Miten tämän nyt lyhyesti kirjottaisi...
Suurimmat ongelmat ovat eri näkökohdat asioihin.
Mies sanoo ja tekee asioita, jotka loukkaavat minua.
Vähättelyä, rahojen käyttöä omiin ostoksiinsa minulta kysymättä (en puhu mistään pienistä ostoksista vaan satojen eurojen turhanpäiväisistä ostoista), on vetänyt tarkan rajan "meidän" väliin.
Ei ole meidän asioita, on sinun ja minun.
Sitten:
Vuosi vuoden jälkeen alan kypsiintyä koko ihmiseen.
En näe lasten takia syytä jatkaa, sillä minä alan olla
siinä pisteessä, etten enää jaksa.
Meillä on erilaiset tulot, mutta silti minun pitäisi miehen mielestä
olla puoliksi kuluissa mukana. Täysin mahdotonta.
Olen kuitenkin osittain kokenut siitä syyllisyyttä ja yrittänyt
paikata lainoilla laskuja. Mies taas ostaa esim. ylityörahoillaan auton.
No.
Ilmoitin viikko sitten, että nyt riittää, haluan eron.
Mutta mieshän sitä ei halua. Ei halua päästää irti.
Haluaa vielä yhden mahdollisuuden näyttää.
Näyttää mitä? Eikö 7 vuotta ole tarpeeksi pitkä aika näyttää sen, että toista kunnioittaa ja toimitaan yhdessä tiiminä,
ei eri ihmisinä, eri hiiliin puhaltaen?
Tarvitsisi kuulemma puoli vuotta aikaa.
Sanoin etten enää rakasta vaan halveksun vain.
On aivan varma, että saisi tuon muutettua.
Minä sanoin, että se on turhaa, sillä en usko enää mihinkään.
Mies ei ole "koskaan tarkoittanut mitään pahaa".
Ei ole edes ikinä jäänyt miettimään tekosiaan.
"Ne on vanhoja asioita, tehty mikä tehty, mikset sä voi antaa
niiden olla, ei mulla oo mitään syytä niihin, mä haluan olla vain sun kanssa."
Äitini kysyi, onko mies pitkään aikaan sanonut tykkäävänsä/rakastavansa minua.
Ei. Mutta en minäkään ole.
Olen kyllä ennen sanonut, silloin kun vielä rakastin.
Mies puhuu lapsista. Että niillä pitää olla perhe.
Mihin perhe häviää, jos äiti ja isä ei ASU saman katon alla?
Onko lapset oikeasti joku SYY asua yhdessä?
Enkä minä pysty antamaan anteeksi kaikkea.
Tai olen antanut anteeksi, mutta en ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, mutta en myöskään unohda.
Olen saanut osakseni humalaspäissään tuuppimista, uhkailua, kaljat on kaadettu mun päälle yhtäkkiä, on kuristettu, rikottu tavaroita ja potkittu mun autoa.
Silti näitäkään asioita mies ei tarkoita.
Ja kaikki korjaantuisi sillä, ettemme koskaan kävisi parina ulkona. Koskaan?
Meillä on 50 vuotta elämää ainakin edessä.
Ja miksi minun pitäisi tyytyä osaani? Minä olen se paska ämmä, huora ja lutka, jolta niskat pitäisi vääntää poikki,
kun kaikki muut hänen ystävänsä ja tuntemattomat ovat mukavia ihmisiä! Niin monesti saan kuulla, että KYLLÄ SULLA SITTEN ON HIENO MIES!
Meillä menee arki nyt niin, että sunnuntaina hän antaa periksi, erotaan. Maanantaina tullaan toivoa täynnä töistä kotiin, että jos antaisinkin vielä mahdollisuuden. Sanon etten voi. Tiistai, keskiviikko hän välttelee minua, torstaina taas puhutaan vanhoista asioista eli niistä mitkä minua on loukannut vuosina 2002-2009 (eilinen asia on jo vanha) ja miten hän ei niitä koskaan ole tarkoittanut.
Ilmoitan taas, että haluan erota, tästä ei tule enää kohdallani mitään ja mies painelee nukkumaan. Perjantaina se on kuin ei oliskaan mitään, lauantai-aamuna yrittää päästä kainaloon.
Kummallista siis on, että minulla on ollut vuositolkulla huono olo ja miehellä ei mitään. Hän ei jää miettimään tekojaan.
Ei sanojaan, ei mitään. Ne ovat mennyttä, eikä niitä saa takaisin.
Jos humalaspäissään nyt tulee vähän riepoteltua minua, niin onko se nyt niin paha? Eihän hän sillä TARKOITA mitään.
Puolet suvusta sanoo mulle, että yritäyritäyritä vielä.
Ikäänkuin minä en olisi yrittänyt.
Toinen puoli sanoo, että näkee mulla olleen paha olo jo pitkän aikaa. Että on pilke silmästä hävinnyt ja olen jatkuvasti huonolla tuulella. Että on ok luovuttaa, kun kaikkensa on antanut.
Enhän minä muiden mielipiteillä tee mitään. Ei ne muuta mun tunteita mihinkään.
On vain järkyttävää, että ihminen, joka tietää, että minua on esimerkiksi kuristettu, sanoo, että mun täytyy yrittää vielä.
Lasten takia. Toinen puoli minusta miettii, että joo, ei se kait niin paha asia olekaan.
Toinen puoli huutaa, että saatana sä et koske muhun enää ikinä!
Vaikeaa on. Minä vain olisin niin valmis tähän eroon.
Niin ja miehelle tämä kaikki tuli tietenkin yllätyksenä.
Kas vaan, kun on aina saanut tehdä mitä huvittavaa ja ainoa
mitä siitä on seurannut on ollut minun mykkäkoulu.
Suurimmat ongelmat ovat eri näkökohdat asioihin.
Mies sanoo ja tekee asioita, jotka loukkaavat minua.
Vähättelyä, rahojen käyttöä omiin ostoksiinsa minulta kysymättä (en puhu mistään pienistä ostoksista vaan satojen eurojen turhanpäiväisistä ostoista), on vetänyt tarkan rajan "meidän" väliin.
Ei ole meidän asioita, on sinun ja minun.
Sitten:
Vuosi vuoden jälkeen alan kypsiintyä koko ihmiseen.
En näe lasten takia syytä jatkaa, sillä minä alan olla
siinä pisteessä, etten enää jaksa.
Meillä on erilaiset tulot, mutta silti minun pitäisi miehen mielestä
olla puoliksi kuluissa mukana. Täysin mahdotonta.
Olen kuitenkin osittain kokenut siitä syyllisyyttä ja yrittänyt
paikata lainoilla laskuja. Mies taas ostaa esim. ylityörahoillaan auton.
No.
Ilmoitin viikko sitten, että nyt riittää, haluan eron.
Mutta mieshän sitä ei halua. Ei halua päästää irti.
Haluaa vielä yhden mahdollisuuden näyttää.
Näyttää mitä? Eikö 7 vuotta ole tarpeeksi pitkä aika näyttää sen, että toista kunnioittaa ja toimitaan yhdessä tiiminä,
ei eri ihmisinä, eri hiiliin puhaltaen?
Tarvitsisi kuulemma puoli vuotta aikaa.
Sanoin etten enää rakasta vaan halveksun vain.
On aivan varma, että saisi tuon muutettua.
Minä sanoin, että se on turhaa, sillä en usko enää mihinkään.
Mies ei ole "koskaan tarkoittanut mitään pahaa".
Ei ole edes ikinä jäänyt miettimään tekosiaan.
"Ne on vanhoja asioita, tehty mikä tehty, mikset sä voi antaa
niiden olla, ei mulla oo mitään syytä niihin, mä haluan olla vain sun kanssa."
Äitini kysyi, onko mies pitkään aikaan sanonut tykkäävänsä/rakastavansa minua.
Ei. Mutta en minäkään ole.
Olen kyllä ennen sanonut, silloin kun vielä rakastin.
Mies puhuu lapsista. Että niillä pitää olla perhe.
Mihin perhe häviää, jos äiti ja isä ei ASU saman katon alla?
Onko lapset oikeasti joku SYY asua yhdessä?
Enkä minä pysty antamaan anteeksi kaikkea.
Tai olen antanut anteeksi, mutta en ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, mutta en myöskään unohda.
Olen saanut osakseni humalaspäissään tuuppimista, uhkailua, kaljat on kaadettu mun päälle yhtäkkiä, on kuristettu, rikottu tavaroita ja potkittu mun autoa.
Silti näitäkään asioita mies ei tarkoita.
Ja kaikki korjaantuisi sillä, ettemme koskaan kävisi parina ulkona. Koskaan?
Meillä on 50 vuotta elämää ainakin edessä.
Ja miksi minun pitäisi tyytyä osaani? Minä olen se paska ämmä, huora ja lutka, jolta niskat pitäisi vääntää poikki,
kun kaikki muut hänen ystävänsä ja tuntemattomat ovat mukavia ihmisiä! Niin monesti saan kuulla, että KYLLÄ SULLA SITTEN ON HIENO MIES!
Meillä menee arki nyt niin, että sunnuntaina hän antaa periksi, erotaan. Maanantaina tullaan toivoa täynnä töistä kotiin, että jos antaisinkin vielä mahdollisuuden. Sanon etten voi. Tiistai, keskiviikko hän välttelee minua, torstaina taas puhutaan vanhoista asioista eli niistä mitkä minua on loukannut vuosina 2002-2009 (eilinen asia on jo vanha) ja miten hän ei niitä koskaan ole tarkoittanut.
Ilmoitan taas, että haluan erota, tästä ei tule enää kohdallani mitään ja mies painelee nukkumaan. Perjantaina se on kuin ei oliskaan mitään, lauantai-aamuna yrittää päästä kainaloon.
Kummallista siis on, että minulla on ollut vuositolkulla huono olo ja miehellä ei mitään. Hän ei jää miettimään tekojaan.
Ei sanojaan, ei mitään. Ne ovat mennyttä, eikä niitä saa takaisin.
Jos humalaspäissään nyt tulee vähän riepoteltua minua, niin onko se nyt niin paha? Eihän hän sillä TARKOITA mitään.
Puolet suvusta sanoo mulle, että yritäyritäyritä vielä.
Ikäänkuin minä en olisi yrittänyt.
Toinen puoli sanoo, että näkee mulla olleen paha olo jo pitkän aikaa. Että on pilke silmästä hävinnyt ja olen jatkuvasti huonolla tuulella. Että on ok luovuttaa, kun kaikkensa on antanut.
Enhän minä muiden mielipiteillä tee mitään. Ei ne muuta mun tunteita mihinkään.
On vain järkyttävää, että ihminen, joka tietää, että minua on esimerkiksi kuristettu, sanoo, että mun täytyy yrittää vielä.
Lasten takia. Toinen puoli minusta miettii, että joo, ei se kait niin paha asia olekaan.
Toinen puoli huutaa, että saatana sä et koske muhun enää ikinä!
Vaikeaa on. Minä vain olisin niin valmis tähän eroon.
Niin ja miehelle tämä kaikki tuli tietenkin yllätyksenä.
Kas vaan, kun on aina saanut tehdä mitä huvittavaa ja ainoa
mitä siitä on seurannut on ollut minun mykkäkoulu.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minä todennäköisesti laittaisin eropaperit vireille. Selittäisin, että nyt alkaa harkinta-aika, se on sen puoli vuotta mikä on pyydetty. Voihan asian aina jättää siihen 1-vaiheeseen jos asiat oikeasti muuttuvat. Joku voi pitää sitä kiristämisenä tyyliin "jos et muutu, otan eron". Jossain vaiheessa vaan on pakko laittaa kova kovaa vastaan. Ehkä miehesi silmät silloin vihdoin aukeavat.
Sitä paitsi se on tavallaan aika helpottavaa kun paperit on vienyt. Harkinta-aika kuluu, asia ikään kuin etenee vaikka mikään ei muuttuisikaan. Näin tietysti jos on melko varma että eroon tämä päättyy, kuten itselläni aikanaan.
siis mihin miehesi käytännössä katsoen tarvitsee puoli vuotta aikaa??
Siihen, että saa piilotettua sinulta rahansa? Onko teillä avioehtoa?
Sinähän siis et ehdota eroa, vaan otat sen eron jos kerta sen haluat. Pistä paperit vireille, katso mitä tapahtuu puolen vuoden harkinta-ajan aikana. Älä uhkaile, vaan toimi! Et tarvitse miehesi lupaa erotaksesi!
Turha siinä on enää yksin yrittää pitää suhdetta kasassa. Pidä kuitenkin huoli siitä, että jos teillä ei ole avioehtoa niin jakoon tulee tasan tarkkaan kaikki mitä miehesi on itselleen ostanut muka "omilla rahoillaan"..
Voimia sinulle, hae apua vaikka oikeusaputoimistosta näihin asioihin, ole fiksu ja selvitä taloudellinen asemasi eroa varten. (kunnallinen oikeusapu on edullista ja jos et ole kovatuloinen, saatat saada hyvinkin alhaiseen hintaan apua)
että sinä itse määrittelet sen, miten sinua saa kohdella. Ovatko lapsesi nähneet miten isä kohtelee äitiä? Siinäpä heille tulee oiva malli terveestä parisuhteesta.. Sinä näytät omalta osaltasi mallia lapsillesi siitä, miten heitä saa kohdella. Jos siis haluat lastesi parasta, ja itsesi, niin lähdet ja pian tuosta ehkä narsistisesti häiriintyneestä puolisostasi kauas..
Ota nauhuri ja nauhoita mitä mies tekee, asenna kamerat kotiin jotta sinulla on todisteita siitä tarvittaessa, mitä mies puuhaa. Oletko katsonut tietsikan, onko hänellä muutenkaan puhtaat jauhot pussissa??
Avioeroon ei tarvita enää todisteita, laki tais muuttua joskus 1977, joten turhaan on vakoilusi mennyt sen jälkeen.
valmis eroon - ja ero on valmis. Miehesi ei kertakaikkiaan ole tehnyt mitään ylläpitääkseen suhdettanne - vaan kaikkensa hajoittaakseen sen. Eroa siis. Riepottelu ja kuristaminen ON PAHA. Itseasiassa hyvin hyvin paha. Pidä kiirettä sen eron kanssa.
Minulla samanlaiset kokemukset,tuo fyysinen väkivalta on jäänyt onneksi uhkailutasolle,kun pidin turpani kiinni.Mutta muuten elämäntilanteesi on kuin minun elämästäni.Me olimme 20v naimisissa,siinä luulisi jo toisen muuttuneen,jos on muuttuakseen.Sitten täyttyi minun maljani ja lähdin. Täysi yllätyshän se ex:lle oli,tietenkin.Ei kuulemm ikinä olisi uskonut,että MINÄ lähtisin.Niinpä niin,luuli ettei minusta nyhveröstä löydy sellaista sisua.Sitten halveksien katsoi minua,kun yritti saada takaisin ja sanoi ettei enää tunne mua eikä haluakaan.Just just,tää vaan kasvoi aikuiseksi,vahvaksi aikuiseksi naiseksi.En enää kestänyt,kun en ollut toiselle mitään muuta kuin ovimatto ja panopuu.Inhoan itseäni,että suostuin siihen.Nyt en enää moiseen ala,en ikinä.Mieluummin vaikka lopun ikääni yksin.
Nyt yritän saada itsetuntoni nousemaan ja uskomaan itseeni,että olen IHANA NAINEN,joka ansaitsee hyvän elämänkumppanin.Sitten joku päivä,vielä en ole valmis todellakaan.Sydän niin rikkirevitty,ettei voisi ketään vielä itse rakastaa.Tsemppiä sinulle,ota yhteys jos haluat jutella:)
Aika samantyyppistä meillä oli exän kanssa. Hänen piti saada aina kaikkea itselleen, ja osti yhteisillä rahoillaan kalliita harrastusvälineitä ilman suostumustani. Yritin saada hänet tyytymään halvempiin harrastusvälineisiin ja hän raivosi siitäkin hirveästi. Hänellä oli oikeus!
Ylipäätään raivosi aina jos en totellut, eli häntä piti aina mielistellä kaikessa. Kehua, nostaa jalustalle.Hän itse nälvi minua ulkonäöstäni, koulutuksestani, ammatistani, palkastani yms. Meikkaamista ja laittamista ei sallinut, nälvi minua, kuitenkin kehui aina kuinka kauniita vieraat (meikatut) naiset olivat yms.
Kosti, kiukutteli ja kiusasi jos en aina halunnut seksiä hänen vaatimuksestaan.
Mitään en saanut hänelle sanoa epäkohdista, koko maailmamme pyöri hänen ympärillään.
Oli todella ylimielinen myös muita ihmisiä kohtaan, ainakin hyödyttöminä pitämiään kohtaan.
Erosin ja pikkuhiljaa alan uskomaan etten ole niin täydellisen epäonnistunut kuin mitä hän aina mesosi.
Hän oli luonteeltaan agressiivinen, henkistä ja lievää fyysistä väkivaltaa. Kaikki oli minun kuvitelmiani, olen vainoharhainen, mielisairas ja kuvittelen vaan.
Ohi on. Ei ikinä enää. Nykyisin kun kohtaan exää olen iloinen ja tyytyväinen siitä ettei hän ikinä enää voi nälviä minua vaikka aina kohdatessamme muistaa letkauttaa jotain inhottavaa.´Se ei satu enää yhtä paljon.
Älä anna periksi. Lähde pois huonosta suhteesta. Voin kertoa kokemuksesta, että olo helpottuu huomattavasti. Tottakai on alkuhankaluuksi, raha-asiat piti selvitää ilkeän ja epäoikeudenmukaisen miehen kanssa, mutta kyllä se siitä.
on kuin minun suustani, kirjoitin jo tuossa otsikolla saman kokenut omaa tarinaani.
Itse olen käynyt läpi nuo samat tunteet, mutta olen vasta siinä vaiheessa, että yritän luopua miehestäni. Välillä uskon edelleen että hän on oikeassa, ja minä olen se kaiken pahan alku ja juuri, itsekäs, saamaton ihminen, jonka pitäisi olla imarreltu, että joku edes huolii minut, varsinkin kun mies on hyväpalkkaisessa hyvässä työssä. Meni pitkään kun hän oli elämässäni kaikki, pidin häntä jalustalla, palvoin, suostuin kaikkeen mitä hän ehdotti (kiristi), mutta kerran silmäni aukenivat, ja tajusin, että minäkin olen aikuinen, jolla on päätösvaltaa, oikeus sanoa oma mielipiteensä ja oikeus tulla kohdelluksi hyvin, oikeus rakkauteen. Mitään noista mies ei pysty minulle antamaan, olen hänen mielestä kyltymätön, vallanhaluinen, narisistinen persoonallisuushäiriö, jolle mikään ei riitä.
Olimme keväällä erossa, mies asui samassa pihassa asuntoautossaan, kävi sisälllä syömässä valmiissa pöydässä, pesettämässä pyykkinsä jne. Katosi aika ajoin muutamaksi päiväksi (olimme "sopineet", että hän hoitaa lapset joka toinen vkoloppu). Kun kysyin missä oli ollut (olen vuorotöissä, ja olisin tarvinnut sairaalle lapselle hoitajaa), hänen mielestä hänen yksityisyytensä kärsisi,jos olisi kertonut mihin menee tai vastannut puhelimeen. Kun oli mun vapaa vkoloppu, mies hoiti lapset asunnolla (mutta mihin minä olisin mennyt, kun mies ei osallistunut, eikä edelleenkään aio osallistua lasten kuluihin, esim ruokalaskuihin, mitenkään, niin koko palkkani kyllä meni elämiseen).
Mutta, olen päättänyt, enää minua ei alisteta, ei haukuta, ei pahoinpidellä, eikä nöyryytetä.
tarinasi oli kuin omani. Tosin, mies ei vielä tiedä, että olen hakenut eroa, tuomio on hänelle matkalla postissa. emme osanneet elää sovussa, eikä erokaan onnistu sovussa. Olen yrittänyt selvittää asioita miehen seläntakana, sillä hän ei ole valmis niistä neuvottelemaan, enkä uskalla kertoa, ennenkuin tiedän oikeuteni. Muutaman kerran kun olen mielipiteeni ilmaissut, hän on meinannut käydä minuun käsiksi.
Saa nähdä mikä hänen reaktionsa on, kun kuulee mitä olen tehnyt. Tähän asti olen häntä pyytänyt takaisin, nyt en enää jaksa, mutta samalla olen hoitanut juridisia asioita. Mahtaa olla iso yllätys kun pikkuvaimo onkin vahva nainen
Nyt järki käteen ja omaa elämää kohti, jätä narsisti joka ei osaa katsoa kuin itseään ja "peilikuvaa".
Sinullakin on omaa elämää ja jopa tulevaisuudessa aivan mukavaa.
katso peiliin myös naisissa voi olla vikaa ja saamattomuutta.nim kokemusta on
tarkoin mitä ja miten tekee ja toimii. Ymmärrän, että mittalasi tullut täyteen, mutta silti kannattaa miettiä.
Laita paperille hyvät ja huonot asiat mitä parisuhteenne sisältää. Muistele milloin se oli hyvää ja millaista silloin oli.
Koskaan ei ole myöhäistä hakea ammatti-apua. Moni pariskunta on löytänyt uudelleen yhteisen elämän.
Lasten vuoksi kannattaa yrittää. Jos miehesi on tottunut saamaan ja tekemään kaiken oman tahtonsa mukaan, niin teidän pitää yhdessä keskustella asiat halki. Kumpikin esittää omat listansa hyvistä ja huonoista ja teette kompromissin.
Olen nähnyt lukuisia eroja, liittoja ja suhteita. Onnistuneita ja epäonnistuneita. Se koskee eniten, kun lapset ovat sivuseikka, vaikka useimmat ovat lapsensa hankkineet rakkaudella. Lasten vuoksi kannattaa panostaa perheeseen. Aika moni eronnut on harhautunut eron jälkeen väärille poluille.
Tullut alkoholismia, jopa huumeita, kuolemantapauksia, psykiatrista hoitoa,täydellistä sekoamista. Asiat eivät suju aina niin, kuin kuvittelee vaan ero on rankka asia -useimmalle ja jättää pahoja jälkiä.
uusi lähetys yritys, en siis olekaan ainut, joka on elänyt läpi hel#tin?
eli kertomuksesi oli pitkälti kuin omasta suustani, tosin suhde kesti 20 vuotta. ja erotuomio tuli tänään.
Silti, jotenkin sairaalla tavalla rakastan miestäni edelleen, ja olisin valmis ottamaan hänet takaisin.
Mutta, en jaksa enää elää siten, alistettuna, en tiedä onko se oikeasti totta, vai vain minun tunteeni, miehen mielestä minä olen se vallankäyttäjä ja alistaja. Vaikka hän on aina päättänyt mihin palkkansa ja minun palkan käyttää. Olin yli 35 vuotta, kun mitta tuli täyteen siitä, että jos lapsille ei ollut maitoa, minun piti soittaa miehelle, ja pyytää lupaa saako sitä ostaa!
Isommat investoinnit meillä on tehty "kompromissina", siten että olen saanut päättää, ostetaanko se mitä mies haluaa (esim asunto, asuntoauto) vai eroammeko ja myymme kaiken omaisuuden (asuntoauto). asuntoauton hankintaa vastustin, kun asunnossa oli todettu kosteusvaurio, jonka korjaamisen olisimme tarvinneet rahaa. Vaurio on edelleen korjaamatta (ollut jo vuosia) ja miehellä on asuntoauto.
Erossa minä en saa mitään, hänhän on kaikki laskutkin maksanut (kotiäitinä olen ollut n 7 v, ja töihin mentyä olen maksanut ruan, kaikki lasten menot, mies asuntolainan ja nimissään olevan omaisuuden).
Mies haluaa eron, kun minä olen narisisti ja vallanhaluinen, haluan kaikessa sanoa viimeisen sanan.
Sen voin sanoa, että harkinta-aika on sitä varten, että voi harkita asioita oikeasti. Nyt kun olen joutunut keskittymään eron juridiseen puoleen (aioin pitää oikeuksistani kiinni), niin olen huomannut, että tulen selviämään, tiukkaa tulee olemaan, mutta elämä kantaa.
Mikäli päättäisitte jatkaa yhdessä, asioiden on muututtava. Molemmilla tulee liitossa olla hyvä olla. itse koin keväällä BO:n seurauksena pahoinvoinnista liitossa.
Eli minä, ketjun aloittaja.
Tuon kirjoittamisesta on vierähtänyt viikkoja. Jostakin syystä asia haudattiin.
Minä pidin suuni kiinni kaikki nämä viikot. Miksi?
En pidä siitä, että satutan ihmistä. Vaikka toisaalta tajuan, että mulle on tehty
väärin niin luonnolle ottaa koviksi tehdä toiselle pahaa mieltä.
En osaa selittää.
No.
Aamulla taas avasin suuni.
Mies ihmetteli, mikä nyt taas on.
Että miksi tämä ei riitä mulle kun hänelle se riittää niin hyvin?
Hän on aivan tyytyväinen meihin ja kaikkeen tähän, mitä meillä on.
Sanoin, että laskin tässä viikkoja ja päiviä ja kuukausia eikä tämä asia oikeasti muutu
miksikään. Ei, vaikka olen käyttänyt kaiken tämänkin ajan elämästäni tämän asian vatvomiseen.
Asia jäi taas kerran puolitiehen aamulla. Illalla hän meni jo yhdeksältä nukkumaan.
Taidan huomenna tuoda sen avioeropaperin niin päästää paskan jauhamisessa eteenpäin.
Minä en mieltäni enkä tunteitani enää muuta.
Ja taas kun tätä kirjoitin, niin tajusin, että mies kyllä osaa sen syyllistämisen jalon taidon.
Ala nyt äkkiä muuttaa eri asuntoon lastesi kanssa ja jätä se mies. Pelkästään tuo väkivalta on yksistään jo iso syy lopettaa tuollainen suhde. Ketään ei saa kuristaa tai tuuppia tai nälviä tai mitään muutakaan. Myös taloudellinen väkivalta on väkivaltaa ja haluatko tosiaan, että lapsesi asuu samassa paikassa sellaisen miehen kanssa, kuka yrittää kuristaa vaimoaan. Nyt kimpsut ja kampsut erilleen ja lapset ja emäntä turvaan.
Älä anna kohdella itseäsi noin huonosti. Ota avuksi joku ystävä tai tuttu tai ammattiauttaja, kysy vaikka turvakodista. Älä kerro miehellesi, että aiot muuttaa pois vaan kerro vasta sitten, kun toinen asunto on hankittuna. Koska kerroit että miehesi on väkivaltainen, hän saattaa ruveta riehumaan entistä enemmän jos saa kuulla, että olet muuttamassa ja oikeasti eroamassa. Jos mies ryhtyy väkivaltaiseksi, muuttoon saa apua poliisiltakin. Vie lapset turvaan muuttopäiväksi, päiväkotiin tai ystävälle tai mummolaan tms.
Pitkälle yöhön se kesti, mutta näin se päättyi.
Mies ei tietenkään tätä halua, ei voi ajatella elämäänsä ilman minua.
Ymmärtää tavallaan mistä asioista olen loukkaantunut, mutta kuitenkin ajattelee, että miten asioista joilla hän ei ole koskaan ole edes tarkoittanut mitään, voi saada jotain aikaan.
Olen aivan loppuväsynyt tämän asian vatvomiseen.
Meillä on ja tulee olemaan eri näkökulmat asioihin, miten olla ja eletään.
Se, mikä hänestä ei tunnu miltään, tuntuu minusta joltain.
Loppujen lopuksi olin äärettömän tyytyväinen koko keskusteluun.
Tavallaan kyllä tulkitsin jonkinlaisen helpotuksen miehenkin äänestä. Lapset siinä taisi olla etusijalla ajatuksissa, minusta niin väliä.
Mutta valitettavasti, vaikka niin lasten takia yritin, niin minä en jaksa enkä jatka tätä elämää.
Surullista, mutta totta. Nyt vain täytyy ruveta miettimään vaihtoehtoja uudelle, alkavassa olevalle elämälle. Mistähän aloittaisin...