äitini kuoli kuukausi sitten. olen itse kolmekymppinen ja lapseton... yksi järkyttävimmistä asioista surussa on sen yksinäisyys. yksin on surutyö tehtävä. ympäristöltä ei heru juuri muuta kuin ohimenevä osanotto ja myötätunto, joka sekin unohtuu, tyyliin: johan ootkin ollut viikon töissä, eli nyt varmaan ihan kunnossa, ja "yli päässsyt". joopa joo. paskinta on myös huomata se, kuinka vähän omista sisaruksista on tukea tällaisessa tilanteessa. sanotaan, että suru yhdistää perhettä. näin ei kyllä todellakaan aina ole. tekee pahaa seurata sisartani, joka - ainakin ulkoisesti - vaikuttaa olevan surematta. uusi miessuhde pitää hänet huumassa ja vireessä, ei kiinnosta suruilu. eikä edes yhteydenpito muiden surevien perheenjäsenten kanssa. tuntuu kyllä pahalta. omasta kumppanistakaan ei löydy tukea. ei sitä surua voi edes tajuta, aavistella, ennen kuin sattuu omalle kohdalle. siis todella rakkaan ihmisen kuolema.
surevan yksinäisyys
21
1466
Vastaukset
- Surusilmä37
Voi kuinka tutulle kirjoituksesi tuntuu. Minulle kovin läheinen tätini kuoli pari kuukautta sitten ja tuntuu että en pääse tästä surusta yli. Muut sukulaiset näyttää voivan hyvin ja sain heti hautajaisten jälkeen muutamalta kuulla että se on nyt kuollut ja elämä jatkuu :(
Nyt lähestyvä syksy vetää mielen matalaksi, tulee mieleen kaikki yhteiset hetket, varsinkin illat ovat kamalia, uni ei tahdo tulla.
Kovasti jaksamista sinulle!- tristesa
Jeps, meillä jotkut hokivat tuota "elämän jatkumista" jo kuolemaa seuraavana päivänä.. :(
On totta, että nyt syksyn tullen mieli helpommin apeutuu, iltojen pimeneminen ahdistaa. Ja joo, mullakin on unen saanti vaikeaa, jos päivisin pystyykin vaeltamaan "normaalien" joukossa ja pitään naaman peruslukemille, niin kyllä sitten riittää illalla mietittävää. en olisi koskaan voinut uskoa, että surutyö on näin raskasta ja pelottavaa.. Joitain surukirjoja luettuani, uskon, että varmasti olo joskus helpottaa ja kuoleman jotenkin hyväksyy, mutta melkoinen helvetti tässä ilmeisesti on sitä ennen käytävä läpi!
Samoin voimia sinulle! itse yritän käydä ulkona lenkillä, katsella syksyyn kääntyvää luontoa - jospa luonto rauhottaisi mieltä ja fyysinen rasitus auttaisi unen saantia. lenkillä on myös hyvä pohtia omiaan...
Voimia suruun! - Surusilmä37
tristesa kirjoitti:
Jeps, meillä jotkut hokivat tuota "elämän jatkumista" jo kuolemaa seuraavana päivänä.. :(
On totta, että nyt syksyn tullen mieli helpommin apeutuu, iltojen pimeneminen ahdistaa. Ja joo, mullakin on unen saanti vaikeaa, jos päivisin pystyykin vaeltamaan "normaalien" joukossa ja pitään naaman peruslukemille, niin kyllä sitten riittää illalla mietittävää. en olisi koskaan voinut uskoa, että surutyö on näin raskasta ja pelottavaa.. Joitain surukirjoja luettuani, uskon, että varmasti olo joskus helpottaa ja kuoleman jotenkin hyväksyy, mutta melkoinen helvetti tässä ilmeisesti on sitä ennen käytävä läpi!
Samoin voimia sinulle! itse yritän käydä ulkona lenkillä, katsella syksyyn kääntyvää luontoa - jospa luonto rauhottaisi mieltä ja fyysinen rasitus auttaisi unen saantia. lenkillä on myös hyvä pohtia omiaan...
Voimia suruun!Minusta tuntui hautajaisten jälkeen kuin olisin elänyt sumussa, en muista kesästä juuri mitään. Sitten kun lomat loppui ja arki alkoi hetken tuntui elämä jo "normaalille". Nyt noin viikko sitten se suru iski taas ihan yllättäen ja salaa. Jostain se vain tuli ja välillä on oikein ahdistunut olo. Ihan kuin nyt vasta tajuiasin miten lopullista tämä onkaan. Enää en voi soitella tädilleni, en nähdä häntä. Olimme yhteydessä monta kertaa päivässä, nyt on niin tyhjä aukko elämässä :(
Minä olen myös alkanut käymään lenkillä taas, se tuntuu vähän helpottavan mieltä. Kun ei ole oikein ketään kelle puhuakaan tästä surusta kun tuntuu jo sille että muut alkavat hermostua minuun jos puhun miten paljon oikeasti suren :(
Kyllä tämä suru varmaan joskus laantuu ja helpottaa, mutta en tiedä kauanko tämä pahin vaihe kestää. En olisi ikinä osannut kuvitella miten raastavaa suru voikaan olla :(
- TyttöInSorrow
Olen pahoillani puolestasi... Suru on niin raskas lasti yksinäänkin, lisättynä vielä se, että joutuu käymään sen vaikean asian läpi yksin... Ei surusta edes selviä yksin... Suru tekee kahden ääripään teon: Se joko yhdistää perheet erottamattomiksi tai erottaa lopullisesti...
Ihmiset, jotka eivät kykene surua kohtamaan eivät ole surua yleensä kohdanneet. Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole omalle kohdalle sattunut. Toisen surun määrää ja syvyyttä ei voi kukaan toinen tietää, sekin tekee surevan kohtaamisesta niin vaikean. Mutta pitäisi muistaa, että parhaansa tekee surevan puolesta on tärkeintä. Kuuntelee ja on läsnä.
Olen kokenut samaa surussani. Jotkut pakenevat sitä ihan maanrakoon asti... Varmasti minun tapauksessani ikäni on hyvin vaikuttava. Minun ikäisilläni hyvin harvoilla on surusta kokemusta.. Minulla on myös onneksi rakastava perhe joka tukee ja auttaa. Johtuen varmasti siitäkin, että vanhempani tekevät töitä, joissa juuri nämä asiat ovat pääosassa.
Rukoilen sinulle voimia raskaalle suruntielle. Rukoilen, että löydät ihmisen rinnalle kulkemaan. Surun taipaleesta ei kukaan meistä selviä yksin. Voimia ja kauniita päiviä elämääsi. Toivon, että löydät vielä onnen tästä elämästä. Joskus meiltä otetaan pois jotain todella tärkeää ja rakasta, mutta silti pitää jatkaa. Jonain päivänä sen ymmärtää, mutta sitten kun on sen aika. Suru vie aikansa ja osan meidän elämästämme.- guardian angel
Olen kokenut saman...mistä on aikaa kohta 4 vuotta. Menetin mun isäni, ja kävin suruprosessin yksin läpi, olihan frendit aina lähellä,puhelimen päässä, mutta ei kenellekkään ollut kokemusta samasta tilanteesta minkä minä kävin läpi! Nyt kun on jo kulunut 4 vuotta,rupee tuska helpottaan, annan jo asian olla, on ne muistot isästäni mitä vaalin loppuelämäni mukanani, ja silloin kuin oma aikani koittaa, haluan tulla haudatuksi isän viereen, missä on sukuhauta!
Kerron omani tarinani, muutin uuteen kaupunkiin rakkauden perään, rakastuin tulisesti mieheen ja oli pakko muuttaa hänen lähelle! Faija oli sairastellut aikaisemmin, tehtiin ohitusleikkaus 2v sitten, ja lääkärit sanoivat hänellä,jos hän ei lopeta tupakinpolttoa, hän ei elä kauan! Kun olin muuttanut,kävin viimeistä vuotta amiksessa ja töissä samaan aikaan, 2kk sen jälkeen, faija tukehtui,syliini! Kuukauden virui sairaalassa, ja kuoli keuhkokuumeeseen,kävin joka päivä kattomassa häntä,ja näkemässä hänen tuskan ja kivun, ja tiesin että hän ei enää kotio tule.Samaan aikaan minun suuri rakkaus näytti selkänsä eli ei halunnut olla minun kanssa enää(koska hänen elämä oli niin sekaisin myöskin) Äiti muutti pois, oman suvun luokse, mun broidi oli pääkaupunkiseudulla, ja minä yksin uudessa kaupungissa ja faija kuoli! Silloin, kyllä oli tosi raskasta aikaa, elin niinkuin sumussa,olin robotti joka vain teki asioita, mutta en tuntenut mitään! Sitten ajattelin hommata koiran ja muuttaa mummonmökkiin, suremaan omaan rauhaan, ja koira auttoi minua siinä, oli joku syy aamulla herätä ja touhuta elämässään... koska elämä jatkuu ----> kuoleman jälkeen! Tämä kokemus, vain teki minusta vahvemman ihmisen, ja osaan suhtautua elämään eritavalla kuin aikaisemmin, pienestä isin tytöstä tuli aikuinen hetkessä!
Voimia sinulle, kyllä sä selviät surusta, anna aikaa itsellesi, keksi jotain elämässään, haavat paranee pikkuhiljaa, mulla ainaskin se meni niin! Ja sinun äitisi ei ole fyysisesti täällä kanssasi, mutta sydämessäsi aina sekä muistoissa! Se oli hänen aika lähteä täältä...niinkuin meillä jokaisella on! Jokaisella asialla meidän elämässään on joku tarkoitus! :) - tristesa
guardian angel kirjoitti:
Olen kokenut saman...mistä on aikaa kohta 4 vuotta. Menetin mun isäni, ja kävin suruprosessin yksin läpi, olihan frendit aina lähellä,puhelimen päässä, mutta ei kenellekkään ollut kokemusta samasta tilanteesta minkä minä kävin läpi! Nyt kun on jo kulunut 4 vuotta,rupee tuska helpottaan, annan jo asian olla, on ne muistot isästäni mitä vaalin loppuelämäni mukanani, ja silloin kuin oma aikani koittaa, haluan tulla haudatuksi isän viereen, missä on sukuhauta!
Kerron omani tarinani, muutin uuteen kaupunkiin rakkauden perään, rakastuin tulisesti mieheen ja oli pakko muuttaa hänen lähelle! Faija oli sairastellut aikaisemmin, tehtiin ohitusleikkaus 2v sitten, ja lääkärit sanoivat hänellä,jos hän ei lopeta tupakinpolttoa, hän ei elä kauan! Kun olin muuttanut,kävin viimeistä vuotta amiksessa ja töissä samaan aikaan, 2kk sen jälkeen, faija tukehtui,syliini! Kuukauden virui sairaalassa, ja kuoli keuhkokuumeeseen,kävin joka päivä kattomassa häntä,ja näkemässä hänen tuskan ja kivun, ja tiesin että hän ei enää kotio tule.Samaan aikaan minun suuri rakkaus näytti selkänsä eli ei halunnut olla minun kanssa enää(koska hänen elämä oli niin sekaisin myöskin) Äiti muutti pois, oman suvun luokse, mun broidi oli pääkaupunkiseudulla, ja minä yksin uudessa kaupungissa ja faija kuoli! Silloin, kyllä oli tosi raskasta aikaa, elin niinkuin sumussa,olin robotti joka vain teki asioita, mutta en tuntenut mitään! Sitten ajattelin hommata koiran ja muuttaa mummonmökkiin, suremaan omaan rauhaan, ja koira auttoi minua siinä, oli joku syy aamulla herätä ja touhuta elämässään... koska elämä jatkuu ----> kuoleman jälkeen! Tämä kokemus, vain teki minusta vahvemman ihmisen, ja osaan suhtautua elämään eritavalla kuin aikaisemmin, pienestä isin tytöstä tuli aikuinen hetkessä!
Voimia sinulle, kyllä sä selviät surusta, anna aikaa itsellesi, keksi jotain elämässään, haavat paranee pikkuhiljaa, mulla ainaskin se meni niin! Ja sinun äitisi ei ole fyysisesti täällä kanssasi, mutta sydämessäsi aina sekä muistoissa! Se oli hänen aika lähteä täältä...niinkuin meillä jokaisella on! Jokaisella asialla meidän elämässään on joku tarkoitus! :)kiitos guardian angel , kun kerroit tarinasi ja siitä, että olet selvinnyt aikanaan eteenpäin. olen kuullut monista, joilla "terapiakoira" on auttanut suuresti surun tai muiden vaikeuksien yli. minustakin koirat ovat ihania, kotona meillä olikin koira, mutta nyt en voi ottaa. olis kyllä kiva jos ois turre, mitä rapsutella.
Uskon myös, että joskus voin elää kauniiden muistojen kanssa, mutta kyllä tällä hetkellä tekee niin pirun kipeää. etenkin iltaisin ja nukkumaan mennessä on vaikeaa.. itkeminen väsyttää, mutta on vaan itkettävä! meillä on nyt myös sukuhauta, seuraavaksi on ehkä isän vuoro, sitten minun. haluan myös sinne hautaan äitin ja isän viereen, rakkaaseen kotikaupunkiini.
niin, kyllä on vaan uskottava, että äitin aika oli päättynyt ja itse kunkin päivät on jo ennalta päätetty, ja tarkoituksensa oli tälläkin.. muuten tulee kyllä hulluksi! Kiitos vielä sulle enkeli.
- leski jo 3 vuotta
klisee, mutta aika on ainoa mikä auttaa. itseäni raivostuttaa myös se että odotetaan että heti hautajaisten jälkeen suru olisi unohtunut. ihmiset kaikkoavat kun ajattelevat etten enää tarvitse tukea.
itse olen sellainen että olen aina tukenut kaikkia muita, ja mieheni kuoleman jälkeen myös kerroin kaikille että haluaisin seuraa, pyysin tulemaan kylään yms. Tuttavat ja "ystävät" kyllä halusivat muistaa, lähettämällä tuntemattoman lähetin tuomaan kukkia ovelle. kukat toki lohduttavat ja ymmärrän sen jos toiselta puolelta Suomea lähettää, mutta samalla kylällä ei viitsi itse tuoda vaan lähettää vaan. petyin moneen jota luulin ystäväkseni.
kuulin erään jopa rähjänneen kukkakaupassa että kukkalähetys minulle pitää toimittaa HETI, eikä huomenna.
miksi ihmisillä on niin tavaton kiire ottaa osaa? suru eu häviä hetkessä.
suuresti ilahdutti n kolme kuukautta miehen kuoleman jälkeen tullut osanottokukka vanhalta ystävältäni. hän tuntui ymmärtävän sen että kun muut ovat ko unohtaneet koko homman, tämä kukkakimppu lohdutti kaikkein eniten.
ihmiset, jos tiedätte että sureva haluaisi mielellään seuraa, menkää rohkeasti kylään tai soittakaa! älkää pelätkö sitä ettette tiedä mitä sanoa.. en minäkään tiedä. läsnäolo on tärkeintä.- tristesa
tuo on kyllä käsittämätöntä, että se kaikki muistaminen ja koohotus keskittyy kuoleman ja hautajaisten väliin ja sitten kaikki olettavat jotenkin surun olevan ohi! myös vanhemmat ja elämää nähneemmät ihmiset, jotka varmasti ovat jo menetyksiä kokeneet tai seuranneet läheltä surua. miten voi olla, että ei löydy empatiaa. ihana, kun sait kukkia vielä vanhalta ystävältäsi myöhemminkin!
minua surettaa myös se, että vaikuttaa, että isäni on nyt leskenä jätetty yksin, eipä ole vierailijoita näkynyt. hän on vähän toista maata, eli ei kyllä ite nyt jaksa tai ole sen tyylinen kauheasti ollutkaan, että soittelisi ja kutsuisi ihmisiä, mutta tämän ne muutkin tietävät, joten luulisi, että muut voisivat tehdä aloitetta tällaisina aikoina! mutta ei. sukulaiset toiselta puolelta suomea soittelevat, nekin harvakseltaan.. heti hautajaisten jälkeen tuli muutamiksi päiviksi niin hiljaista, niin hiljaista. ei kolahdellut adressit enää postilaatikosta, ei pirissy puhelimet.miten ihmiset voi olla niin empatiaan kyvyttömiä, tietämättömiä, tyhmiä??
varmaan ihmiset sitten pelkäävät, mutta luulisi, että voisi senkin pelon voittaa, että toisen auttaminen menisi sen yli. ja niin, läsnäolo on ehdottomasti tärkeintä, ja kuunteleminen. ei todellakaan tarvitse sanoa mitään.
luin jostain surukirjasta ajatuksen, että "aika ei paranna, mutta paraneminen vie aikaa".. niin se varmasti on, ettei pelkkä ajankuluminen paranna, jos jättää surematta, mutta surutyö ajan kanssa..
voimaa kaikille! - hyljeksitty
tristesa kirjoitti:
tuo on kyllä käsittämätöntä, että se kaikki muistaminen ja koohotus keskittyy kuoleman ja hautajaisten väliin ja sitten kaikki olettavat jotenkin surun olevan ohi! myös vanhemmat ja elämää nähneemmät ihmiset, jotka varmasti ovat jo menetyksiä kokeneet tai seuranneet läheltä surua. miten voi olla, että ei löydy empatiaa. ihana, kun sait kukkia vielä vanhalta ystävältäsi myöhemminkin!
minua surettaa myös se, että vaikuttaa, että isäni on nyt leskenä jätetty yksin, eipä ole vierailijoita näkynyt. hän on vähän toista maata, eli ei kyllä ite nyt jaksa tai ole sen tyylinen kauheasti ollutkaan, että soittelisi ja kutsuisi ihmisiä, mutta tämän ne muutkin tietävät, joten luulisi, että muut voisivat tehdä aloitetta tällaisina aikoina! mutta ei. sukulaiset toiselta puolelta suomea soittelevat, nekin harvakseltaan.. heti hautajaisten jälkeen tuli muutamiksi päiviksi niin hiljaista, niin hiljaista. ei kolahdellut adressit enää postilaatikosta, ei pirissy puhelimet.miten ihmiset voi olla niin empatiaan kyvyttömiä, tietämättömiä, tyhmiä??
varmaan ihmiset sitten pelkäävät, mutta luulisi, että voisi senkin pelon voittaa, että toisen auttaminen menisi sen yli. ja niin, läsnäolo on ehdottomasti tärkeintä, ja kuunteleminen. ei todellakaan tarvitse sanoa mitään.
luin jostain surukirjasta ajatuksen, että "aika ei paranna, mutta paraneminen vie aikaa".. niin se varmasti on, ettei pelkkä ajankuluminen paranna, jos jättää surematta, mutta surutyö ajan kanssa..
voimaa kaikille!Olen nelikymppinen ja mieheni kuolemasta on toinen vuosi menossa. Ei kyllä helpota yhtään vieläkään. Tämä yksinäisyys kaatuu päälle. Luulin, että meillä oli paljon ystäviä ja niin olikin, hautajaisiin asti. Kukaan ei käy enää tai soittele. Lapsillakin on omat kuviot ja toinen muutti pois kotoa omaan asuntoon. Surun lisäksi tämä elämänmuutos on ollut liian rajua.
Lapsillani on tietysti isää kova ikävä, mutta he voivat kai ihan ok. Asiaa auttaa, että ovat ovat pystyneet puhumaan asiasta paljon ystävilleen. Puheissa isä on läsnä edelleen päivittäin.
Pitkä on tämä surun tie. Viime syksyä en edes muista kunnolla.
- Neuvoja...
paikkakuntasi seurakuntaan ja kysy onko sururyhmää. Tai katso lehdestä. Ainakin vähänkin suuremmilla paikkakunnilla - kaupungeissa järjestetään sururyhmiä heille, jotka ovat menettäneet läheisensä.
Niistä ryhmistä on lukuisat saaneet vertaistukea ja kuulema ystävyyssuhteita, jotka vaan jatkuvat. Sinunkin yksinäisyys voi väistyä. Jaksamista sinulle ja ota selvää sururyhmistä.- tristesa
hei, löysinkin sururyhmän, oon tosin käyny siellä vasta kerran, sain sieltä kyllä lohtua ja voimaa, mutta minulle sattui niin, että ryhmän kaikki muut jäsenet ovat itseäni 30-50 vuotta vanhempia ja ovat kaikki menettäneet puolisonsa, minä siis äitini. eli en ihan niin hyvin kyllä pystyny heihin samastumaan ja vertaistukeutumaan, mutta oli siinä silti lämpöä ja empatiaa, foorumi vollottaa ja kuunnella ryhmänvetäjien viisaita ja lohdullisia sanoja surusta...
mutta tämänkin vähäisen kokemuksen perusteella sanoisin, että sururyhmät ovat kyllä äärimmäisen tärkeä asia, toivoisin, että kaikilla paikkakunnilla järjestettäisiin mahdollisuus osallistua ryhmään.. isommissa kaupungeissa on eri ryhmiä esim. lapsensa menettäneille tai puolison menettäneille. valitettavasti ei ole omaa ryhmää kolmikymppisille äitinsä menettäneille!
- _Z_
YMMÄRRÄN TUNTEITASI NIIN HELVETIN HYVIN ITSE OLEN 25.V JA MENETIN 2KK SITTEN ÄITINI!! JA VELJENI EI OTA KANTAA MIHINKÄÄN ASIJAAN SUREE OMALLA TAVALLAAN NÄKÖJÄÄN NIIN ETTÄ EI HALUA PUHUA,TÄLLÄ HETKELLÄ ELÄMÄNI ON IHAN SEKAISIN OTIN LOPPUTILIN JA MUUTIN SERKKUJENI LUO ASUMAAN EN PYSTY,KESTÄ OLLA YKSIN OIKESTAAN HETKEEKÄÄN.. KAUHEA KURISTAVA OLO KOKOAJAN.OLEN KOITTANUT LAITTAA ASIJOITA JÄRJESTYKSEEN MUTTA VOIMANI OVAT LIIAN HEIKOT.
OLEN JOKA PÄIVÄ ITKENYT NOIN 15MINSAA JA SENJÄLKEEN NAURANUT KUULOSTAA HULLULTA MUTTA MINUA AUTTANUT NIIN PALJON. MENEN KOIRANI KANSSA METSÄÄN KÄVELIMÄÄN JA PURAN SIELLÄ SISÄISTÄ PAHAA OLOANI VÄLILLÄ HUUTAMALLA JA NAURAMALLA.. JOSKUS ON SATTUNUT LENKEILÄ TULEMAAN VASTAAN JA KATTONNU KIEROON MUTTA EN VÄLITÄ MUN ON HYVÄ OLLA AINA METSÄ REISSUN JÄLKÄÄN=) KOVASTI VOIMIA SINULLE MUISTA ETTÄ TUSKAA,SURUA,VIHAA JA RAKKAUTTA PITÄÄ KÄSITELLÄ ITSENSÄ KANSSA...- itekseen sureva
hei, minä itken kanssa joka päivä, yleensä kohtaus tulee illalla nukkumaanmennessä johtuneeko siitä, että koko päivän joutuu ihmisten keskellä pidättelemään ja esittämään toista mitä on. on niin yksinäinen ja irrallinen olo, ihan niinkuin oma mieskin olisi joku vieras ihminen joka asuu samassa huushollissa sattumalta. no, on silti hyvä, että hän on olemassa, mutta hän ei tajua paskan vertaa siitä, mitä minulla on meneillääään!!!!! sisko samoin on vittu niinko ei mitään ois tapahtunu, suojeleeko itseään vai mikä perkele siihen on mennyt, mutta tekis mieli ravistella ja huutaa, sanoa, että jumalauta meidän äiti on kuollut kuukausi sitten! Herää! Sure! Älä jätä minua yksin...
- yksin surija
..kuolemasta on 10kk. Samoihin aikoihin erosin pitkäaikaisesta avomiehestäni, joka löysikin uuden samantien. Ei ole läheisiä, ei mitään. Kaikki sukulaiset asuu monen sadan kilometrin päässä. Kavereita on ehkä muutama mutta näen useimpia hyvin harvoin. Ainoastaan yksi käy täällä minulla kylässä..Lähinnä avautumassa omista asioistaan..minun asiat eivät häntä tunnu kiinnostavan. Joten kai tässä voisi sanoa ettei minulla ole ketään. Paitsi koirani joka onkin minulle kaikki kaikessa..
Tämä äitini kuolema on edelleen päivittäin mielessä, samoin exäni ja hänen nykyisensä kummittelevat mielessäni jatkuvasti. Minulla on vakava masennus ollut jo monta vuotta, eikä loppua näy. Ainoastaan vastoinkäymisiä sataa niskaan. Opiskelusta ei tule mitään jatkuvan masennuksen ja paniikkihäiriön takia. Poissaoloja jo niin paljon että tuskin niitä jaksan korvata. Kaupassa käyntikin tuntuu välillä vaikealta ahdistavan olon takia.
Äitini kuoli paleltumalla..kyseessä heitteillejättö (josta kyseisille ihmisille ei tullut seurauksia,asiasta tuli tieto tässä hiljattain) ja luultavasti osittainen itsemurhakin..kukaan ei tiedä. Ja ne jotka tietävät eivät tunnusta. Tiesin kyllä äitini masennuksesta mutten masentuneena osannut olla tarpeeksi tukena. Syytän tästä jatkuvasti itseäni..Miksen vastannut aina puhelimeen miksi olin niin äkäinen aina..?Olimme hyvin läheisiä ja äitini soitteli päivittäin. Hän oli tärkein ihminen ja ainoa syy miksi en tehnyt nuorempana itsemurhaa.
Tässä nyt huomaan iltojen pimenessä vajoavani aina vain syvemmälle masennukseen. Olisi vaikka mitä pakollisia hommia muttei vain jaksa. Välillä suunnittelen että lähtisin vain samalla tavalla kuin äitini, eipä tämä elämä tästä enää paremmaksi muutu..vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään aina siitä lähtien kun synnyin..onnen hetket ovat kyllä todella harvassa. Tuskimpa ketään tulen koskaan löytämään..Yrityksiä on ollut mutta jotenkin ajan vain muut kauemmas, sitoutumiskammon ja vaikean luonteen takia..tiedä häntä.
Mutta kai sekin on ymmärrettävää monta vuotta kestäneen parisuhdeväkivallan takia..
Ei voi ainakaan sanoa etten olisi yrittänyt..Kaikkeni oon tässä tehnyt. Aina luullut selviäväni mutta jotenkin tuo oli se viimeinen niitti. Sen alan huomata vasta nyt. Opiskelemaankin yritin ja ajattelin olevani vahva ja selviäväni ja jatkavani elämää..mutta toisin kävi. Pää kun ei kestä niin se ei kestä. Mitä tässä voi. Terapiassa kävin joskus viime vuonna puhumassa mutta eipä siitäkään ollut apua. Pillerit ei kiinnosta, ainoastaan haluaisin elämäni kuntoon. Mutta se on mahdotonta. Uusien ihmisten tapaaminen ei kiinnosta. Ja silloin ku se kiinnostaa joudun vain pettymään.. Sekin koettu tässä vuoden aikana useaan otteeseen. Niin monesti ettei ole enää mitään halua ees yrittää. Olen vain luonteeltani epämiellyttävä ja sisäänpäinkääntynyt tai jotain..näin luulisin. Mutta kummakos se on tällaisten kokemusten jälkeen..
Huhhuh..tulipa avautumista..noh..luultavasti kukaan ei jaksa lukea mutta ihan sama..Tämäkin ilta tuli taas itkettyä joten eipä tästä kouluun selviä huomennakaan (silmät umpeen turvonneena tuskin kehtaa mennä.)...mutta..elämä on. - Elämää surussa
Surutyöni läheisen menetyksen jälkeen on jatkunut vuosia erilaisin vaihein. Suru on muuttunut, ja luulin sen jo helpottaneen. Viimeiset kolme viikkoa elin vailla surua ja uskoin viimein pääseväni siitä irti. Tänä aamuna menetetty läheiseni kuitenkin yhtäkkiä taas täytti mieleni, sydämeni valtasi kipu, ja jouduin koko päivän pinnistelemään työpaikalla, että saan pidettyä surun sisälläni. Kun tulin kotiin, padot avautuivat, ja itkin noin tunnin suruani pois, minkä jälkeen vain nukuin. Nyt olo on taas helpottunut. Onko muilla vastaavia kokemuksia surusta? Että suru elää sisällä ikään kuin omaa elämäänsä välillä nukkuen, välillä heräten. Milloinkahan tämä päättyy vai päättyykö milloinkaan...
- tristesa
hei, olen kokenut samanlaista aaltoliikeettä. vaikka äitini kuolemasta on siis vasta melko vähän aikaa, vähän yli 2kuukautta, olen huomannut tällaista aaltoliikettä - ehkä ensimmäiset 2 kuukautta oli eniten ahdistusta ja itkukohtauksia pitkin päivää ja rajuja itkukohtauksia etenkin öisin. nyt niitä on ollut hieman harvemmin ja olen jopa iltaisin nukahtanut pari kertaa vuodattamatta kyyneltäkään. itellekin on tullut toisinaan semmoinen olo, että hei, en ookaan enää niin ahdistunut, mutta ähäkutti, sieltä se lyijyviitta taas lehahtaa harteille ja kipu ja tuska ja ahdistus on ihan entisen kaltainen, yhtä voimakas. mutta aivan kuin se tulisi hitusen harvemmin.
jostain luin, että suru tulee paloina ja mieli on viisas: ei voi koko ajan surra, kun sitä ei kenenkään psyyke kestäisi...
- JonNu
Tristesa: Olen pahoillani menetyksestäsi. Rakkaan ihmisen kuolema jättää sieluun niin syvän jäljen, ettei sitä unohda koskaan. Ja sen kanssa, kuten itsekin sanoit, jää helposti niin loputtoman yksin.
Itse menetin heinäkuun lopussa rakkaan ja tärkeän pikkuveljeni aivan yhtäkkiä. En voi väittää, että tiedän miltä sinusta (tai muista tähän ketjuun vastanneista ja oman kokemuksensa kertoneista) tuntuu, mutta tiedän mitä suuri suru on. Itse olen käsitellyt surua ja kuluneita päiviä kirjoittamalla mm. blogia http://piikkilanka-arkea.blogspot.com/. Jos toisten kokemuksista ja tunteista lukeminen helpottaa, käy ihmeessä vilkaisemassa.- tristesa
Hei, kävin lukemassa blogiasi ja monet tuntemukset ovat todellakin niin tuttuja.. Luen myöhemmin vielä lisää. Itse olen kirjoittanut vain vanhanaikaista päiväkirjaa.. Kirjoittaminen helpottaa!
- Ikuinen ikävä
Miten koskettavsti oletkaan kirjoittanut surustasi. Se tosiaan lohdutti minua, joka menetin poikani 11kk sitten.Niin paljon tai oikeastaan kaikki oli aivan kuin minun ajatuksiani. Kiitos kun laitoit blogisi tänne luettavaksi.
- Anonyymi
Tosi vanha ketju, mutta osui silmini. Minulta kuoli pitkäaikainen elämänkumppani 3kk sitten.. Tunnen olevani surun kanssa täysin yksin. Ei ole ketään, ei siis ketään joka ymmärtäisi ja tukisi
Menetin perheeni, mies oli perheeni. Meillä ei ole lapsia. Sisareni on kovin erilainen kuin minä, ei ole kertaakaan kysynyt miten voin. Äitini ei halua puhua ja pari ystävää on, mutta heillä omat elämät eivät millään ymmärrä mitä käyn läpi.
Olen niin yksin.- Anonyymi
Otan osaa!
Suru menetetystä läheisestä on jokaisella oma. Koko ajan joku jossakin suree. Kaikkien surussa ei voi olla täysillä mukana, on omatkin surut itse kullakin.
Voin sanoa vain: otan osaa. Kyllä sinä selviydyt! Muista syödä ja nukkua riittävästi!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Martinan aussikulta, missä?
Mihin katosi Martina Aitolehden aussikulta kyselee Seiska!4563003Helena Koivu menettänyt lapsensa. Onko Mikko Koivulla oma laki?
Voiko olla totta että äidiltä viedään lapset ja ei mitään syytä ole edes kerrottu äidille itselleen.?3082910- 682049
Pikkunaiselle terkkuja
Olet parasta koko maailmassa! Kaikkein ihmeellisin. Olisitpa täällä. 🧡 harmaasusi3391570Arto Satonen ja kokoomus 2020: Poliittiset virkanimitykset ovat koruptiota
2025: Kokoomus on junttaamassa Arto Satosta Kelan johtoon ohi pätevämpien hakijoiden. https://www.hs.fi/politiikka/art-1901451- 1051213
Voisiko olla jopa niin
Että kumpikin vähän pelkää totaalista heittäytymistä, koska tiedetään että se olisi menoa sen jälkeen. Samaan aikaan hal751192Saara Aalto ja Teemu Roivainen paljastivat yllätysuutisen: "Rakkaus kietoi meidän kohtalomme..."
Oho! Ex-pari on palannut yhteen musiikin merkeissä. He tekevät Rakkaustarina-nimeä kantavan 20-vuotisjuhlakiertueen syks121097K&T: Harvinainen haastattelu: Susanna Laine avaa suhdetta Petri Nygårdiin: "Olin sinkku vuosia..."
Susanna Laine ei ole kertonut suhteestaan Petri Nygårdiin (Petri Laurila) julkisuudessa juurikaan. Aktiivisesti sosiaali81055- 110964