin suurta muilla.
Ajattelin hieman surullisena että aika kuluu ja on kai sitten aika unohtaa vanhat ja mennä eteenpäin elämässä,mietin jopa mielessäni etteivätkö parhaat kaverini ole sitten tunteneetkaan suhdettamme yhtä vahvana kuin minä.
Ymmärsin että heillä oli kaikille jo muodostunut omat elämät,mutta niinhän oli minullekkin.
Vuosia kului paljon,paljon.
Yhä harvemmin muistui mieleeni nuo vanhat kaverini,mutta silti hyvin lämmöllä ja haikealla mielellä .
Mutta sitten,yksi kavereistani rupesi minulle soittelemaan ja ehdottelemaan tapaamisia,sitten soitti toinen ja oli samoilla linjoilla.
Mutta vuosia oli kulunut jo 15 siitä kuin viimeiksi saman pöydän ääressä turistiin.
Aika oli nyt vuorostaan minulle tehnyt tepposensa,en löytänyt mitään yhteistä yhteyttä kavereihin,ainoa yhteys oli vanhojen muistelu joka oli puhelimessa 5minuutissa käsitelty ja loppu olikin hyvin teennäistä puhetta.
Ymmärsin että nyt heillä oli sitten asiat siinä mallissa että olisi aikaakin tapailla.mutta aika oli tehnyt tehtävänsä jo tuolle vanhalle ystävyydelle.
Ihminen muuttuu,sellainen kun olet 18vuotiaana et enää ole 40vuotiaana.
Tällä hetkellä emme ole vieläkään tavanneet,tosin olemme aina jutelleet silloin tällöin puhelimitse joista olen joskus nauttinut ja joskus tuntenut juttelevani velvollisuuden tunteesta.
Aktiivisena osapuolena ovat olleet kaverini,eli roolit ovat vaihtuneet.
Niin se elämä vie,se tuo uusia asioita eteesi,uusia ihmisiä ja sinä muutut elämäsi mukana .
Vanhat kaverit säilyvät samoina viikareina mielissäsi hamaan loppuusi asti, mutta välttämättä ajan tuoma muutos ei enää tuo yhteistä kemiaanne takaisin koskaan.
Kaverisuhteet jotka ovat molempien osapuolien halusta aktiivisia vuodesta toiseen takaa ainoastaan sen että kaveruus kantaa yli vuosikymmenten koska muututte yhdessä.
Yhteydet minullakin hiipuivat vuosien myötä, sen olen surukseni todennut.
Yhteydenottoja tuli silloin tällöin, mutta taustalla oli jokin hyötytarve ystävyydestäni - esim. apu asunnon etsimisessä, majoittaminen tms. Oli hauska toki majoittaa vanhoja ystäviä luokseen, mutta vähän "majatalomainen" ikävä sivumaku noista tapaamisista kuitenkin jäi.
Minullakin matkaa entiselle kotipaikkakunnalleni on satoja kilometrejä ja tuntui tosi kurjalle, jos sovittu tapaaminen typistyikin esimerkiksi sen vuoksi, että tv:stä alkoi joku tärkeä ohjelma (jota ei sitten ilmeisesti nauhoitettuna olisi ollut yhtä arvokasta katsoa?). Aika masentava kokemus, koska se vaatii oman suunnittelunsa (jo siksikin että on lapsia) lähteä pitkän matkan päähän. Oli todella murheellista hävitä kiinnostavuudessa TV:lle. No, makuasia ehkä, mutta minusta se oli aika epäkohteliastakin - mitä olette muut mieltä? Sen episodin jälkeen jotenkin vedin omat johtopäätökseni, enkä ole enää aktiivisesti tehnyt itseäni tykö.
Ystävyys on itse asiassa aika vaativa laji. Yksipuolisesti se ei pysy yllä, ei myöskään "tekohengityksellä".
Onko kenelläkään onnellisesti päättynyttä tarinaa tähän liittyen?