Myytit ja kielitiede

Pisti silmääni tuossa taannoin vierailtuani wikipediassa artikkeli Kalevi Wiikistä.
Olin etsimässä tietoja Grimmin veljeksistä. Jacob Grimmiä sanotaan olleen kielitieteiden isän.
Oivalsin miten nuori tieteenala kielitiedekin on.
Kalevi Wiikistä ja hänen kieliteoriastaan todettiin, että se ei vastaa kielitieteellisiä kriteerejä.
Wikipedian mukaan Wiik ei enää ole ollut halukas avoimeen tieteelliseen keskusteluun.
Tämän ymmärrän sangen hyvin. Kukapa nyt haluaisi julkisesti tulla lyödyksi Suomenkielen Historia Raamatulla päähän.
Suomeen kielitiede on ilmeisimminkin tullut melko pian Grimmin saksankielen filologian julkaisemisen jälkeen. Pienenä kansana suomenkielentutkimus lienee saanut melko suuren painoarvon suomalaisessa
tiedemaailmassa. Indoeurooppalaisista kielistä vahvasti poikkeavana, suomen ja sen sukulaiskielten
tutkiminen Grimmin metodein taisi johtaa tieteenalan varsin erikoisille poluille.
Viimeistään 20-luvulle tultaessa oli muodostunut institutio, jonka tarkoituksena on tuntunut olevan
tarkimmin tarkastella erikoisimipia marginaalimurteita ns.kieliä. Ajan myötä on täten luotu kielioppeja
näille murteille, joten niistä on tullut "kieliä". Monasti niiden puhujat eivät aiemmin edes olleet tietoisia
puhuneensa naapureistaan niin poikkeavaa puhetta. Mutta koska he ovat ääntäneet jonkin vokaalin,
tai vaikka konsonantin s, poikkeavasti cs, on tämä antanut aihetta vaikka millaisiin teorioihin.
Pointtini on, että kielitieteen tarkoitus ei ole tutkia mitään suuria linjoja, vaan keskittyä antaumuksella
pieniin detaljeihin. Paradoksaalista kyllä, tämä on asioiden mystifiointia. Tutkimus on näin varmistanut
oman jatkuvuutensa, omien traditoidensa mukaan. Suomenkielen historiassa riittäisi ihan oikeaakin
selvitettävää, ihan ilma sössisimistäkin.