Onko kukaan muu törmännyt parisuhteissa tilanteeseen/tuntemukseen, että kokeekin naisena olevansa ennemminkin se suhteen "mies" ja toisinpäin..? Itse koen nykyisessä suhteessani vähän noin. Poikaystävä on hirveän tarkka monista asioista ja nipottaa jos jonkinlaisista mielestäni vähäpätöisistä pikkuasioista. Hän on siistempi (suoranainen hygienianeurootikko) ja tykkää laittaa ruokaa toisin ku minä. Hän pitää lapsista, minä en niin välitä. Hän on se jonka tekee jatkuvasti mieli karkkia. Minä olen huomattavasti kiinnostuneempi seksistä ja ylipäätään kaikesta erotiikkaan liittyvästä. Hän haluaa sisustukseen vaaleanpunaista ja minä mustaa. Hän ajaa naisellisella pikkuautolla ja minä bemarilla. Minä tiedän tietokoneista enemmän. Hän on aina avautumassa tuntemattomille jotka tekevät jotain "väärää" tai tekemässä valituksia asioista yms. (tulee ihan mutsi mieleen, huoh), ja meikä seisoo nolona vieressä. Jne. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Mielenkiintosinta tässä on se, että vaikka mielipiteeni ja mieltymykseni ovat toki aina olleet suunnilleen samoja (ja onhan minussa tosiaan joitain "poikamaisia" ominaisuuksia), en ole aiemmissa suhteissani koskaan tuntenut olevani se "äijä". Enkä ole ihan varma viihdynkö tässä roolissa. Eli jokin tämän nykyisen "miehekkyydessä" mättää, jotenkin hän on vaan vähän turhankin "neiti" joissain asioissa/tilanteissa..
Muilla vastaavia kokemuksia?
Mielenkiintosinta tässä on se, että vaikka mielipiteeni ja mieltymykseni ovat toki aina olleet suunnilleen samoja (ja onhan minussa tosiaan joitain "poikamaisia" ominaisuuksia), en ole aiemmissa suhteissani koskaan tuntenut olevani se "äijä". Enkä ole ihan varma viihdynkö tässä roolissa. Eli jokin tämän nykyisen "miehekkyydessä" mättää, jotenkin hän on vaan vähän turhankin "neiti" joissain asioissa/tilanteissa..
Muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
femakoiden sortama ponhäntäpoika :-D
Se on sitä tasa-arvoa, pitäkäää hyvänänne
machofaijan sortama poju, jolla on tarve kapinoida.
mutta tuon kokemuksen kyllä olen tuntenut, että olen ollut ”mies” suhteessa.
Itselläni se syntyi tilanteessa, jossa mies ei osannut ottaa sitä kokonaisvastuuta, mikä hänelle aikuisena olisi kuulunut. Eli vastuu taloudesta, rahasta, lasten kasvatuksesta ja siitä että se arkielämää rullaa.
Kyse oli meidän todella erilaisista luonteista ja elämänarvoista. Hän oli tuollainen päivä kerrallaan ”perhonen” ja turhan huoleton olento. Hän tarvitsi enemmin äidin kuin vaimoa. Hänestä tuli pitää huolta, ”kasvattaa” ja ohjata liian monessa asiassa. Nyt hänen nykyinen vaimonsa on tuota lajia, että jaksaa katsoa perään ja naputtaa…
Koin ”valaistuksen” kerran eräänä iltana, mitä on miehen perinteinen elämä. Huolehdin perheen toimeentulosta, ja siitä että rahat riittivät elämiseen. Työ oli koivin stressaavaa ja vaati paljon energiaa. Kasvatusvastuu lapsista oli minulla, eli en saanut mitään tukea mieheltä. Oli se joka ratkaisi siis lasten ongelmatilanteet, riidat, ruokailut jne. Huolehdin talon töistä, remonteista, siivouksista, pihatöistä ja katsoin että miehenkin hommat tuli tehtyä.
Mies oli koti-isänä usein, sai harrastaa omiaan ja olla huoleton. Hänen mustasukaisuutensa kasvoi lopulta liialliseksi, en olisi saanut edes harrastaa mitään. Sitten eräänä iltana hän alkoi riidellä siitä, ettei minulla ollut aikaa tarpeeksi hänelle. Olo oli varsin miehinen, töistä uupuneena, jatkuva vastuu kaikesta ja toinen alkaa kiukutella…
Erohan siitä tuli. Vikaa oli meissä molemmissa, olimme vain liian erilaiset persoonat yhdessä elämiseen. Kumpikaan ei vastannut sitä, mitä toinen odotti häneltä.
Olen sitä mieltä, että parisuhteessa valta annetaan sille jolle vastuukin annetaan. Ellei ole itse valmis (tai kykenevä) ottamaan vastuuta on ihan turha itkeä sitä että sen toinen ottaa.
Kyse ei ole mistään feminismistä vaan ihan tavallisesta tilanteesta ihmissuhteissa. Sama pätee vaikka työpaikkaan tai taloyhtiöön. Kun joku jättää työnsä tekemättä, on se toisen tehtävä.
Sitä vaan voi väsyä liialliseen vastuuseen. Kivireen perässä vetäminen ei ole mitenkään hauskaa, vaikka sitä valtaakin olisi, sen voin vakuuttaa. En kadehdi niitä jotka sen joutuvat tekemään, en naisia enkä miehiä.
Kyllä minä ainakin itse käyttäydyn "toisen sukupuolen lailla" parisuhteessa. Ja niin tekee kumppaninikin. Mielestäni siinä ei ole mitään outoa.
Sukupuoliroolit ovat valtaosin (ellevät jopa kokonaan) muodostuneet ympäristön ja kasvatuksen kautta joten jos ne alkavat sekoittua niin ei siinä mitään ihmeellistä tai väärää ole. =)
Olisihan se kamalaa jos tekisi jotain ja toinen osapuoli moittisi, että tuo ei ole "miehekästä" tai "naisellista". Se vain vahvistaisi maskuliinista tai feminiinistä identiteettiä. Mikä ei ole aina hyvä asia kun katsoo miten paljon muitakin haitallisia stereotypioita on olemassa.
Olen huomannut, että on melko hauska tarkkailla naisellisten naisten ja miehekkäiden miesten ennalta-arvattavaa käytöstä. Ihan kuin katselisi robotteja jotka tietävät, että jokin ei ole kohdallaan. =)
Sama meillä, minä olen parisuhteessa monessa asiassa se maskuliinisempi osapuoli, ainakin noin stereotyyppisesti katsoen, mies taas feminiininen. Mutta mitä sitten? Sovimme hyvin yhteen, eikö se ole tärkeintä?