Joka ilta mä menen nukkumaan toivoen, ettei aamua tulis. Joka aamu mä herään itku kurkussa ja vääntäydyn väkisin ylös. Kouluun on pakko mennä. Koulupäivät menee yleensä täysin horroksessa, illalla en muista mitä oon tehnyt. Lintsaaminen on alkanut, vaikka yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Mutta ei... Mä en jaksa olla koulussa, en kotona. En missään. Tuntuu toivottomalta ja todella turhauttavalta koko elämä ja maailma. Koulunumerot on alkanu laskemaan aika pahasti, koska mua ei vaan kiinnosta. Mä tiedän, ettei mulla oo kaikki hyvin ja syykin on luultavasti selvillä. Miksi mä en kuitenkaan kiinnostu mistään? Voi olla päiviä, millon mä hymyilen ja nauran, mutta sitten voi mennä viikkojakin seuraavaan hymyyn... Koko ajan tekis mieli vaan käpertyä peiton alle ja itkeä, mutta mä en voi enää edes itkeä. Mä en saa kyyneleitä tulemaan, vaikka kuinka yrittäisin. Oli minkälainen tilanne tahansa, mä en pysty itkemään. Mä oon vuoden aikana muuttunut ihan hirveästi, en oo enää kiltti ja ystävällinen, vaan tunteeton ja kaikin puolin tyly ja kylmä. En mä sillä, kyllä mä osaan olla ystävällinenkin, jos tarve vaatii. Nykyään mä sitten koko ajan esitänkin että kaikki olis hyvin. Hyvin tuo on näyttänyt menevän läpi...
Ei jaksa...
Pirpana
3385
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
nuoruuden muutosten tuntemuksia (ikäviä).
vaikuttais todella masikselta.lintsaaminen ei ole
niin vakavaa, mutta jos ei pääse sängystä ylös kannattaa hakea apua...
Kuulostaa ihan masennukselta. Ota itseäsi niskasta kiinni ja varaa koulun terkkarilta aika. Kerro samoin sanoin terkkarille, miten kirjoitit tuohon viestiisi, kuvasit tilannettasi aika hyvin. Suurin vaara on jäädä peiton alle sänkysi vangiksi.
Voimia ja taistelutahtoa Sinulle ja parempaa kevään jatkoa!
Olin yläasteikäisenä samanlaisessa tilanteessa.Ei mennyt päivääkään, etten olisi miettinyt itsemurhaa ja välillä yritinkin. En jaksanut käydä koulussa, en halunnut nähdä kavereita, inhosin ja häpesin itseäni, koko ajan väsytti, ihan koko ajan.Minulla oli monta sataa tuntia poissaoloja, mikä vaikutti tietysti koulumenestykseen. Pääsin kuitenkin lukioon , mutta masennus vain jatkui. Jotenkin kuitenkin jaksoin käydä koulussa. Sitten tilanne muuttui hälyttävästi. Yritin itsemurhaa ja jouduin sairaalaan. Sieltä minut passitettiin psykiatrin käynneille ja todettiin, että olin masentunut. Kävin siellä n. vuoden verran, mutta masennuslääkkeisiin en ikinä suostunut kajoamaan. Tilanne alkoi pikkuhiljaa parantua, vaikka vaikeaa oli edelleen. Suuri helpotus oli, että pääsin muuttamaan vanhempieni luota omaan kotiin. Luulen, että masennukseni jotui osaksi synkästä ilmapiiristä kotona. Nyt olen terve ja suht onnellinen nuori nainen. Oma taisteluni kesti vuosia ja oli todella rankkaa! Jos olisin uskaltanut hakeutua ajoissa hoitoon, olisin luultavasti selvinnyt vähemmällä.
Uskalla hakea apua! Se on todella tärkeää. Kerro jollekulle, joka auttaa sinua menemään lääkärin vastaanotolle. Älä anna tilanteesi enää pahentua entisestään. Sinä selviydyt kyllä, kun annat itsellesi siihen mahdollisuuden!Voimia sinulle!