Olen aina ajatellut, että pettämiseen päädytään, jos omassa suhteessa kaikki ei ole hyvin. Olkoot sitten ongelmat kumppanissa tai pettäjässä itsessään, tai yhteisessä kanssakäymisessä. Tai vaikka ylipäätään stressaavassa elämässä. Ongelmia kuitenkin.
Nyt olen tilanteessa, jota en olisi koskaan uskonut. Jalat ovat lähteneet alta, rakastan toista miestä. Kuitenkin avioliittoni on erittäin onnellinen! En muuttaisi mitään. En yhtään mitään. Elämä on muutenkin mallillaan, on rahaa ja riittävästi aikaakin. Idylliä sanan varsinaisessa merkityksessä. Romantiikkaa ja erotiikkaa, ehkäpä vielä enemmän nyt, kun olen rakastunut toiseen. Miksi sitten olen rakastunut toiseen? En ymmärrä.
Olen suudellut, siinä on kaikki fyysinen, mitä on tapahtunut. En väitä ettenkö olisi ajatellut muutakin, enkä enää pysty lupaamaan itselleni, että en tekisi enempää. Puhetta on ollut paljon, ja tämä toinen (myös varattu) mies tuntee minua kohtaan samoin. Sosiaaliset paineet ovat valtavat. Yhteisiä ystäviä on paljon, mm. molempien vanhemmat. Nämä tunteet on pidettävä salassa. No, sammuttaahan ne pitäisi, mutta ei kummallakaan tunnu olevan siihen voimia.
En tiedä toimisiko liittomme arjessa. Arvomaailma on sama ym, mutta parisuhteeseen vaikuttaa niin moni muukin asia. En muutenkaan näe eroa ratkaisuna, koska en halua aiheuttaa lapsille surua. Vaikka ovatkin vielä hyvin pieniä, ymmärtäisivät silti muutoksen. Ja minähän olen onnellinen mieheni kanssa!!
Juuri nyt ymmärrän moniavioisuuden. Siis kahta voi sittenkin rakastaa yhtäaikaa... Tämä toinen mies asuu kaukana, hyvä niin. Emme osaa olla katsomatta silmiin, koskettamatta hellästi käteen... Kun näemme harvoin, voimme jatkaa arjen elämistä muuna aikana. Siis hyvän arjen elämistä.
En siis voi ajatella enää naivina, että tällaista ei voisi tapahtua. Se tapahtui. Miksi en halua näistä tunteista luopua? Kaikkea ei voi saada... Tuntuu kuin eläisin jossakin elokuvassa, ei tämä ole oikeaa elämää.
Nyt olen tilanteessa, jota en olisi koskaan uskonut. Jalat ovat lähteneet alta, rakastan toista miestä. Kuitenkin avioliittoni on erittäin onnellinen! En muuttaisi mitään. En yhtään mitään. Elämä on muutenkin mallillaan, on rahaa ja riittävästi aikaakin. Idylliä sanan varsinaisessa merkityksessä. Romantiikkaa ja erotiikkaa, ehkäpä vielä enemmän nyt, kun olen rakastunut toiseen. Miksi sitten olen rakastunut toiseen? En ymmärrä.
Olen suudellut, siinä on kaikki fyysinen, mitä on tapahtunut. En väitä ettenkö olisi ajatellut muutakin, enkä enää pysty lupaamaan itselleni, että en tekisi enempää. Puhetta on ollut paljon, ja tämä toinen (myös varattu) mies tuntee minua kohtaan samoin. Sosiaaliset paineet ovat valtavat. Yhteisiä ystäviä on paljon, mm. molempien vanhemmat. Nämä tunteet on pidettävä salassa. No, sammuttaahan ne pitäisi, mutta ei kummallakaan tunnu olevan siihen voimia.
En tiedä toimisiko liittomme arjessa. Arvomaailma on sama ym, mutta parisuhteeseen vaikuttaa niin moni muukin asia. En muutenkaan näe eroa ratkaisuna, koska en halua aiheuttaa lapsille surua. Vaikka ovatkin vielä hyvin pieniä, ymmärtäisivät silti muutoksen. Ja minähän olen onnellinen mieheni kanssa!!
Juuri nyt ymmärrän moniavioisuuden. Siis kahta voi sittenkin rakastaa yhtäaikaa... Tämä toinen mies asuu kaukana, hyvä niin. Emme osaa olla katsomatta silmiin, koskettamatta hellästi käteen... Kun näemme harvoin, voimme jatkaa arjen elämistä muuna aikana. Siis hyvän arjen elämistä.
En siis voi ajatella enää naivina, että tällaista ei voisi tapahtua. Se tapahtui. Miksi en halua näistä tunteista luopua? Kaikkea ei voi saada... Tuntuu kuin eläisin jossakin elokuvassa, ei tämä ole oikeaa elämää.
Vastaukset 60
Vanhimmat
hyppää sen aidan yli, jossa luulet ruohon olevan vihreää. Ota mieluummin aikalisä, pistä vaikka väkisin ihastumisen tunteet jäihin, älä petä miestäsi. Kun teillä on kerran kaikki hyvin, miksi riskeeraisit elämääsi? Rikkoisit kaksi perhettä. Mieti asiaa monelta kantilta, miksi haluaisit pettää?
Usko pois, ei kannata, itse taistelen avioliittoni puolesta miehen salasuhteen takia, ja voin sanoa, ettei ole helppoa. Kaikki on palasina. Ehkä koskaan en saa palasia koottua. itsetuntoni on naisena, äitinä ja vaimona todella alhaalla.
Älä tee sitä, kukaan ei ansaitse petetyksi tulemista. Se on kovaa ja raakaa. Et voi tietää, kuinka petetyn maailma romahtaa, mikä tuska on sisällä, kun rakkain ihminen loukkaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Usko pois, hinta on liian kova, jos lähdet pettämisen tielle. Siinä kärsii myös lapset.
Ei kannata mennä sänkyyn vieraan kanssa. Tulet nimittäin pettymään, itkemään, huutamaan ja katumaan syvemmin kuin olisit koskaan voinut kuvitella. Tuska.
Muistatko miten ihastuit aviomieheesi? Eikö se tunne ollut jännittävä, juuri niinkuin leffassa? Sitä se on nytkin koska olet ihastunut. Mutta se ei tule kestämään. Entä sitten kun kaikki loppuu? Miten voit katsoa miestäsi enää silmiin valehdellen, kun toinen luottaa? Sinä murrut, ja miehesi murtuu jos saa tietää jotakin kautta. Pakotat perheesi elämään valheessa! Tee palvelus sille ihastuksellesikin ja pidä näpit erossa, hänkin nimittäin tulisi katumaan syvästi.
Mikä nykyihmisiä oikein vaivaa? Kaikki ovat kuin pahaisia kakaroita jotka juoksevat karkkien perässä. Ettekö enää muista että naurun jälkeen tulee itku? Tai miksi kaikki hyvältä tuntuva ei ole hyväksi? Tai että kaikkea ei voi saada?
Jos et ryhdistäydy ja hanki selkärankaa niin sinun on vaikea kunnioittaa itseäsi jälkeenpäin. Ja saat unohtaa täydellisen avioliiton! Elät sitten virallisesti kulissionnen kuplassa joka perustuu kaikkeen muuhun kuin rehellisyyteen saati rakkauteen.
Moniavioisuus on jees- kunhan asetelma on ok KAIKKIEN osapuolten mielestä.
Aivotoimintasi on muuttunut, kehosi toiminta on muuttunut. Järjen ääni jää nyt taka-alalle. Jos jotain aiot tehdä, sinänsä kait hyvän elämäsi pelastamiseksi, se on tehtävä nyt. Ja ainoastaan äärimmäisen raju leikkaus toimii. Järjestä totaalinen kohtaus - heitä astioita, sylje yms.. tätä rakkautesi kohdetta. Toimi niin, ettet koskaan voi kuvitella selittäväsi itseäsi enää hänen luokseen.
Tai sitten: heittäydy vain elämän virtaan. Kaikesta on maksut maksettava, huuma ja uskallus mielestäni yleensä kannattaa jos tunteet ovat vakavia. Ja sinulla ne näyttävät olevan. Lastenkin kohdalla voi aina ajatella, jos vanhempien tehtävä on luotsata heidät maailmaan että: parempi elää rehellisesti ja rohkeasti, omaa ääntään kunnioittaen eikä säästöliekillä kituuttaen.
Entiseen et pysty palaamaan, ellet järjestä kohtausta nyt! Se on ainoa tapa, mihin sinun voimasi riittävät.
identtinen minun elämäni kanssa. Minä olen vähän vanhempi nainen kuin sinä. Kolme vuotta sitten rakastuin toiseen mieheen, vaikka liittomme oli joka tavalla kunnossa. Suhdettamme kesti kaksi vuotta, kunnes jäimme kiinni. Mieheni sai minut ikään kuin vahingossa kiinni. Sen jälkeen en olekaan ollut onnellinen vaan elämä on täyttä helvettiä. Mieheni kyllä antoi anteeksi, mutta välimme etääntyivät pettämiseni jälkeen todella paljon.
Syytän tästä joka päivä itseäni, koska minä olin se joka laitoin sekä minun ja ennenkaikkea mieheni elämän pirstaleiksi. Mieheni saa pienestäkin asiasta riidan aikaan, ja minä olen hiljaa koska pelkään että hän ottaa eron minusta jos alkaisin riitelemään.
Mieheni käytös oli ennen minun pettämistä ja sitä kun hän sai sen selville, aivan erinomaista minua kohtaan, mutta uskottomuuteni jälkeen kaikki on mennyt päälaelleen. Tiedän että vain minä olen tähän syyllinen, miestäni en voi syyttää. Ihminen30, kannattaa miettiä mitä seuraa jos menet pidemmälle tämän ihastuksesi kanssa.
Tunteet voi sammuttaa järjen, niin se on. Kuitenkin teot ovat ne, joiden kautta tuomitaan ja ne voi suunnitella tai olla toteuttamatta. Rakastumiset sammuvat tai laimenevat jos niin on tarkoitettu ja kiintymysrakkaus kestää. Silti olen samaa mieltä, rakaustua voi ja ihastua ja jopa rakastaa useita ihmisiä samaan aikaa.
Itse kävin tuon saman läpi juuri vuosi sitten. LÄhdin toisen miehen matkaan ja ihastuin häneen vaikka olin toisaalta onnellisessa avoliitossa toisen miehen kanssa. Ihastumisen tunne toi paljon elämään säsöltöä ja haaveita kaikesta ihanasta. Mutta jonkin ajan jälkeen kumppani sai tietää ja antoi sitten toisen mahdollisuuden. itse tyhmänä jatkoin yteydenpitoa ihastuksen kanssa ja lopulta se roon johti. SKuitenkaan tämä ihastus ei ollut sen ihmeellisempi ihminen ja kuitenmin samalla kaipasin entistä kumppania. Elin todellakin ristiridassa kun en tiennyt minne mennä ja mitä tehdä. En kuitenkaan psytnyt jatkamaan eläämäni uuden ihastuksen kanssa. Olen etääntynyt vanhasta kumppanista vaikka tällä hetkellä olllaan voitu keskustella asioista ja olla yhteyksissä mutta varmaan ei koskaan ne ajat entiset palaa. Tämän ihstuksen kanssa laitoin välit poikki koska olen särkenyt itseäni ja satuttanut muita niin paljon että tarvitsen aikaa tästä toipumiseen. Mieti todellakin mitä haluat! Nyt kaikki on ihanaa ihastuksen kanssa mutta hetkessä kaikki voi muuttua jos kumppanisi saa tietää. VARMASTI LIITTOSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! Näitä tarinoita näytätä olevan keskustelupalstat täynnä mutta varmaan jokaisen pitää käydä se läpi niin tajuaa arvostaa sitä mitä on ja sen kautta oppia virheitä- niin kävi valitettavasti itsellekin!
tyypillinen nainen. Kun kaikki on hyvin, niin täytyy hankkia vähän "lisädraamaa" ja sitten sen jälkeen itketään kun asiat ei olekaan enää niin hyvin kuin ennen tätä "dramatisointia". Koskaan ei ole naisen hyvä olla.
Vastaus >(Kertomuksesi on lähes) panee miettimään mitä sait sellaista ,mitä miehesi ei pysty antamaan.
Jos teillä on tällä hetkellä noin riitainen liitto,ei tuossa ole pitkällä juoksulla toivoa..Ymmärrän miehesi
tunteet sinua kohti täysin. Miehesi varmaankin hakee jo toista naista ja löydettyään sen,hän potkaisee
sinut pellolle,minne kuulutkin..Kannattee miettiä,milloin ja kelle persettä jakaa..
Minä rakastuin aivan totaalisesti varattuun mieheen, vaikka tunsin minäkin eläväni onnellisessa avioliitossa miehen ja lasteni kanssa. Tämä toinen mies vaan tuntui heti olevan vastaparini. Ruokimme toistemme tunteita ja ne vain syvenivät entisestään. Erosin aviomiehestäni. Laitoin koko elämäni ylösalaisin koska rakastin tätä toista miestä niin paljon, ja hän vakuutti tuntevansa samoin. Järjestin elämäni niin, että voisimme vihdoin aloittaa tämän toisen miehen kanssa yhteisen elämän, mutta sitten hän vetäytyikin ja sanoi minulle, että jää vaimonsa luo ja haluaa lopettaa meidän suhteen. Minulle se ei koskaan ollut "vain suhde", vaan vakavaa seurustelua. Mutta nyt olen aivan totaalisen rikki, sirpaleina, ja jos vaan jotenkin voisin, haluaisin unohtaa koko kuluneen vuoden elämästäni. NIin valtavaa tuskaa se tuottaa.
Mutta koska jokaisen kohdalla on kuitenkin kyse hänen omasta elämästän, tärkeintä on olla rehellinen itselleen!
”…pettämiseen päädytään, jos omassa suhteessa kaikki ei ole hyvin…”
Et siis ole ottanut selvää ettei se ihan noin ole?
Kysyn nyt suoraan, onko sinulla sellainen tunne, että et ole saanut elää kokemuksia joita kenties olisit kaivannut joskus? Jotain puuttuu vaikka kaikki on ”hyvin”? Elän puitteet ovat niin kuin ”pitää”, ja kuitenkin kaipaat jotain?
Olet jotenkin tehnyt kaiken ”oikein” mutta et koekaan ”eläväsi”?
Entä jos on niin, että se mitä kutsut oikeaksi elämäksi ei olekaan sitä vaan jonkun muun määrittelemän elämän mukaan tekemistä? Oletko koskaan kyseenalaistanut sitä, mitä haluat elämältäsi? Oletko uskaltanut tehdä mitään toisin?
Pettämiseen päädytään kun ei uskalleta elää. Yritetään pakottaa itsensä tiettyyn muottiin ja voidaan pahoin. Sen sijaan että sitä omaa elämää uskalletaan edes vähän muuttaa omanlaiseksi, mieluummin paetaan johonkin seksiseikkaluihin ja ”rakastumisiin”. Kai sitä kautta haetaan lupaa edes joskus ottaa se oma elämän käsiin, kun muutoin se rohkeus siihen ei riitä!
Kenenkähän hyvin se liitto onkaan?
Kiitos vastauksesta vaikka en oo alkuperäisen viestin aloittaja. Kirjoitat viistaita, silmäni aukesivat
on kaikki hyvin avioliitossa. Eihän hyvässä suhteessa ole mikään tarve rakastua toiseen mieheen.
Ymmärrän mummomuorin ajatuksen, ja luulon siitä, että hyvässä suhteessa ei ole mikään tarve rakastua toiseen. Mutta vaikka miten asiaa ajattelisin, olen oikein onnellinen mieheni kanssa! Kyllä hän on sitä, mitä todella olen elämääni halunnut. Ihan itse, en minkään odotusten tai paineiden takia. Olen reilu parikymppisenä tehnyt radikaaleja ratkaisuja ja toiminut toisin, joten löytyy minulta potkua siihenkin, jos koen etten ole onnellinen. Nyt kuitenkin olen onnellinen.
Siksipä en tätä tilannetta ymmärrä... Minä vain rakastan kahta. Se täytyy hyäksyä. Itkekööt sydän sitä, etten voi toista saada.
ohi, jos kerran avioliittosi on sitä, mitä toivot sen olevan. Eikö ole parempi kestää oman sydämen itkeminen vähän aikaa, kuin jos aiheuttaisit miehellesi sydänsuruja? Jospa ajattelisit nyt asiaa niin? Eikö se ole tarpeeksi hyvä motivaatio, että pidät näppisi erossa ihastuksestasi? Miksi rikkoa hyvää liittoa jonkun ihastuksen takia? En ymmärrä. Eikö ole selvää, että pysyt miehesi rinnalla, kun kerran olet hänelle lupautunut? Ei pitäisi olla vaikea valinta, jos kerran avioliittosi on kunnossa.
Meillä oli sama tilanne. Hyvä avioliitto, rakkautta, seksiä. Silti ulkopuolinen ihastus pääsi tunkemaan väliin.
Joku kirjoitti viisaasti aiemmin, että kyse on siitä, että ei uskalla elämäänsä täysin itsenään ja hakee pelastusta ulkoapäin. Niin se oli meilläkin. Pettäminen on pelkurin ratkaisu. Ja minä olin oman itseni ja elämäni pelkuri. En osannut ottaa vastuuta omasta onnellisuudestani.
Ja niistä seurauksista on jo niin paljon puhuttu. KAIKKI menee paskaksi. Usko pois. Korjaamisen jälkeenkään ei mikään palaa ennalleen. Ei ainakaan minulla. Oma kuvani itsestäni on paljon synkempi. Varmaan myös puolisoni kuva minusta. Pettämisen seurauksena menetetään AINA jotain puhdasta ja ainutkertaista.
Minä myös opin paljon itsestäni. Toivon vain, että olisi ollut viisautta ja vahvuutta oppia ne asiat kuin aikuinen ihminen eikä pelkuri. Koskaan, ikinä en enää petä. Luulin aiemmin, että en petä. Nyt sen tietää.
on se mitä olet elämältä halunnut. Et siis halua mitään muuta kuin jonkun ihmisen joka rakastaa sinua? Etkö todellakaan mitään muuta? Sinulle on ihan sama mitkä ovat elämäntavat, tavoitteet, arvot, elämäntyö, ammatti, harrastukset, jne.?
Epäilen että olet vielä sen verran nuori, että erota sitä mikä on sitä sinun todellista tahtoa ja mikä sitä opetettua tahtoa. En aliarvioi, vaan kuuluu meidän kehitykseemme.
Jos olet onnellinen, et kaipaa muutosta. Rakastuminen on muutoksenhalua elämään.
”Se, joka rakastuu on koettanut rakastua jo useita kertoja. Rakastumien voi tosin kanavoitua monella eri tapaa… Mutta ihminen, joka ei ole valmis rakastumaan ei rakastu vaikka sitä haluaisikin… Sellainen ihminen, joka on tyytyväinen siihen mitä hänellä on ei rakastu. Ihminen, joka vaan haluaa rikastuttaa elämäänsä rakastumisella ei rakastu. Mutta sellainen ihminen, joka on menettämässä elämänsä, on altis rakastumaan ja voi rakastua.. ”
http://www.verkkopedagogi.net/vanhat/fi/sisalto/luettua/rakkaus_ystavyys/alberoni.html
”Rakastumisessa on tärkeintä, että tulee huomioiduksi ja saa arvostusta.
Rakkaus on myös itsensä kehittämisen työkalu.”
http://www.verkkopedagogi.net/vanhat/fi/sisalto/luettua/rakkaus_ystavyys/kast.html
Kyse on siis sinun elämästäsi, ei parisuhteesta. Ehkäpä se mitä halusit, ei ollutkaan niin hienoa kuin oletit? Olet keskinkertaisen ”onnellinen”, et syväonnellinen? On vielä jotain mitä haluat kokea, mutta pelkäät, ettet voi sitä kokea tässä parisuhteessa?
On hyvä joskus pysähtyä ajattelemaan vähän syvemmin? Me muutumme iän myötä ja se mitä luulimme haluavamme, muuttuu kummasti. Palaamme alkuun.
Kyse ei siis ole suhteesta, vaan Sinusta!
Hyvä kysymys, mutta ehkä vastaus ei ole mitä odotit. Mulla ei ole koskaan ollut oikein mitään muita haaveita tai haluja elämässä, kuin saada rakas rinnalle ja perustaa perhe. Siinä se. En koskaan oikeastaan toivo edes mitään materiaa. Toki vaikkapa korut ovat kauniita, mutta pärjään ilmankin.
Olen opiskellut alalleni siksi, että muut näin olettivat. Motivaatiota ei ole, mutta tunnollisen luonteeni takia teen työni hyvin. Ei minulla ole mitään tätä vastaankaan ja rahaa tulee hyvin. Haaveet milloin minkäkinmoisesta elämästä vaihtuivat nuorempana aina sen mukaan, mitä seurustelukumppani haaveili. Elin toisten haaveista, ja elän kai yhä. Tai haave tavallisesta perheestä oli ja pysyi jo lapsuudesta, mutta muu on tullut kumppanin kautta.
Itseäni kiinnostavaa harrastusta en ole koskaan löytänyt, vaikka olen joskus epätoivoisestikin yrittänyt sellaista etsiä. Toki minulla on elämäntapoja ja arvoja, mutta moni on jo lapsena opittua. Ei ne välttämättä ole vääri minulle, mutta ei myöskään minun itse löytämiäni.
En silti koe olevani "tylsä ihminen" tai väritön. Luonteeni on tunteellisen kupliva.:) Annan paljon itsestäni, ehkä sitten liikaa? En usko että olen juurikaan muuttunut vuosien varrella, varsinaisesti. Olen aina haaveillut vain tavallisesta arjesta, ja sitä elämässäni nyt on ollut jo pitkän aikaa. Ja kyllä, se on sitä mitä odotinkin! Jos minulla on muita haaveita elämäni suhteen, en niitä ainakaan tunnista.
”Kyse on siis sinun elämästäsi, ei parisuhteesta.”
Olet siis tehnyt niin kuin olet kuvitellut että niin pitää tehdä? Työ eikä ala eivät motivoi tai anna sinulle elämisen tunnetta tai edes sitä että teet itsellesi jotain tärkeää ja olennaista.
Elät toisten haaveista, miksi et omistasi? Ne ovat se tärkein elämämme moottori, että saamme toteuttaa niitä, vaikka vain edes vähän. Et ole uskaltanut lähteä löytöretkelle itseesi, kuka minä olen, mikä minulle on arvokasta, mitä minä haluan ja mihin kaikkeen taitoni ja voimani riittävät? Et uskalla kyseenalaistaa, että entä jos sittenkin elämäsi malli ei ole juuri sinulle se oikea?
Et ole muuttunut vuosien varrella kertoo siitä että olet kieltäytynyt elämästä ja kehittymästä omaksi itseksesi.
Sanon vain että ei ihme että olet rakastunut. Ei ihme että liittosi on vain hyvin käsikirjoitettu näytelmä ”hyvästä” liitosta. Uskot että joku toinen ihminen voi elää sinun puolestasi ja ratkaista sen, kuka ja mikä oikeastaan olet.
meni näemmä väärään väliin - lue otsikko Kertaan:
Miksikö en elä omista haaveistani? Koska minulla ei ole sellaisia! Ei vaikka kuinka miettisin. Olen kokeillut harrastuksia, käynyt ammatinvalintatesteissä jne. Olen niitä yrittänyt etsiä. Ei mikään muukaan vaihtoehto miellytä yhtään sen enempää, kuin nykyiset asiat elämässäni. Enkä minä ole onneton mitenkään.
Haluan vain perheen. En muuta. Se minulla nyt on. Eikä minun tarvitse näytellä mitään mieheni ja lasteni kanssa. Salaan vain sen, että rakastan toista miestä. Ei se tarkoita sitä, että en oikeasti välittäisi myös perheestäni.
tyhjä ja uskottelet olevasi onnellinen. Vähän raa’asti sanottu, mutta siltä tuo tuntuu. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu oikein miltään, et ole onnellinen etkä onneton. Täydellinen mielentila rakastumiseen! niin, miksei myös uskoon tuloon…
Sanot että olet yrittänyt etsiä (sisältöä elämääsi) etkä olet löytänyt. Entä jos olet etsinyt sitä väärästä suunnasta? Se löytyy sinun sisältäsi, ei ulkopuolelta.
Olet halunnut perheen, mikä on ihan hyvä sekin, mutta tuskin riittävä? Kuinka kehität itseäsi mm. kasvattajana? Mitä arvoja pidät tärkeinä ja joita haluat lapsillesi antaa? Senkö että ei kannata haaveilla? Vai pelkkä perhe riittää elämäntyöksi? Entä jos sittenkin on jotain enemmän? Parisuhteenne ainakin on jymähtänyt paikoilleen. Miksi ette kykene kohtaaman toisianne reaalitodellisuudessa?
Elät haavemaailmassa suhteessa mieheesi ja suhteessa siihen toiseen mieheen. Jos se olisi todellisuutta, olisit avoin kaikille läheisillesi, jopa lapsillesi. Uskaltaisit kohdata oman kriisisi, sen, että kaipaat kipeästi jotain todellista sisältöä elämääsi.
Mitä tuo mystinen perhe sinulle oikeastaan on? Onko se kodinhoitoa? Onko se lasten kanssa harrastamista? Tai miehen kanssa harrastamista ja yhdessä oloa? Äitiyden suorittamista valmiiden kaavojen mukaan?
Ne jotka elävät ”niin kuin oikein on”, tekevät ohjeiden mukaan, kokevat vanhoina melkoista katkeruutta. Elämä jäi elämättä. Miksi minä en saanutkaan mitään vaikka aina tein oikein?
Toinen uhka on että elät muiden ihmisten kautta ja näin laitat heidän harteilleen hirmuisen taakan, etenkin lapsillesi. Huomaamattasi alat vaatimaan heiltä, että he tekisivät sinun elämästäsi onnellisemman. He eivät voi tehdä poikkeavia ratkaisuja, ettet vain sinä kärsisi.
Pelkään pahoin, että olette lujaa vauhtia etääntymässä puolisosi kanssa. Lapset kasvavat, eivät enää tarvitse sinua ja lopulta lähtevät. Puolisosi menee omia teitään, lopulta löytää ehkä naisen, joka on läsnä ja antaa hänen elämälleen makua.
Jos et muuta tee, niin kuvittele hetki tilannetta, jossa miehelläsi olisi samanlainen tilanne kuin sinulla. Hän salaa sen että rakastaa toista naista. Hän yrittää kuitenkin elää kanssasi niin, ettet sinä sitä huomaisi. Ajattele tätä vaikka seuraavan kerran kun rakastelette?
Oli todella hyvä kirjoitus.
Olen hieman eri mieltä. Aiemmissa mummomuorin viesteistä olen myöskin ajatellut, että ihan hyviäkin kysymyksiä ym, mutta nyt alkoi tuntumaan siltä, että et ymmärrä tilannetta, tai ainakaan aitoja tunteitani läheisiäni kohtaan.
Tietysti olen ajatellut, että mitä jos mieheni olisi vastaavassa tilanteessa kuin minä. Ajattelin, että jos hän kuitenkin rakastaa minua kuten minä häntä, minun pitäisi keskittyä silloin siihen. Ei muuta siinä tilanteessa voi, kuin odottaa muiden tunteiden hälvenemistä.
Ei minun rakkaudessani miestäni kohtaan ole mitään teeskentelyä. Kun käperryn hänen kainaloonsa, ajattelen vain häntä. Kun suutelen, ajattelen vain häntä. Annan hänelle niin paljon itsestäni, etten osaisi olla kokonainen ilman häntä. Mummomuorin näkemyksissä vaikuttaa siltä, että en olisi aidosti onnellinen liitossani, tai mikään ei tuntuisi miltään. Näin ei asia missään nimessä ole! Mieheni kanssa, perheeni kanssa, asiat tuntuvat hyviltä, aidolta elämältä. Mutta niin tuntuu toisenkin miehen kanssa..
Asiat jotka eivät minua pahemmin liikuta, liittyvät työhön, harrastuksiin ym. Niistä en ole löytänyt sisältöä elämääni. En nyt kaipaakaan enempää. Perheen kanssa elän ja koen. Nautin joka hetkestä. Ja kyllä, silti rakastan myös toista miestä. Se on se ongelma, ja on turhaa yrittää vääntää minusta elämään kyllästynyttä persoonaa, jonka tunne-elämä on latistunut. Olen nauravainen ja positiivinen ihminen, itkeäkin osaan kun siltä tuntuu.
en ymmärrä tai sitten kyllä.
Olen kokenut samankaltaista aikoinaan. Totta kai rakastat miestäsi, ei kysymys ole siitä, vaan siitä kuinka syvä tuo tunne lopulta on. Ei sitä oikein haluaisi edes itselleen tunnustaa.
Tilanteeni oli että solmin suhteen mieheeni ja sen jälkeen kohtasin toisen. En aluksi edes halunnut tunnustaa sitäkään itselleni, että tunne oli voimakas tuohon toiseen. En aloittanut suhdetta, en edes vihjannut sille toiselle miehelle tunteitani. Hän oli perhetuttumme.
Havahduin vasta vuosien aikana, että kyllä se vain vaikutti siihen parisuhteeseenkin. Siihen vaikutti tosin moni muukin juttu! Lopulta oli katsottava totuutta silmiin, en ollut niin ehdottomasti sitoutunut mieheeni kuin olisin halunnut olla. Eniten se näkyi siinä, etten koskaan ”antautunut” välittömään hellyyteen tai läheisyyteen. Kai sen toinen vain vaistosi, ja reagoi voimakkaasti.
Vasta kun erosin, olin tuon miehen kanssa hetken. Hänestä vain ei ollut puolisoksi, eikä hän halunnut muuttaa elämäntapojaan. Se jäi siihen.
Eron jälkeen olin seurustelusuhteessa. Kun mies kysyi minulta, olinko todella rakastunut häneen, kävin syvällisen mylttäyksen itseni kanssa. Vastaus oli ei ja kyllä. Olisin itse ollut valmis vaikka naimisin, sen verran oli rakkautta, mutta en kuitenkaan sisimmässäni ollut unohtanut tuota toista miestä.
Aina kun ajattelin häntä, koin tunteen mitä en saavuttanut tämän uuden kanssa. Tällöin tämä mies sanoi, että hän oli todella rakastunut minuun ja häneen sattui koska minä en kokenut sitä samaa mitä hän. Se avasi silmäni.
Meni 15 vuotta ennekuin tuo mies lakkasi olemasta se, johon vertasin uusia tuttavuuksia ja tunne hiljalleen lakkasi. Vain siksi että päätin keskittyä rakentamaan sitä todellisempaa elämää itselleni ja olemaan onnellinen. Ajattelin että se oli nyt minun kohdallani niin, etten koskaan saa elää sellaisen miehen kanssa, jota kohtaan voisin tuntea tuota samaa.
Olen monta kertaa ollut tilanteessa että olisi ollut helpompaa ”rakastua” kuin rakentaa sitä omaa elämää. Kummallista että omasta itsestä tykkääminen, oman elämän haltuun ottaminen tai edes itsensä kehittäminen ja kasvaminen voikin olla niin vaikeaa?
Kun on pakko ottaa todellisuuden kanssa yhteen, joka välillä niittaa sinut maahan, välillä nostaa pilviin. Huikeinta on huomata että ne omat jalat kantavat lopulta. Olet saavuttanut jotain mitä et ikinä olisi uskonut tekeväsi. Voin vakuuttaa että se hakkaa nuo ”rakastumiset” mennen tullen.
Siksi kannustan ihmisiä elämään, ottamaan itsestään mittaan, toteuttamaan niitä haaveitaan. Vaikka se pelottaakin ja on helpompaa laittaa pää pensaaseen, nukahtaa prinsessan uneen odottaen että joku muuttuu salaperäisesti, taika tapahtuu ja yhtäkkiä on onnellinen.
Se kai on pirullisinta että on niin vaikeaa hahmottaa sitä, millaisista tunteista on lopulta kysymys. Siihen tarvitaan raakaa itsetutkiskelua (siksi nuo kysymykset), sanojen löytämistä kuvaamaan ehkä alitajuisiakin tuntemuksia, monta keskustelua ja tietoakin.
Sitä ihminen vain selittää itselleen asiat parhain päin, joskus jopa huijaa itseään vain päästäkseen vähemmällä. Vasta jälkeenpäin rohkenee nähdä, kuinka ne asiat oikeasti olikaan.
En siis tarkoita elämään kyllästynyttä vaan tyhjää elämää. Ethän sinä elä kuin lohkoissa!
Olen se toinen nainen, tapasin miehen joka on onnellisesti naimisissa.
Vanhan ajan miehen joka rakastaa vaimoa ja uskoo ikuiseen rakkauteen ja avioliittoon.
Yhteisestä ystäväpiiristä johtuen vietimme paljon aikaa yhdessä. Ja jotenkin salakavalasti keskenäinen vetovoima vain kasvoi. Miehen varovaisesta aloitteesta päädyimme tapaamaan kaksin. Hän ei voinut ymmärtää itseään. Miten voi ikävöidä minua vaikka on onnellinen vaimonsa kanssa. Niin siinä vaan kävi että lopulta kaikista vastaan taisteluista huolimatta päädyimme suhteeseen. Suhteeseen joka on ollut yhtä aikaa taivasta ja helvettiä. Sitä on kestänyt pian kaksi vuotta. Moneen kertaan yritetty lopettaa ja taas jatkettu. Rakastan häntä koko sydämestäni ja haluaisin hänet kokonaan. Mutta koskaan en tule saamaan. Hän on ikuisesti naimisissa vaimonsa kanssa jota edelleen rakastaa. Vaikeaa tämä on meille molemmille. Tällaista helvettiä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle. Ja silti jos voisin valita että en edes olisi koskaan aloittanut tätä tekisin sen kaiken uudestaan. Olen saanut myös kokea niin suurta onnea siinä tuskan rinnalla että moni ei koe koko elämänsä aikana. Tiedän että näin ei voi jatkua ikuisesti, että minun on jatkettava elämääni yksin eteenpäin. Kun vaan josatain löytäisin sen voiman siihen!! Jos vaan pystyt niin lopeta sinä ennen kuin se edes kunnolla alkaa. Tällainen hajottaa ihmisen ihan palasiksi!1
voit sanoa rakastavasi miestä täydestä sydämestä, jos olosi on helvetillinen? Onko tämä kutsumasi rakkaus sen arvoista että kestät sen tuoman kärsimyksen itsellesi ja muille? Minä ajattelen rakkauden olevan loppupeleissä muuta, tietysti oikeaan rakkauteenkin kuuluu vihaa ja katkeruutta, suruakin, mutta ei kyllä koko aikaa.
Helvettiä ei ole se rakkaus vaan se että et voi antaa sitä kaikkea rakkautta aina kun haluaisit. Ja kyllä se on kaiken sen tuskan arvoista. Taivas on ne hetket jotka ovat yhteisiä. Toistaiseksi siitä on kärsineet vain minä ja mies. Ja ihan yhteisestä päätöksestä. Enkä todella haluaisi satuttaa muita. Siksi sanoinkin että olisi pystyttävä jatkamaan yksin. Niin kaun kun en ole muita satuttanut.On vaan niin vaikeaa kun ne tunteet eivät päätöksestä katoa. Kummaltakaan. Monesta yrityksestä huolimatta.
Älä nyt ala eroa yms. miettimään! Kerron mikä on homman nimi; mies voi olla ihana yms. mutta ei ikinä mieti eroavansa nykyisestä naisestaan. Pesää hän haluaa; usko tai älä usko mutta näin se menee. Mies vain miettii kuinka pääsisi panemaan sua. Kuinkahan usein on käynnyt niin, että mies karkaa toisen naisen matkaan tai eroaa vaimostaa; kyllä se on yleensä toisin päin eli nainen tekee aloitteen tässä asiassa.
Ymmärrän olen itsekin tilanteessa joka suuresti on ollut stressaavaa.Olen itse sinkku ( yksinhuolt.äiti 16 v.
tytär) 50 v. ja rakastuin naimisissa olevaan mieheen.Ensin ihastuin ja sitten rakastuin.On riidelty ja sovittu
aika on kortilla hänellä rankka työ ja vaimo kotona. Tällä hetkellä ovat Roomassa ja arvaa miltä tuntuu kun tekst.viest. tuli aamulla heti mulle että olen vähän viikonlopun lomalla, soittelen. Joo taas jälleen kerran
alkoi ottaa jo kupoliin koko touhu.Ei se pysty koskaan eroamaan vaimostaan. Ja mulla kun on aika kortilla
olen yli 50 v. ja 2 v 7 kk olen kuluttanut häneen. Nyt päätin lopettaa suhteen. Vaikeaa se on mutta itkut on itketty. Ei siintä mitään tule kulutan vaan oman aikani häneen ja en ELÄ OMAA SINKKUELEMÄÄ. Olen hölmö ollut. Päätin että luja ote ja en vast.viesteihin ja puheluihin ja TOSISSANI koitan päästä eroon.
Sillä on nyt pallo. Joko minä tai vaimo.Rakastan häntä yhä mutta hänen on tehtävä asialle jotakin.Ja monesti on niin että mies määrää tahdin.Eli tavataan silloin kun hän haluaa .....jne.pelisäännöt on hänellä.
Se on kuluttavaa ollut mulle ja tällä hetkellä tuli piste ii:n päälle.Minä olisin tarvinnut sen loman hänen
kanssa.Mutta niin siinä vain kävi, että taas olin hölmö.
Neuvon sinua, että jätä se mies ja elä omaa elämää.Jos se rakastaa sinua niin paljon hän ottaa eron ja tekee sen asian eteen jotakin. Eikä pidä kahta yhtäaikaa.En halua olla se toinen vaikka väittää että minä olen se ykkönen.Puheet on puheita ja teot on tekoja.Ja kun hän ei osaa lopettaa niin minun se täytyy
sitten tehdä.Pääsen stressistä eroon ja pahasta mielestä.Voimia !
tuota neuvoa: "jätä se mies ja elä omaa elämää.Jos se rakastaa sinua niin paljon hän ottaa eron ja tekee sen asian eteen jotakin."
Miten aloittaja voisi jättää miehen ja alkaa elää omaa elämää - kuitenkin jossain taustalla ajatus, että jos kuitenkin..? Ja miksi mies eroaisi vaimostaan tavoitellakseen aloittajaa, kun kerran tämä on kertaalleen miehen elämästään lempannut?
No, kukin tyylillään, monenlaisia happy endejähän tähän voisi kehitellä... Oma mielikuvitus ei kehittele kuin pari versiota asiasta: joko ihmiset päättävät pitää orastavan suhteensa vain "kauniina kuvana mielessään" ja jatkavat elämää nykyisissä liitoissaan. Tai sitten yhteisestä päätöksestä eroavat nykyisistä siipoistaan ja menevät yhteen.
Pystyn niin allekirjoittamaan tuon. Ja minusta juuri se kertoo siitä, että on löytänyt todellisen rakkauden, että rakastaa koko sydämestään, että voi tuntea niin kokonaisvaltaisen onnen kuin tuskaisen helvetinkin. Ja se, että kaiken sen tuskan ja emotionaalisen kärsimyksen jälkeen edelleen valitsisi ryhtyä samaan uudelleen, kertoo juuri siitä, miten suurta rakkautta siinä suhteessa tuntee.
Olen elänyt tuon saman. Kohtasin vastaparini, naimisissa olevan miehen, jonka vuoksi erosin omasta aviomiehestäni. Tämä mies tosin sanoi minulle, ettei ole onnellinen liitossaan ja suunnittelimme yhteistä elämää, kunnes hän kolme viikkoa sitten aivan salama kirkkaalta taivaalta ilmoitti minulle, että jää kuitenkin vaimonsa luo. Olen palasina, totaalisen rikki, enkä todellakaan toivoisi tällaista tuskaa kenellekään. En tiedä, miten tästä edes selviää, yli ei varmaan pääse koskaan. Mutta silti mieleeni tulevat jatkuvasti kaikki ne hyvät hetket, jotka saimme yhdessä kokea, vahvoine rakkaudentunteineen ja se yhteenkuuluvuudentunne - sellaista emme olleet kumpikaan koskaan tunteneet ennen kuin tapasimme toisemme. Hän teki kuitenkin valintansa noin, ja vaikken sitä pystyisikään hyväksymään, kunnioitan sitä ja mun on sen kanssa elettävä.
Rakasta puhtaasti kahta mutta älä petä puolisoa! Äläkä himoitse vierasta! Se tuhoaa sinut ja elämäsi.
Sinä olet todellakin se naivi! Tuo ei ole todellakkan sitä oikea elämää. Järki käteen.
Olen itsekkin miettinyt miksi meille kävi niin, että toinen lähti etsimään kuitenkin jotain onnellisesta suhteesta. Olen tullut tulokseen, että vaikka ihminen itse ajattelisi kaiken olevan hyvin, ei se kuitenkaan niin ole jos kaipaa sitten jotain muuta. Monasti sitä on vaikea itselleenkään myöntää, ettei ns. onnellinen suhde vain riitä. Se mikä toiselle on että kaikki on hyvin ei välttämättä ole toiselle sama asia. Jos ihmisellä todellakin on kaikki mitä hän koko sydämmellään ja minuudellaan tarvitsee hän ei lähde etsimään toista tahi edes ajaudu tilanteessa missä tulee mahdollisuus toisen mukaan lähtemiseen. Koska jotain ihminen silloin etsii elämäänsä ehkä tietämättään, ihmisen mieli kun on niin kummallinen, että harvoin kaikkea pystyy edes itselleen selittämään.Itse ole kaiken tämän jälkeen asiat näin ajatellut ja monien keskustelujen kautta tällaiseen lopputulokseen näiden asioiden kanssa päätynyt. Elämä vain on niin ihmeellinen asia ja oma minä myös.
Olen aina ajatellut täysin samalla tavalla, että petetään vain, jos suhteessa menee huonosti. Ja että vain yhtä voi rakastaa kerrallaan. Kuitenkin minullekin on käynyt samalla tavalla. Tuntui, että kirjoituksesi on kuin omasta elämästäni! Olen myös suunilleen sinun ikäisesi.
En todellakaan etsinyt mitää suhdetta, vaan kaikki tapahtui yllättäen, alkoi ystävyydestä. Enää en voi puhua pelkästä ihastuksesta, vaan rakastan toista miestä, ja tunne on molemminpuolinen. Silti rakastan omaa miestänikin, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Tunnen kuitenkin hieman erilaista rakkautta näitä miehiä kohtaan. Eli toista kohtaan tunnen intohimoisempaa, uuden suhteen rakkautta. Miestäni kohtaan tunnen taas hieman arkisempaa ja tutumpaa vanhan suhteen rakkautta.
Tunteita toista kohtaan on ollut jo vuoden ajan, silti emme ole vielä menneet sänkyyn, vaikka on siitä puhuttu ja molemmat sitä kovasti haluaa. Ehkä johtuu siitä, että tilaisuuksia on ollut vähän. Koska molemmat olemme varattuja, on vaikeaa tavata toisiamme. Tietysti meille on tärkeää, ettemme jää kiinni. Suudeltu kyllä on, ja se on ollut aivan taivaallista. Niinkuin jokainen hetki, jonka saamme olla yhdessä. Minullakin on tässä tilanteessa hyvin epätodellinen ja "elokuvamainen" olo.
Eroa emme kuitenkaan harkitse (ainakaan vielä), koska mieskin on onnellinen avioliitossaan. En myöskään voi lopettaa hänen tapaamista. Siksi olen alkanut elää hetkessä ja lakannut miettimästä miten väärin teemme. Sen sijaan nautin vain niistä hetkistä, kun saan olla tämän toisen miehen kanssa. Elämä on kuitenkin niin lyhyt. Ehkä se on heikkoutta, mutta rakkaudesta en pysty kieltäytymään.
tuon rakastamisen kanssa? Toki ihmisiä voi rakastaa ja montaa samaan aikaan, mutta ehkä ei heidän kanssaan luoda eroottista suhdetta. Ehkä kuitenkin käytät tuota rakastua sanaa vähän väljemmin, joka tarkoittaa ihan mitä tahansa tykkäämisestä hullaantumiseen.
Jos rakastat miestäsi, niin silloin olet hänelle rehellinen. Tarkoittaa että olet kertonut hänelle uudesta suhteestasi? Voit katsoa häntä silmiin kuten rakastuneen kuuluukin? Vai huijaatko häntä, salaat ja näyttelet? Koetko että sinullekin saa tehdä niin ja tunnet olevasi rakastettu ja arvostettu?
Mielestäni puhut paremminkin ihastumisesta, olo on epätodellinen. Olet kuin huumeessa ja jo tuon olotilan takia haluat jatkaa? Tarvitse lisää annoksia, eli miehen läheisyyttä, mutta oletko ajatellut sitä kun annoksia pitää vain nostaa. Vieläkö sitten koet samaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta oman miehesi kanssa?
Vai oliko se ”vanhan suhteen” rakkautta? Mitä se nyt tarkoittaakaan. Milloin tuo muuten tulee kuvioihin? Montako vuotta siihen tarvitaan? Vai entä jos se ei ole sellaista rakkautta lainkaan, mitä parisuhteessa odotetaan? Entäpä miehesi, tunteeko hänkin tuota vanhana suhteen rakkautta? Jospa hänellekin tekisi hyvää löytää samankaltainen ihastuminen? Ehkä se lisäisi hänenkin rakkauttaan sinua kohtaan?
Ihan vakavasti, leikit tulella etkä todellakaan osoita minkäänlaista rakkautta miestäsi kohtaan. Sitten uskon kun hän tietää ja iloitsee kanssasi tuosta suhteesta ja olette oikeasti onnellisia…
Haluat vielä vain uskotella itsellesi, että parisuhteessasi on kaikki hyvin. Voin sanoa, ettei ole - tai sitten on - mutta vain pintapuolisesti. Siitä puuttuu juuri se tärkein ja olleellisin asia, jota tunnet saavasi tuosta toisesta suhteesta - vaikka se olisikin vain pikkuriikkinen häivähdys siitä mitä todella kaipaat ja janoat. Vastaus on sisimmässäsi.
Itsekin selittelin aikoinaan olevani kaikinpuolin hyvässä suhteessa. Jotenkin kummasti vain kaikki muut miehet alkoivat kiinnostaa päivä päivältä enemmän. Siinä matkan varrella huomasinkin, että todellisuudessa elinkin erittäin epätyydyttävässä suhteessa, jossa ex ei huomioinut minua, ohitti, mitätöi. Sen tajusin vasta silloin, kun hän mitätöi ja teki mahdottomaksi toimillaan minun elämässäni kaikkein tärkeimmän asian. Olenkin myöhemmin miettinyt miten voikaan olla niin sokea sekä toisen että omalle käytökselle. Omalta kohdaltani olin jo lannistunut: yritin vuosia puhua exälle asioista, jotka minua mättäsivät - mutta se oli yhtätyhjän kanssa.
Eroprosessisi alkoi intohimoisesta rakkaussuhteesta. Silloin oli myönnettävä itselleen, ettei parisuhteessa olekaan kaikki hyvin. Olin vain halunnut, että siinä olisi kaikki hyvin - ja koska tahdoin niin kovasti, halusin myös uskoa sen.
Niin elämä lyhyt-siitä pitää nauttia.. tällä hetkellä kaikki hyvin arkirakkaus sujuu avopuolisosi kanssa ja uusi ja jännittävä ja kaikki ihanat hetket jotka saat viettää uuden ihastuksen&rakkauden kanssa mutta vielä valitettavasti koittaa se päivä kun uuden rakkauden tai sinun puolisosi saa tietää seikkailut! Katsotaan sitten mikä on ihanaa ja kenelle! Löyättekö te pettäjät toisenne vai jääkö kaikesta vaan muisto! Tämän sanon vaan omalla kokemuksella että kaikki loppuu aikanaan ja siinä on sitten vastuu kannettavana! Mutta ole tnyt rakkauden ja sen kaiken uuden ihmisen sokaisema etkä osaa ajatella seuraksia niin on vaan monelle käynyt!
avioero,kun paljstu pitkäaikainen uskottomuus,eikä pettäjä päässyt enää eoon salaystävästään,vaikka yritti.
Oli pakko minunkin osallistua kirjoitukseen, vaikka en yleensä tunteitani netissä jaakaan. Olen kanssasi samanikäinen ja ollut mieheni kanssa 10 vuotta. Yhteiset hetket ovat olleet pääosin onnellisia, joskin riidatkin ovat viimeisen vuoden aikana kärjistyneet pahemmaksi. Ihastuin työyhteisössäni mieheen reilu kolme vuotta sitten. Molemmat olemme olleet suhteessa omilla tahoillamme. Nyt mies on eronnut. Meillä on ollut peliä koko tuon kolmen vuoden ajan, mutta viimeisin puolitoista vuotta on sattunut ja tapahtunut lähentymistä. En tiedä, mitä olemme toisillemme. Silloin kun mies lähestyi minua aktiivisemmin, vetäydyin ja menin naimisiin. Mies ei ole koskaan hyväksynyt kumppaniani ja puhuu hänestä epäarvostavasti (onko se sitten mustasukkaisuutta). Mies ei ole myöskään ymmärtänyt naimisiinmenoani. Toisaalta hän itse sanoo, ettei koskaan aio mennä naimisiin ja sitoutuminen on hänelle vaikeaa. Miten sitten tällaisen ihmisen kanssa voin edes elätellä joitain enempää? Suoraan sanottuna en tiedä. Ja nyt tilanne sen kuin pahenee. Mies on eronnut omasta suhteestaan ja sivusta olen seurannut hänen naisseikkailujaan ja menemisiään - ja sattuu! Mies niistä kertoo, mutta pyrkii perustelemaan minulle, ettei niissä suhteissa juuri ole mitään. Silti mies ei tiedä mitä haluaa. Enää ei ainakaan minua ja unohtelee ns. kaverina sovittuja asioita, kun tapaa muita naisia. Olen ollut loukkaantunut, pettynyt ja turhautunut useamman kerran. Minua myös harmittaa, koska oma mieheni menee enemmän omia menojaan ja hän kokee välillä harmia siitä, että meillä kahdella on tylsää. Ehkä en saa riittävästi huomiota kotoa, kun ihastuin ja rakastuinkin.
Järki sanoo, että ihastus menee ohi. Se ei ole mennyt, toisaalta en ole itse antanut siihen tilaisuuttaaan. Kaipaan hirveästi läheisyyttä ja haen sitä miehestäni. Miksi se ei riitä, miksi pitää haikailla toisen perään. Kaikkivoipaa ihmistä ei olekaan, mutta ei ihastunut sitä tiedä. Nyt olen jälleen kerran päättänyt päästää irti. En halua, että ihastukseni loukkaa minua yhtään enempää. Olen kysynyt häneltä muutaman kerran, mitä hän tuntee minua kohtaan. Vastaus on ollut, että se on sen verran vaikea kysymys, että täytyy miettiä! Silti hän hakeutuu seuraani ja sanoo viihtyvänsä kanssani. Ja on tehnyt aloitteita. Kuitenkin hän ei halua eronsa jälkeen minulta enää mitään. Sekin flirtti ja huomio, mitä aiemmin sain, on melkein kaikki kadonnut. Itse olen tässä tilanteessa tyrkyttänyt itseäni enemmän ihastukselleni, mutta en koe kuin pettymystä. Ja oma mieheni huitelee ties missä, vaikka häneen luotankin.
Viisaana neuvona sanon, älä päästä tilannettasi näin pitkälle. Ennen pitkää seuraa harmi ja turhautuminen. Minulla on vielä hyvän sään aikana mahdollisuus vetäytyä ja löytää taas onni mieheni kanssa. Olenkin pääosin onnellinen ja mieheni ei ihastuksestani tiedä. Ja jos tietäisi, olisin todennäköisesti yksin. Ja sinkkupäiviä en halua viettää. Pakko päästää irti, päästä sinäkin!
Osittain tarinassamme on samaa. En ehdi vastata paljoa, mutta pikaisesti...
Erona on se, että mies jota kohtaan minulla on tunteita, ei peittele omia tunteitaan. Hän sanoi itseasiassa eilen(!) ne sanat, "Rakastan sinua". Näiden vuosien jälkeen, kun ollaan tunnettu... Nyt se on sanottu, molemmin puolin. No, eihän sanat mitään muuta, ja tekoja ei ole tapahtunut. Jokatapauksessa tämä toinen mies ilmaisi minulle nyt hyvinkin vahvasti, että hän haluaa minut, ei muita. Hän ei painosta minua mitenkään, vaan ymmärtää, että en voi itse heittäytyä vain uuteen elämään. En ole valmis sellaiseen muutokseen, koska en halua loukata ketään. Hän on meistä se rohkeampi. Pelottavaa. Minun täytyy nyt vain etsiä tapa, jolla sammutan nämä tunteet.
Voimia sinullekin...
Sinä joudut tekemään valintasi, ja tekstisi mukaan asia on edennyt niin että valinnassasi oma mies ,perhe ja koti ei ole painoarvoa enää. Kohta se fyysinen pettäminen myöskin tapahtuu, (luultavasti on jo tapahtunut). Silloin ei ole enää paluuta eiliseen. Tunnen syvää myötätuntoa miehellesi hän joutuu elää pahassa valheessa joka päivä.
Olen tehnyt valintani, ja perheeni on se, jonka kanssa haluan elää. (Lue vastaukseni, jossa kommentoit mummomuorin kirjoitusta.) Rakkautta toista miestä kohtaan en kuitenkaan osaa sammuttaa. Voin vain kätkeä.
Ja ei, fyysistä pettämistä ei ole (jo aiemmin tapahtunutta suudelmaa lukuunottamatta) tapahtunut. Eikä tapahdu. Sen olen päättänyt. Haluaisin kyllä, palavasti. Sen myönnän.
Kun olet käpertynyt miehesi kainaloon ja toinen mies mielessä, mitä luulet että mehestäsi tuntuisi jos hän tietäisi
että istut ja kaipailee toista miestä? Älä vaan väitä että silloin se toinen ei ole mielessä. Olet tunnustanut rakkautesi sille toisille, eli hyvin vahvat tunteet.
Valitettavasti tunteilla ei ole mitään on/off nappi että voit kytketä tunteet pois sillä aika kun olet oma miehesi kanssa.
Niin, kuten elmeri mainitsi, itse olen ylittänyt rajan. Kaiken huippu on, että viime kertaisen jälkeen en ole tuntenut edes katumusta. Myönnän, että ajattelen ihastustani tällä hetkellä enemmän kuin miestäni. No ehkä minun täytyy myöntää itselleni, että avioliitossani ei ole kaikki hyvin. Silti odotan, että avioliitossa paremmat ajat tulevat vastaan. Perustelen itselleni, miksi en voi olla yhdessä ihastukseni kanssa. Ihastukseni sanoi minulle juuri, että minun soutaminen ja huopaaminen on vaikuttanut hänenkin käytökseensä. Se, ettei kumpikaan tiedä, missä mennään, johtuu siis minusta. Itse mietin, johtuuko pakonomainen tarrautuminen ihastukseeni nyt, kun hän on vapaa ja voi tavata uuden rakkauden. Hänen vanhaa puolisoaan en kokenut "uhkana", koska samanaikaisesti hän piti peliä kanssani. En tiedä enää, miten jatkaa. Edelleen alkuperäiselle kirjoittajalle: vaikka kuinka haluaisit mennä pidemmälle, jos sen teet, tulee tämä turhautuminen ja tuska myöhemmin eteen. Pidän sen nyt sisälläni, tällaisia asioita ei voi jakaa kenellekään.
Eihän meitä ihmisinä määrittele tunteet, vaan läheiset määrittelee meidän tekojemme mukaan. Miksi siis kuvittelisin, että mieheni tietäisi tunteistani toista kohtaan? Hän ei tiedä, enkä tule toimimaan niin, että saisi koskaan tietääkään. Toki tunteitani ei pysty sammuttamaan, mutta voin valita tien, mitä pitkin kuljen. Päätin olla loukkaamatta miestäni. Pelkät kuvitelmat eivät häntä satuta.
Olet kertonut rakkautesi sille toisille, sitä et pysty salaamaan ikuisesti.
Jossain vaiheessa miehesi saa tietää teistä. sitten on hänen vuoro päättää jatketaanko yhdessä vai ei, nyt sinä päätät hänen puolesta salaamalla salarakkautesi.
Sitä mitä olet kirjoittanut niin sinulla on niin syvät ja vahvat tunteet salarakkaasi kohtaan, että se luultavasti olisi helpotus miehesi jättäisi sinua. Voisit sanoa että miehesi jätti sinua ,voisit jatkaa avoimesti sen toisen kanssa.
Pääsisit vähä niin kuin koira veräjältä.
Vaikka kävisikin niin, että mieheni saisi joskus tietää näistä tunteista, tekisin hänelle selväksi, että hän on kuitenkin se mies, jonka kanssa haluan elämäni elää Rakastan myös häntä, ja hänen rinnallaan minulla on hyvä olla.
Toki hän voisi minut jättää. En todellakaan usko, kaiken elämässä kokemamme jälkeen, mutta mahdollistahan se toki on. Helpotus se ei olisi minulle missään nimessä! Liian pelottavaa edes ajateltavaksi.
Enkä usko että voisin avoimesti olla toisen kanssa, vaikka minusta tulisi sinkku. Miehelleni kertominen olisi vain yksi askel. Ennen kuin meillä voisi olla rehellisesti näkyvä suhde, pitäisi juosta maraton... Liian suuret sosiaaliset paineet kaikkialta.
>Mikä kuvaa sinunlaisia hyvin.KANA JA JAKORASIA. Ensinnäkään et tiedä tosi elämästä mitään. Olet ns.
taivaanrannan metsästäjä,seuraat saippuasarjoja ja yrität eläytyä niihin,kuitenkaan osaamatta tehdä
sitä. Elät täydellisessä illuusiossa,jospa tuo ja tuo mies kävisi häntä panemassa,niin maailma aukenisi..
Nainen asuu onnellisessa liitossa,ja toimii kuin JAKORASIA...Hyi,häpeä....
Avaa silmäsi,ennen kuin miehesi potkaisee sinut pihalle. Minä olisin tuollaisen jo laittanut kävelemään.
paljon näyttää vastailevan "saman kokenut myös" -naisia. surullista on.. joka ikinen teistä olis välttänyt tuon "kokemuksen" jos olisitte ymmärtäneet edes ne perusasiat elämästä, täytätte päänne mukamas tärkeillä arvoilla, tyhjillä roolimalleilla ja pikkutärkeillä muodollisuuksilla joita ruokitte draamantarpeellanne ja loputtomalla hyväksymättömyyden poltteellanne ja löydätte jokainen itsenne pirstaleina maasta kysellen miksi oi miksi.. ja siltikään ette edelleenkään tajua :D
nykyään niin paljon. Luen välillä jotain ET-lehden kertomuksia pitkään naimisissa olleista. Kaikki sanovat samaa, onhan se arki joskus tylsää ja välillä on huonoja hetkiä, mutta kun on päättänyt olla jonkun kanssa, niin sitä ei sivuille vilkuilla ja ne tylsät hetketkin jaksaa. Ei elämä ole aina mansikan makuista, mutta siihen on sopeuduttava.
Toivottavasti ketjun aloittaja on lopettanut sekoilut kahden miehen välillä. Sikamaista toimintaa.
Olisi mielenkiintoista tietää että kuinka tässä todellisuudessa kävi? Vai onko tilanne edelleen sama? Ja teille jotka halvennatte aloittajan toimintaa, niin ette valitettavasti ole samaa kokeneet tai teiltä vain puuttuu kyky ymmärtää asioita syvällisemmin.
Se ei ole sikamaista toimintaa, eikä hän ole mikään jakorasia. Hän elää elämää, joka on lähes jokaisella erilainen.
Luulen hänen heränneen päiväunesta, huomanneen, vain yhtä voi rakastaa, hän on varmasti jo "oikeassa" kainalossa. Siellä missä se rakkaus asuu :) Olipa se sitten kumman tahansa.
Voi rakastaa todella montaa ihmistä, mutta eri tavoin. Olet ihastunut toiseen mieheen ja kutkuttavaan tilanteeseen; onhan se kivaa ja kiihottavaa kun on yhteinen salaisuus ja kaikki ihan tavallinenkin kanssakäyminen tuon toisen kanssa tuntuu lähes taivaalliselta. Tätä tapahtuu mutta älä nyt hyvä ihminen sekoita tunnetta rakastamiseen. Jos oikeasti ja aidosti rakastaisitte, te eroaisitte tahoillanne ja aloittaisitte suhteenne niin kuin oikeasti toistaan rakastavat ja kunnioittavat tekevät.
Jotain jännistystähän ja kihelmöintiä tuollainen tuo elämään. Se kestää aikansa ja loppuu yhtä äkkiä kuin alkoikin. Jos menet pidemmälle, luultavasti jälkimaininkina tulee itseinho. En suosittele.
Uskallus elää! Vain harvalla sitä löytyy..Haluan etsiä suurta rakkautta...........! Vaikka olen ... Naimisissa! Haluan etsiä ja tuntea uudelleen huumaavan ja humalluttavan ihastumisen....! Se on ihanin tunne maailmassa...!
Opeta myös lapsesi ja eritoten heidän puolisonsa pettämään sillä verukkeella että se on uskaltamista elää - meille muille se on vain raukkamaista itsekästä puuhastelua....
Yksi elämä. Uskalla nauttia siitä, ettei kuolinvuoteella kaduta tekemättä jättämiset. Itselläni ihan vastaava tilanne yli vuosi sitten. Menin sänkyyn toisen miehen kanssa. Aluksi tunsin omantunnontuskia, mutta en enää. Meillä on ollut siitä lähtien salasuhde. Ja elämä on muuttunut vain paremmaksi. Seksi on taivaallista hänen kanssaan ja kotonakin se sujuu silloin harvoin, kun mies haluaa. Enpä olisi minäkään ennen uskonut, että tähän päädyn. Mutta näin vaan kävi :). Hyvä että kävi. Yksi elämä.
Voi jessus sentään - se yksi elämäkö täytyy todellakin täyttää pettämisellä ja valehtelemisella. Inhottavin pettäjäryhmä ovat juuri nämä "yksi elämä" toitottajat, joilla ei ole selkärankaa elää yhtäkään elämää ihmismäisesti vaan oma alapää viitoittaa elämänpolkua - muistahan kertoa lapsillesi tarinasi ja anna tuo elämänohje sekä heille että heidän puolisoilleen, jotta hekin osaavat elää "oikein"
mitä ihanaa on kun pettää omaa puolisoa, joka luulee kaiken olevan hyvin..huh,huh, olen kokenut petetyksi tulemisen ja ei sitä anna anteeksi koskaan..