Kotiäiti ilman äitikaveria...

Yksinäisyys--- jokin vuosi sitten en vielä olisi uskonut "joutuvani" tällaiseen tilanteeseen. Parisuhteen solmiminen ja kahden lapsen saaminen on mullistanut elämäni ylösalaisin seurauksena masennusta yms. Tällä hetkellä muuten olen menossa valoisampaan suuntaan, mutta olen yksinäinen. Voi miten kaipaankaan ystävää, samassa elämäntilanteessa olevaa äitiä, jonka kanssa voisin jakaa iloja ja suruja. Olen osittain vielä lasten kanssa kotona, joten päivät yksin kotona ahdistavat. Leikkikentältä en ole saanut tuttavia, perhekahviloissa en pääse niiden aukioloajan vuoksi käymään. Kavereita minulla kyllä on, mutta ne asuvat kaukana ja näemme muutamia kertoja vuodessa. Sisarusten kanssa emme ole kovin läheisiä jo suuren ikäeromme vuoksi. Miehellä on joitain ystäviä/tuttavia, mutta kaipaamme molemmat ystäviä, tuttavaperhettä tms. Viikonloppuillat ovat ahdistavia kotona - tuntuu, että kaikilla muilla on jokin tuttavaperhe, jonka kanssa viettää aikaa. Toki mekin jonkin verran reissaamme, keksimme tekemistä jne. mutta silti - jatkuvasti olo on yksinäinen. Olen miettinyt, odotanko liikaa ystävyydeltä. Minkä verran on "normaalia" perheellisenä tavata ystäviä/viettää heidän kanssaan aikaa? Saattaa olla, että muutaman kerran kuukaudessa ehkä vähän useammin, kyläilemme tuttavilla tai meillä kyläilee töiden tai opiskeluiden ulkopuolelta tuttavia.

Suuri syy tähän yksinäisyyden kokemukseen on varmasti se, että asumme pienellä paikkakunnalla, jossa on sisäänpäinlämpiäviä ihmisiä. Mitenkään poikkeavia tms. emme kuitenkaan ole: ihan normi kahden lapsen perhe. Haaveilemme muutosta muualle, isommalle paikkakunnalle, jossa ehkä olisi mahdollisuus tutstua muihin ihmisiin. Työ, opiskelut yms. kuitenkin sitovat meidät tänne ahdistavaan pikkukaupunkiin. Pikkulapsiaika on kohta meillä ohi, joten tiedän, että töiden kunnolla alkaessa viikonloput vierähtävät helposti levätessä. Surettaa vain, että muistot kotiäitiajoista ovat yksinäisyyden sävyttämiä.