Anteeksi, nyt on vain pakko avautua...
Minulle on ollut aina todella iso ongelma tunnekylmyyteni. Tai siis ei se minulle sinänsä ole ongelma, koska en itse huomaa sitä, mutta se johtaa jatkuvasti ongelmiin ystävyyssuhteissani ja tietysti jos sattuu tapailemaan jotain miestä. Onneksi ystäväni ovat puhuneet ja itkeneet tästä minulle, niin jotain pystyn tajuamaan.
Tämän tunnekylmyyteni huomaa ehkä siinä etten koskaan oikein tiedä miten minun tulisi reagoida eri asioihin. Tai jos joku ystävä tulee kertomaan minulle jonkun huolen/ongelman tms, niin en kuulemma osaa reagoida takaisin mitenkään ja se saa epäilykset aikaan, että olenko laisinkaan läsnä tai kuuntelenko. Todellisuudessa kuuntelen kyllä, mutta en vain tiedä mitä pitäis ajatella ja mulle tulee vähän sellainen tunnelukko päälle vaikeissa asioissa. Enkä osaa oikeastaa tuntea edes vihaa ketään ihmisiä kohtaan...tai en muutenkaan koskaan loukkaannu mistään, vaikka kuka sanoisi tai tekisi mitä. Sitten siitä tulee hurja haloo, kun en reagoi mitenkään jonkun tekemisiin tai sanomisiin, vaikka ne olisivat normaalin tunne-elämän omaavien mielestä järkyttäviä asioita. Olen kasvanut tunnekylmässä perheessä ja ainoat välini vanhempiini olivat se, että he jättivät aina rahaa pöydälle, jotta voin ostaa ruokaa ja vaatteita itselleni. Tai joskus kyllä hakattiinkin jos vanhemmillani oli huono päivä eli melko usein siis. Mutta siis noikaan asiat ei herätä mussa mitään tunteita pahemmin. Mutta siis mulla on todella hyvät ystävät(3kpl),jotka on jaksanu olla mun kanssa ja aina pyytäny mua kaikkialle niitten kanssa. Näil ystävil on tosi hyvät perheet. Joka tapauksessa...tää kuulostaa hirveeltä sanoa, mutta en osaa reagoida pahemmin heidänkään tekemisiin/sanomisiin, vaikka ne on mun elämäni läheisimmät ihmissuhteet ja tiedän, et olisin varmaa tappanu itteni ilman näitä ystäviä. Esim. eräissä juhlissa juttelin erään miehen kanssa ja sitten ystäväni tulee itku silmässä sanomaan minulle, että minun pitäisi tulla viereiseen huoneeseen, että nyt tapahtunut jotain kamalaa ja minun pitäisi tulla viereiseen huoneeseen(ystävilläni oli siis huolia joita minun olisi pitänyt mennä kuuntelemaan). Sitten vain sanoin, että "Sori, juttelen juuri Heikin kanssa, en voi tulla". Ystäväni suuttuivat tästä ihan älyttömästi.
En tuolloin tajunnut tehneeni mitään väärin kun jäin juttelemaan sen miehen kanssa. Vasta nyt kuukausia myöhemmin ystäväni selittivät minulle, että kuinka käytökseni loukkasi heitä syvästi ja kuinka pahalta se heistä tuntui. se, että jätin ystäväni itkemään viereiseen huoneeseen ja vähät välitin. Nyt ehkä jollain tavalla tajuan, että tein väärin, mutta silti en olisi tajunnut tätä ellei ystäväni olisivat avautuneet tästä minulle. Kaikki itkivät minulle tätä. En vieläkään osannut reagoida... En kuulemma osaa vastata muiden tunteisiin. Välillä tuntuu, että vaikka yritän selittää, niin kukaan ei ymmärrä minun näkökantaani mihinkään, koska en osaa ilmaista sanoina mitään vaan menen ihan jumiin ajatuksieni kanssa. Toki osaan sanoa, että olen pahoillani ja tein väärin, mutta en saa sitä tunnetta siihen mukaan...ja se tuntuu väärältä sanoa kun en tarkoita sitä. Ongelmani on kai osittain sekin etten oikein osaa välittää kenestäkään tai mistään mitenkään erityisemmin, vaikka ystäväni tosiaan ovat olleet kanssani jo 10 vuotta tiiviisti.
Tämä aiheuttaa hallaa myös suhteilleni. Kuka mies muka tahtoo tunnekylmän naisen? Ei kukaan? En osaa ottaa vaikeita asioita esille tai enemmänkin en edes tule ajatelleeksi mitään muiden mielestä vakavia asioita. Tästä oon huomannu et oon ollu pari kertaa suhteissa tunnekylmien narsistien kanssa...ja sit katson kaikkea sormien lävitse, koska en osaa reagoida mihinkään, että mistä pitäisi suuttua ja mistä ei. Tän takia oon ajautunu heposti seksisuhteisiinkin, koska miehet käsittää etten halua muuta kuin seksiä. En kuulemma osaa näyttää teoin, että välitän. Ja jos yritän, niin se menee väkinäiseksi roboiluksi.
Se on kyl hienoa, että mun ystävät kertoo mulle tosi avoimesti, että missä meni pieleen ja mistä ne on ollu loukkaantuneita mun käytöksessä, mut silti kun luulen, että nyt kerroin hyvin oman kantani asioihin, niin myöhemmin taas saan kuulla, että asiat eivät edenneet yhtään, koska en osannut vastata mitenkään tunnetasolla muiden juttuihin. Mulle on tosi vaikeaa sanoa esim.anteeksi. Siis ihan sen takia, koska en tiedä milloin silleen täytyy sanoa!
Tää on todella stressaavaa mulle tää mun tunnekylmyys, koska mua ei saa pahemmin mikään järkyttyneeks, ni sitte ku joku kertoo mulle jonkun muiden mielestä järkyttävän jutun,ni sit mun pitäisi näytellä kauhistunutta, mutta ei se vaan niin toimi. Jos joku sanoo, että mummoni kuoli,niin en vain osaa sanoa siihen mitään...tai en edes tiedä miltä sellainen tuntuisi, kun ei mulla ole ketään läheistä, jonka kuolema voisi järkyttää. Oon aina eläny yksin,itselleni(vaikka vanhemmat ja sisarukset ympärillä,mutta yksin silti).
Sanoin tästä ystävilleni, että en osaa ilmaista itteäni. Mä kyllä purskahdin itkuun, kun ystävät itki sitä, että mä oon niin välinpitämätön ja kylmä.Mut mä itkin ainoastaan sitä ettei kukaan ymmärrä mua, vaikka tahtoisin.
Mä en siis oo mikään kyyninen ja apaattinen ihminen jos sitä mietitte. Mä nauran todella paljon. Ja mulla on kuulemma hyvä huumorintaju. Mutta siis tunnetasolla jätän kuulemma kaikki ihan kylmiks...ja ennen kaikkea järkytän muita ihmisiä, kun en osaa reagoida muiden tarpeisiin.
Pääseekö tälläisestä eroon? Pystynkö oppimaan mitään tunnejuttuja? Onkohan parisuhde vain haave minulle? Miehet kiinnostuvat minusta todella helposti, mutta kiinnostus lopahtaa yleensä ennen kuin mitään vakavampaa kerkeää tapahtua... Törmään usein just miehiin, jotka kehuu mua jatkuvasti,mutta mä en osaa sanoa takaisin yhtään mitään. Sit ihmettelen miks se juttu taas lopahti. Mut ennen kaikkea...mä menetän mun ystävät tätä vauhtia. Nyt viimeks ku juteltiin, ni ne oli kuulemma niin lähellä sitä, että katkoo välit muhun kokonaan, koska teen jatkuvasti asioita, jotka saa ystäväni haukkomaan henkeä ja sitten mä en ymmärrä, että miksi.
Apua oikeesti:(
Minulle on ollut aina todella iso ongelma tunnekylmyyteni. Tai siis ei se minulle sinänsä ole ongelma, koska en itse huomaa sitä, mutta se johtaa jatkuvasti ongelmiin ystävyyssuhteissani ja tietysti jos sattuu tapailemaan jotain miestä. Onneksi ystäväni ovat puhuneet ja itkeneet tästä minulle, niin jotain pystyn tajuamaan.
Tämän tunnekylmyyteni huomaa ehkä siinä etten koskaan oikein tiedä miten minun tulisi reagoida eri asioihin. Tai jos joku ystävä tulee kertomaan minulle jonkun huolen/ongelman tms, niin en kuulemma osaa reagoida takaisin mitenkään ja se saa epäilykset aikaan, että olenko laisinkaan läsnä tai kuuntelenko. Todellisuudessa kuuntelen kyllä, mutta en vain tiedä mitä pitäis ajatella ja mulle tulee vähän sellainen tunnelukko päälle vaikeissa asioissa. Enkä osaa oikeastaa tuntea edes vihaa ketään ihmisiä kohtaan...tai en muutenkaan koskaan loukkaannu mistään, vaikka kuka sanoisi tai tekisi mitä. Sitten siitä tulee hurja haloo, kun en reagoi mitenkään jonkun tekemisiin tai sanomisiin, vaikka ne olisivat normaalin tunne-elämän omaavien mielestä järkyttäviä asioita. Olen kasvanut tunnekylmässä perheessä ja ainoat välini vanhempiini olivat se, että he jättivät aina rahaa pöydälle, jotta voin ostaa ruokaa ja vaatteita itselleni. Tai joskus kyllä hakattiinkin jos vanhemmillani oli huono päivä eli melko usein siis. Mutta siis noikaan asiat ei herätä mussa mitään tunteita pahemmin. Mutta siis mulla on todella hyvät ystävät(3kpl),jotka on jaksanu olla mun kanssa ja aina pyytäny mua kaikkialle niitten kanssa. Näil ystävil on tosi hyvät perheet. Joka tapauksessa...tää kuulostaa hirveeltä sanoa, mutta en osaa reagoida pahemmin heidänkään tekemisiin/sanomisiin, vaikka ne on mun elämäni läheisimmät ihmissuhteet ja tiedän, et olisin varmaa tappanu itteni ilman näitä ystäviä. Esim. eräissä juhlissa juttelin erään miehen kanssa ja sitten ystäväni tulee itku silmässä sanomaan minulle, että minun pitäisi tulla viereiseen huoneeseen, että nyt tapahtunut jotain kamalaa ja minun pitäisi tulla viereiseen huoneeseen(ystävilläni oli siis huolia joita minun olisi pitänyt mennä kuuntelemaan). Sitten vain sanoin, että "Sori, juttelen juuri Heikin kanssa, en voi tulla". Ystäväni suuttuivat tästä ihan älyttömästi.
En tuolloin tajunnut tehneeni mitään väärin kun jäin juttelemaan sen miehen kanssa. Vasta nyt kuukausia myöhemmin ystäväni selittivät minulle, että kuinka käytökseni loukkasi heitä syvästi ja kuinka pahalta se heistä tuntui. se, että jätin ystäväni itkemään viereiseen huoneeseen ja vähät välitin. Nyt ehkä jollain tavalla tajuan, että tein väärin, mutta silti en olisi tajunnut tätä ellei ystäväni olisivat avautuneet tästä minulle. Kaikki itkivät minulle tätä. En vieläkään osannut reagoida... En kuulemma osaa vastata muiden tunteisiin. Välillä tuntuu, että vaikka yritän selittää, niin kukaan ei ymmärrä minun näkökantaani mihinkään, koska en osaa ilmaista sanoina mitään vaan menen ihan jumiin ajatuksieni kanssa. Toki osaan sanoa, että olen pahoillani ja tein väärin, mutta en saa sitä tunnetta siihen mukaan...ja se tuntuu väärältä sanoa kun en tarkoita sitä. Ongelmani on kai osittain sekin etten oikein osaa välittää kenestäkään tai mistään mitenkään erityisemmin, vaikka ystäväni tosiaan ovat olleet kanssani jo 10 vuotta tiiviisti.
Tämä aiheuttaa hallaa myös suhteilleni. Kuka mies muka tahtoo tunnekylmän naisen? Ei kukaan? En osaa ottaa vaikeita asioita esille tai enemmänkin en edes tule ajatelleeksi mitään muiden mielestä vakavia asioita. Tästä oon huomannu et oon ollu pari kertaa suhteissa tunnekylmien narsistien kanssa...ja sit katson kaikkea sormien lävitse, koska en osaa reagoida mihinkään, että mistä pitäisi suuttua ja mistä ei. Tän takia oon ajautunu heposti seksisuhteisiinkin, koska miehet käsittää etten halua muuta kuin seksiä. En kuulemma osaa näyttää teoin, että välitän. Ja jos yritän, niin se menee väkinäiseksi roboiluksi.
Se on kyl hienoa, että mun ystävät kertoo mulle tosi avoimesti, että missä meni pieleen ja mistä ne on ollu loukkaantuneita mun käytöksessä, mut silti kun luulen, että nyt kerroin hyvin oman kantani asioihin, niin myöhemmin taas saan kuulla, että asiat eivät edenneet yhtään, koska en osannut vastata mitenkään tunnetasolla muiden juttuihin. Mulle on tosi vaikeaa sanoa esim.anteeksi. Siis ihan sen takia, koska en tiedä milloin silleen täytyy sanoa!
Tää on todella stressaavaa mulle tää mun tunnekylmyys, koska mua ei saa pahemmin mikään järkyttyneeks, ni sitte ku joku kertoo mulle jonkun muiden mielestä järkyttävän jutun,ni sit mun pitäisi näytellä kauhistunutta, mutta ei se vaan niin toimi. Jos joku sanoo, että mummoni kuoli,niin en vain osaa sanoa siihen mitään...tai en edes tiedä miltä sellainen tuntuisi, kun ei mulla ole ketään läheistä, jonka kuolema voisi järkyttää. Oon aina eläny yksin,itselleni(vaikka vanhemmat ja sisarukset ympärillä,mutta yksin silti).
Sanoin tästä ystävilleni, että en osaa ilmaista itteäni. Mä kyllä purskahdin itkuun, kun ystävät itki sitä, että mä oon niin välinpitämätön ja kylmä.Mut mä itkin ainoastaan sitä ettei kukaan ymmärrä mua, vaikka tahtoisin.
Mä en siis oo mikään kyyninen ja apaattinen ihminen jos sitä mietitte. Mä nauran todella paljon. Ja mulla on kuulemma hyvä huumorintaju. Mutta siis tunnetasolla jätän kuulemma kaikki ihan kylmiks...ja ennen kaikkea järkytän muita ihmisiä, kun en osaa reagoida muiden tarpeisiin.
Pääseekö tälläisestä eroon? Pystynkö oppimaan mitään tunnejuttuja? Onkohan parisuhde vain haave minulle? Miehet kiinnostuvat minusta todella helposti, mutta kiinnostus lopahtaa yleensä ennen kuin mitään vakavampaa kerkeää tapahtua... Törmään usein just miehiin, jotka kehuu mua jatkuvasti,mutta mä en osaa sanoa takaisin yhtään mitään. Sit ihmettelen miks se juttu taas lopahti. Mut ennen kaikkea...mä menetän mun ystävät tätä vauhtia. Nyt viimeks ku juteltiin, ni ne oli kuulemma niin lähellä sitä, että katkoo välit muhun kokonaan, koska teen jatkuvasti asioita, jotka saa ystäväni haukkomaan henkeä ja sitten mä en ymmärrä, että miksi.
Apua oikeesti:(
Vastaukset 15
Vanhimmat
tämä on minulle todella ongelma...
toivoisin todella jotain apua:(
ymmärrän, itslläkin samantyyppisiä tuntemuksia. Jotenkin kun on itse käynyt vaikeita asioita läpi elämässään yksin, sitä vähän hämmästyy enempi joka kerta ,kun joku avautuu ongelmistaan. Ennemminkin tulee tunne, että mitä se nyt noin alkaa, että kuvitteleeko hän oikeesti, että minä pystyn auttamaan. Tiedän etten pysty. Ja sitten tulee tunne, että toinen haluaa vain huomiota. Minäkin ajattelen ihan jotenkin väärin näissä asioissa. Mun suhteellisuudentaju on aivan omaa luokkaa, musta tuntuu ainakin näin.
Mä olen tajunnut itsessäni läheisriippuvuutta. Eli toisaalta reagoin toisiin ja toisten elämään hirveän voimakkaasti itse sisälläni, mutta jollain tapaa en kuitenkaan osoita sitä. Se on jotenkin mun sisällä, mut en osaa silti vastata tunteisiin sanoin. Ehkä muokkaan vain käytöstäni sen mukaan miten "pitää". Olen ns. helppo ihminen, mutta ei mun lähelle todellisuudessa pääse kukaan.
Olen oppinut vastaamaan vaativien ihmisten oikkuihin automaatilla, mutta ne ei ole siitä lähtöisin, että minä tuntisin niin tai minä haluaisin sitä, vaan enemmän sitä, mikä on kätevää ja miten saadaan ongelmat pois päiväjärjestyksestä. Pystyn sopeutumaan äärettömästi asioihin, mutta vain siksi, että tiedän, että se on helpompaa niin. Sen taustalla olevaa tunnetta en tunnista. Ja jos saisin olla itsekäs, en välittäisi muiden ongelmista. En pysty enkä osaa, enkä ymmärrä myöskään hakea apua itse omiin hankaluuksiin. Koska jotenkin tiedän, ettei kukaan lopulta voi auttaa. JA koska olen itse oppinut auttamaan ilman tunteita, en kuvittele niitä muillekaan. Asiat on vain niin kätevämpiä ja helpompia. Ei kissan häntää kukaan nosta, jos ei kissa itse- periaatteella. Olen hirveän itsenäinen, eikä mua hetkauta muiden tekemiset, ei kiusaamiset, enkä minäkään osaa vastata myöskään positiivisiin kommentteihin, tai ei se lähde siitä rullaamaan, osaan toki olla luontevasti kohtelias, mut ei ne ihmissuhteet jotenkin tule ruokituksi kuitenkaan.
Mua kiinnostaa myös miten tunnekylmyydestä tai empatianpuutteesta voisi parantua ns. normaaliksi, tunteilevaksi ihmiseksi. Onko se aikuisiällä jo liian myöhäistä? Entäpä lapsen?
Tuttavani on sijaisvanhempi 6-vuotiaalle lapselle, joka on näin epävirallisen 'diagnoosin' mukaan täysi psykopaatti. Lapsi tulee erittäin huonoista oloista ja on joutunut varhaislapsuutenaan kokemaan ihan hirvittäviä. Hän ei kykene tuntemaan mitään empatiaa mihinkään elolliseen. Lapsi tekee jo nyt paljon harkitsematonta, esimerkiksi muille lapsille. Hänellä ei ole ymmärrystä mikä on oikein ja mikä väärin - ennen kaikkea _miksi_ niin on. Lapsi ei koskaan itke tai osoita omia tunteitaan, eikä niihin varmaankaan aidosti kykene, kiitos hänen biologisille vanhemmilleen.
Murehdin paljon hänen kohtaloaan ja mietin mikä ihme voisi auttaa, millainen terapia ja hoito? Näyttää siltä, että sijaisvanhempien rakkauskaan ei taida pelkästään korjata lapsen kokemaa vahinkoa.
Edelliselle haluan vain sanoa etteivät ylläolevat ole psykopaatteja. Ensimmäinen (ainakin) on lapsuuden uhri ja selviytyäkseen siitä järjissä, on hän joutunut torjumaan psyykkisen kivun-, kiintymyksen- sekä menetyksentunteensa. Tämän takia ei pysty (uskalla) tuntea omaa eikä toisenkaan kipua.
Kärsin samoista asioista ja koen sen noloksi. Monesti pystyn samastumaan ihmisten kipeisiin tunteisiin ja ilmaisen sen, toisinaan tiedän että pitäisi tuntea myötätuntoa mutta tunnen... tyhjää. Ymmärrän kyllä tunteita erittäin hyvin, sikäli poikkean edellisistä kirjoittajista.
En kiinny kehenkään siten että ikävöisin (Muistan kyllä jatkuvat hylkäykset lapsena ja kroonisen ikävän äidin rakkauden perään). Tiedän myös etten tule suremaan kun sukulaisia kuolee, ja silloin vaikutan erittäin kylmältä muiden silmissä. Hävettää. Suku on etäistä enkä voi sanoa tuntevani heitä mutta jotain surua em tilanteet ovat silti sisaruksissani herättäneet, minussa ei.
Minun on myös ollut vaikea havaita jos tulen väärin kohdelluksi. Sitä on tapahtunut paljon, olen "löytänyt" vanhempieni kaltaisia kylmiä ihmisiä lähelleni, enkä edes huomannut sitä. Olen vain ollut onnellinen että olen kelvannut jollekin.
Voisiko kipeitä tunteita alkaa opetella pikkuhiljaa, ihan JÄRJEN avulla, vaikka oman historian tai tämän päivän tilanteiden kautta? Ottaisi pohdittavakseen tilanteita joiden olisi KUULUNUT sattua, loukata, ym. Pikkuhiljaa saa kosketusta tunteisiin, kun itsekseen toistaa että toinen on tehnyt väärin ja tässä tilaneessa varmaan monia ihmisiä olisi itkettänyt/loukannut/suututtanut tms.. Tunteita käsittelevä kirjallisuus sekä terapiaryhmät avaavat monia ovia. Sinulla ap. kun on niin hyviä ystäviä; keskustele ihmeessä asiasta avoimesti heidän kanssaan, anna heidän opettaa sinua!
En valitettavasti osaa auttaa sinua, mutta samantyyppisistä ongelmista kärsivänä 21-vuotiaana miehenä ajattelin kirjoittaa omista tuntemuksistani, jotta saadaan tämä ketju pysymään yllä.
Minulla on tavallaan siinä mielessä ollut onni kasvaa perheessä, jossa ei suoranaista alkoholismia tai muuta vastaavaa ole ollut. Sen sijaan isäni on mielestäni (ja on aina ollut) täysi sekopää. Hänen luonteessaan on sekoitus monia ongelmia, lähinnä narsistisuutta ja ainakin ulospäin vaikuttaa, ettei hän kykene empatiaan. Hän on myös äärimmäisen äkkipikainen (mm. eräs esimerkki tästä on jääkaapista irti revitty ovi, kun "hänen tavaransa oli piilotettu"). Mitään väkivaltaa tai muuta ei suoranaisesti ollut (heitti tosin kerran kattilalla päähän äitiäni suuttuessaan). Perheessämme ei tosin oikeastaan muita kuin vihan tunteita ole juurikaan näytetty.
Olen vasta viime aikoina alkanut huomata muistuttavani valitettavan paljon isääni käyttäytymisessäni. Kirjoitan kuitenkin vain tähän aiheeseen liittyvistä asioista. Eli viimeisen vuoden, kahden vuoden aikana suvuustani on kuollut paljon ihmisiä. Osa ei ole ollut minulle niin läheisiä, mutta osa on ollut kohtalaisen läheisiä. En ole ylpeä seuraavasta, mutta yksissäkään hautajaisissa en ole tuntenut minkäänlaista tunnereaktiota. Lähinnä on vain ärsyttänyt, kun on joutunut lähtemään hautajaisiin (ja siten aikaa muilta, esim. kouluhommilta on kulunut). Aloin kelata taaksepäin ja muistin, että kun äitini kertoi minulle että hännellä oli todettu syöpä, tilanne oli täysin sama: tieto ei aiheuttanut minussa edes välillistä tunnereaktiota. Lukion psykologiassa opettaja kertoi vastaanvantyyppisestä tilanteesta ja muistin, että hän kertoi sitten pillahteneensa itkuu joskus pari päivää myöhemmin ja oletin olevani "normaali" ja että minulle tapahtuisi samoin. Mitään reaktiota ei koskaan kuitenkaan tapahtunut. Jokseenkin samanlaisia tilanteita on ollut muutama lisääkin. Toisaalta kuitenkin esim. ryhmätöissä ja arkielämässä mielestäni kiinnitän huomioita muiden tunteisiin ja otan muut huomioon.
Olen myös äärimmäisen epäsosiaalinen. Osittain tämä johtuu mielestäni siitä, että minua ei suoraan sanottuna kiinnosta "kuinka viikonloppu meni" tai muu vastaava tyypillinen. Jos joku tulee jauhamaan kanssani small-talkia, yleensä keskustelu kulkee niin, että vastaan vain kysymyksiin enkä kysy mitään takaisin. Näin siksi, että mielestäni tuntuu todella teennäiseltä alkaa kysyä jotain tuollaista, jostan en todellisuudessa (valitettavasti) välitä pätkääkään. On vaikea kommentoida rakastumista tai kiintymystä, sillä vaikka olen kerran ollut ihastunut niin en koskaan ole seurustellut.
Toivottavasti saadaan kehittäviä kommentteja ja mahdollisia neuvoja tähän ketjuun!
Tämä on jo vanha ketju, mutta törmäsin tähän vasta nyt. Itse olen saanut apua tunnelukkoihin ja -kylmyyteen Rosen--terapiasta sekä Matka-terapiasta. Etenkin tuo Matka-terapia-kokemus oli aika hurja ja tajusin miten paljon olin lukinnut vanhoja asioita sisälleni enkä uskaltanut sitten elämässä samantyylisissä tilanteissa reagoida koska alitajuisesti varmaan pelkäsin, että se kaikki vyöryy sieltä "yli". Olen alkanut tuntea ja mikä tärkeintä olen oppinut antamaan anteeksi.. niin itselleni kuin ihmisille, jotka aiheuttivat tunnelukkoni. Suosittelen kaikille sekä Rosen- että Matka-terapiaa.
Minä olin aikaisemmin myös tunnekylmä. Minulla ei ollut läheisiä ihmissuhteita, koska niitä ei voinut syntyäkään tunnekylmyyteni takia. Menin reilu 30-vuotiaana psykoterapiaan, jossa ymmärsin, mistä tunnekylmyyteni johtui. Kävin kognitiivisessa psykoterapiassa melkein kolme vuotta ja nyt voin paremmin ja elämäni on paljon todellisempaa ja olen sinut itseni kanssa.
Olen 19-vuotias mies ja musta on jo kauan tuntunut, että olen tunnekylmä ainakin osittain. En oikein välitä mistään ja itsemurhaakin olen monesti harkinnut (tätä projektia päätin kuitenkin lykätä kunnes tekisin ainakin muutaman asian, joita pidän mielenkiintoisina kokemuksina ja harkita asiaa sitten uudelleen)
Toisin kuin moni muu täällä ymmärrän mielestäni toisten tunteita, ainakin mielestäni, mutta ongelma onkin se ettei oikein mikään kiinnosta. En myöskään tunne vihaa normaalista, enkä ole koskaan vetänyt ketään turpaan vaikka aihetta olisi ollut.
Kuten aloittajalla minullakin on huumorintajua ja nauran päivittäin. En kuitenkaan ole onnellinen tai erityisen onneton. Olo on hyvin neutraali usein. Outoa on mielestäni, että tunnen suuttumusta, iloa ja muita tunteita normaalista mutta myös surun kanssa on ongelmia. Itken harvoin ja viimeeksi itkin sitä, että mummini jäi aivan yksin, koska hänen koira kuoli (koiran oli minulle yhden tekevä, mummi läheinen). Eli empatia näyttää toimivan vähän liiankin hyvin meikäläisellä. Tämä voi olla myös siihen, etten ole koskaan kiusannut ketään (paitsi kiusaajia) ja siihen että minulla on liian kova omatunto.
Minulla on myös pahoja muistamis ongelmia, mikä saattaa olla osallisena välinpitämättömyyteeni. Minä nääs unohdan tärkeitäkin muistoja minulle. En osaa laittaa oikein sanoiksi näiden linkittymistä mutta toivottavasti joku minua fiksumpi osaa.
Mieli on tehnyt käydä ammatti-auttajalla mutta ymmärtääkseni se on kallista, joten pitänee vielä lykätä tätä menoa. Siksi etsinkin netistä ratkaisua mutta suomenkielisiltä sivuilta löytyi vain tämä sivusto.
Kannattaa pyytää psykologia kartoittamaan mahdolliset persoonallisuushäiriöt. Niistä voi löytyä syy tuntemuksiinne.Terapia on paras lääke mielestäni.
Tunnistan itseni monessa kohtaa, en voi sanoa, että kärsisin siitä suuresti. Minusta se on vain yltynyt vanhemmiten, en välitä kovin paljon toisten seurasta, viihdyn ehdottomasti parhaiten kun saan olla yksin ja tehdä mitä minua huvittaa.
Ainut asia, joka minua vaivaa, on että en tapaa äitini tarpeeksi usein, en vain jaksa, en jaksa kuunnella kenellä on mikäkin sairaus ja kuka on sanonut mitä (minulle tuntemattomia ihmisiä),
Toki puhun hänen kanssaan puhelimessa 2-3 kertaa viikossa, mutta siltikin koen tässä asiassa syyllisyyttä.
Kavereitten suhteen en välitä, voi mennä kuukausia, etten ota yhteyttä, ja täytyy myöntää, etten ole oikeasti kiinnostunut heidän elämästään, toki kuuntelen ja minua jopa kehutaan hyväksi kuuntelijaksi, mutta en vain osaa huolestua tai ilahtua heidän puolestaan. Toisaalta en myöskään ole kenellekään kateellinen ja en toivo kenellekään mitään pahaa. En koe itseni ilkeäksi, pelkästään välinpitämättömäksi.
Olen katkaissut suhteeni muutamaan kaveriin, vähän eri syistä, pääsyy on kuitenkin ollut, että he ovat vieneet liikaa ajastani, he ovat vaatineet liikaa minusta.
En tiedä mistä tämä on lähtöisin, en tiedosta lapsuudestani mitään erikoista, en toki ikinä nähnyt esim. äidin ja isän halaavan, ja isä näytti välittävänsä ostamalla tavaroita. Olin omasta mielestäni onnellinen lapsi, minulla oli paljon kavereita ja pärjäsin hyvin koulussa, olin jopa suosittu, ja niin se on jatkunut, myös aikuisena minun on helppo tutustua ihmisiin, ja yleensä ihmiset pitävät minusta.
Isäni on ehkä ollut samanlainen kuin minä, kun mietin asiaa, hänkään ei välittänyt mitä ihmiset ajattelivat hänestä, kuitenkin hän oli kiltti minulle. Huomaan itsestäni, että tyttäreni on ainut ihminen josta oikeasti välitän, kuitenkin jotenkin samalla lailla kuin isäni, ostan hänelle mitä hän haluaa ja olen kiltti hänelle. Olen kuulemma maailman paras äiti.
Avioliitosta en voi paljon sanoa, luultavasti mieheni rakasti minua alussa, itsestäni en tiedä, olen jälkikäteen ajatellut, että hän oli enemmän kuin hyvä kaveri minulle. Avioero oli helpotus, vaikka aviomieheni jätti minua 20 vuoden jälkeen, tunne oli mitä vapauttavin. Avomieheni on varmaan ainut mies joka olen alussa rakastanut tai sitten vain hullaannuin, mutta hänen epävakaa luonne sammutti sen tunteen. En jaksa vaikeiden ihmisten kanssa, oli syy sitten mikä tahansa.
En muista koska olisin viimeksi itkenyt, ihmiset liikuttuvat niin helposti, minusta se tuntuu oudolta, eikö ole raskasta jatkuvasti olla huolissaan jostain asiasta. Pidän kuitenkin itseni onnellisena ihmisenä, en ole oikeastaan koskaan huonolla tuulella. Elämä ei ole potkinut päähän,
ja toki olen onnellinen kaikesta mitä olen saanut. Myönnän kuitenkin, olen tunnekylmä ihminen,
joskus toivon, että olisin erilainen, mutta samalla pelkään, että elämä olisi raskaampaa jos tunteita olisi enemmän.
Pahoittelen kieliopillisia virheitä, en ole suomenkielinen.
AAH okei
en jaksanut lukea noita kaikkia vikoja, mutta ensimmäinen on psykopaatti. Ei ehkä mikään maailman älyllisin sellainen, mutta kuitenkin on. Ja jos on lapsuuden uhri niin ei voi olla psykopaatti tai narsisti? NIMENOMAAN SILLOINHAN SE JUURI ON?? uskokaa nyt pliis olen kokenut tämän saman. Te normaalit ihmiset ette vain voi auttaa tätä ihmistä. Ettekö muka mieti että miksi hän ei halua menettää ystäviään? Juuri hän kertoi ettei välitä mistään tai kenestäkään, mutta vikaksi sanoi ettei halua menettää ystäviään, mutta miksi? Koska se tuo statuksen, hän ei halua menettää ystäviään koska ne ovat hänelle merkki siitä että hän on ''ihminen jolla on 3 ystävää'' mutta mikään siitä ei ole aitoa. Narsismia parhaimmillaan much?? Ja kyllä sitä on vaikea ymmärtää jos ei itse ole kokenut samaa ja jos aina on uskonut ihmisissä hyvään. Fakta on se että näistä voi ''parantua'' jos ne ovat lieviä (kuten tällä ihmisellä todennäköisesti on vain lievä narsistinen persoonallisuushäiriö) ja riittävästi älyä (josta en ole niinkään varma) tajua ETTÄ ON TEHNYT VÄÄRIN (huom. aidosti) koska silloin herää syyllisyydentunto ja se sattuu, se sattuu tosi paljon mutta jos sen kestää niin on paljon vahvempi. Jos joskus luet tämän, ja sinussa heräsi jotain tunteita (mihin en nyt luota..) niin ajattele omaa tunnekylmyyttäsi ja miten se loukkaa ihmisiä, joilla on aitoja tunteita ja luottamusta sinua kohtaan. Tiiän että se on vaikeaa kun omat vanhemmat ei ole antanut rakkautta ja omaa perusluottamusta ei ole kehittynyt todennäköisesti sillon 3 vuotiaana ja sitä kautta omatuntoa, mutta se ei tarkota sitä ettei se voisi nyt kehittyä. Olet kuitenkin sen verran fiksu ihminen että tajuat tunnekylmyytesi, vaikka et kuitenkaan vielä, vaikka myönnätkin sen. (Sanot sen vain koska ihmiset ovat sanoneet sinulle niin ja et tiedä miten vastata siihen, että muut huomaavat sinun narsismiuden, etkä itse tajua että se on asian ongelma, haluat vain että joku kertoisi tavan käyttäytyä niinkuin käyttäydyt mihin vain asioihin koska koko elämäsi ajan olet matkinut vain muiden ihmisten reagointia. Tällaisessa uniikissa tilanteessa sinulta puuttuu tämä reagointimalli, ja olet hämilläsi.) MUTTA KUITENKIN koska en ole pääsi sisällä ja en voi tietää mitä ajattelet tiedän että vikalla jutullani A) ei ole mitään merkitystä sinun ajattelumalleihisi B) saattaa olla jotain joka herättää sinussa häpeää ja syyllisyyttä (jonka vuoksi tämän nyt sanon). Olet tunteeton, mutta ajattele nyt syvään ketä yleensä syytät jos jotain pahaa tapahtuu? Vanhempiasi? Jotka eivät välittäneet sinusta? Herättääkö se sinussa jotain tunteita, että vanhempasi eivät välittäneet sinusta? Millaista vihaa tunnet asiaa kohtaan jos mietit kunnolla? muista että olemme kaikki vain ihmisiä. Kaikki aivan samanlaisia virheitä tekeviä ihmisiä. Mutta tärkeintä on että jokainen tiedostaa ITSE olevansa sellainen. Anna anteeksi heille kaikesta mitä he ovat ikinä tehneetkään, he olivat vain mitä olivat. He ovat täysin eri ihmisiä kuin sinä. Jos tiedostat asian, niin tiedostat sen että et voi satuttaa muita ihmisiä samalla tavalla kuin he satuttivat sinua. Ennen kaikkea, et saa satuttaa itseäsi. Olet rakkaudenarvoinen hyvä ihminen, joka kykenee tuntemaan. Ymmärrän ettet uskalla tuntea mitään, koska olet sisimmissäsi todella peloissasi ja satutettu. Mutta olet kuitenkin vahva ja pystyt käsittelemään asioita. Olet jo melkein ymmärtänyt kaiken heti kun ymmärrät mitä on tapahtunut. Ja älä väitä vastaan ettet muka koskaan tunne häpeää, sitä tunnet ja liikakiin, mutta nyt yritä ajatella asioita eri näkökulmista kuin omastasi, ajattele koko kokonaisuutta äläkä itseäsi. Sinun ei pitäisi tuntea häpeää itsestäsi koska olet täydellinen aitona itsenäsi. Ja yritä ymmärtää että vanhempasi olivat mitä olivat mutta älä valehtele itsellesi ettet muka kaivannut heiltä rakkautta, kaipasit todella paljon. Toivottavasti tämä auttoi , koska itse toivon että joku olisi sanonut nämä sanat minulle.
FAKTA ON ETTÄ JOS KÄRSITTE OMASTA TUNNEKYLMYYDESTÄNNE, NIIN OLETTE NARSISTEJA JA JOO ON TÄRKEÄÄ ETTÄ RAKASTATTE ITSEÄNNE MUTTA TE RAKASTATTE LIIKAA KOSKA KOETTE ETTÄ TEITÄ KOHTAAN OLLAAN OLTU VÄÄRIÄ, OLETTE ITSE OLLEET VÄÄRIÄ MYÖNTÄKÄÄ JO
Hei!
Tein tämän alunperin depersonaatio sivuille, mutta koskee saataa koskea suakin:
Monia vuosia sitten,kun aloin tehdä sydämenavausharjoituksia/ läsnäoloharjoituksia (olin myös taidekoulussa polttelin pilveä silloin tällöin,nämä kaikki stressi saavat depersonaatiota tapahtumaan) sain silloin tällöin depersonalisaatiokohtauksia.
Joidenkin vuosien päästä valaistuin, ja siitä meni taas joitain vuosia,kun rupesin ymmärtämään,mistä kaikki vaikeuteni ovat johtuneet. (Valaistuneessa tilassa näet selvemmin oman sisäisen tilan ja tunteet (tässä tapauksessa puuttuvat tunteet. Te ette melko varmasti halua/pysty näkemaan tätä asiaa näin,mutta jos sinulla on depersonaatio-oireita (lanka itseen katkeaa),sinulla on kalkkeutunut käpyrauhanen. (Oikeat tunteet puuttuvat. Sitä on vaikea tajuta,kun (mahdollisesti) koko elämän olet ollut tuossa tilassa, et silloin voi alkaa tajuta millaista on tuntea oikeasti. Mutta jos esim. ihailet ihmisiä,jotka puhuvat rohkeasti ja joilla mahtava itseilmaisu, kertoo, että kaipaat tunteita (TUNTEITA).
Tässä lista muista tunnusmerkeistä: (Tätä tilaa on eriasteisina, joten voi olla yksi tai useampi oire)
-Hiljaisuus
-Tyhjyyden tunne
-Vakavuus,tietynlainen huumorintajuttomuus
-Tunne,että on erilainen kuin muut
-Tunne,että olet ”aito” ja muut ei
-Valokuvaushetket vaikeita
-Pakkomielteitä
-Saatat muuttua aina kulloinkin eri ihmisen kaltaiseksi, kenen seurassa olet /Yli-empaattinen(henkilökohtaiset rajat puuttuu, oikeat tunteet tekisi ne)
-Et saa nautintoa seksistä
-Rypyttömät kasvot
-Joku saattaa ”haukkua” kylmyydestä
-Ei muista esim. lapsuudesta ¨mitään.(Riippuu,milloin rauhanen kalkkeutui) Muutenkin saataa olla huono muisti).
-Musiikki ( aistit) tärkeitä (täyttävät tyhjiöö)
-Riippuvuuksia (haet muualta elämää koska tunteet puuttuvat) (helpompi lopettaa sen jälkeen kun kuorit käpyrauhasen c-vit. kuurilla)
-Silmien karsastus (Et pysty katsomaan itseäsi peilistä(silmiin),muiden vaikea katsoa kumpaankin silmään)(voi tulla vuosien mittaan).
Depersonaatiota tulee,koska sinulla ei ole tunteita et ole paikalla.(Siis yleensäkin ei vain depersonaatio-hetkellä). Joten kun teet jotain,mitä alussa mainitsin (henk.harjoitukset,päihteet,stressi,taide), irtoaa sun yhteys sisäiseen ohueen linkkiin,ohueen yhteyteen maailmaan. Ihmisellä on muutakin kuin tuo linkki,et ole ikinä siitä tiennyt (riippuu milloin käpyrauhasesi kalkkeutui,minulla se tapahtui jo ihan pienenä).
Käpyrauhasen kalkkeutumista (kuva en.wikipedia.org/wiki/Pineal_gland) aiheuttaa FLUORI. (Kalkkeutumattomassa rauhasessa pieniä aukkoja pinnassa,kalkkeutuneessa ei.)
Fluori on lyijyäkin myrkyllisempää. Se on raskasmetalliteollisuuden jäte. Netissä luin juttua, että vuosikymmeniä sitten tuo teollisuus mietti miten sen jätteen sais hävitettyä huokein kustannuksin.Sitten se päätyi kaikkien suihin,eikä vieläkään sieltä sitä ole saatu pois.
Luin myös miten esim. Hitler ( USA:ssa johto 1950-luvulla??) oli halunnut kehitellä ainetta/tapaa massojen kontrolloimiseksi. Nimittäin fluori (kalkkeuttaessaan käpyrauhasen) kaventaa ihmisen olemista ja tunteita niin olemattomiin,tekee susta tyhmän,että TOIMII tosiaan. Toivottavasti kärähtävät PIAN tästä. Niin monia elämiä on mennyt hukkaan tämän takia.
ELI FLUORI AIHEUTTAA TÄMÄN. Fluoria siis:
-Hammastahnassa(osta fluoriton ekokaupasta)
-Oluessa
-Tupakassa(on olemassa lisäaineetonta tupakkaa, =pelkkää tupakkaa))
-Torjunta-aineissa(varsinkin viinirypäleissä)
-Tamarindissa
-Hammaslääkärillä laittavat joskus
-Joissain lääkkeissä,esim. hiivasienilääkkeissä
-Joissain maissa, esim USAssa juomavedessä
OSA 2
MITEN PÄÄSET EROON KALKKIKERROSTUMASTA?
Syöt happoneutralisoitua C-vitamiinia 4-6(-?) kuukautta alkaen 3000mg päivässä (1000mg aamulla,1000 mg päivällä ja 1000mg ennen nukk.menoa). Mitä enemmän syöt, sitä parempi ja sitä nopeammin saat puhdistuksen käytyä loppuun.
C-vitamiinin on oltava happoneutralisoitua,koska käpyrauhanen (kuten ei muukaan elimistö) ei tykkää happamuudesta. (Se aih. syöpää.Tämän mokan lääkärit tekivät, kun testasivat suuria C-vitamiinimääriä. C-vitamiini ei ole vaarallista suurina määrinä,elimistö tekee hormoneja siitä,hapan versio vaurioittaa.)
Lisäksi nämä voi auttaa kuorimaan:
-Spirulina
-Suolavesi (Ei saa olla ”tavallista” suolaa, koska sekin on muutettu kropalle aggressiiviseen (ja ravinneköyhään) muotoon,käytä kuningassuolaa tms. (saa luontaistuotekaupoista).
PS.Jos syöt lääkärin määräämiä lääkkeitä, (varsinki psyyke-) et voi tehdä tätä kuuria. (Koska tässä hermosto alkaa muuttua, ja lääkkeet sekoittaa tän prosessin). Sun pitää lopettaa ne ja sitten vasta voit aloittaa tän kuurin.
Kannattaa tehdä tämä puhdistus. Sen jälkeen kun olin tämän tehnyt, tuntui,että en ollut edes ollut elossa aikaisemmin.
Tässä merkkejä,joista tiedät,että kalkkikerrostuma alkaa poistua rauhasen päältä (siis en muuten muistanut mainita aikaisemmin,että Fluori muuttaa kalsiumin sellaiseen muotoon,joka tekee kerroksen käpyrauhasen päälle.)
-Ps. Nämä oireet voi olla rankkoja, mutta jäin itsekin henkiin
-Levottomat jalat
-Lihaksissa nykii
-Painetta silmissä/päässä
-Energiavirtoja päässä
-Tietoisuuden muutoksia (uusi hermosto ja OIKEAT TUNTEET alkaa muodostua)
-Et tiedä,miten kävellä,vetelyys
Vältä kuurin aikana stimulantteja (alkoholi,kahvi,tupakka,huumeet,tee (musta,vihreä,valkoinen=kofeiinia),matte(=kofeiinia),inkivääri,chili etc., valkosipuli,raaka sipuli, jotku mausteet,kokis(kofeiinia),suklaa(kofeiinia),energiajuomat) koska ne ärsyttää herkkää hermostoa.
VAROITUS. Siten kun sulla on näitä puhdistumisen merkkejä, et voi enää lopettaa kuuria kesken,tai et pääse tasapainoon. Tee se loppuun.
PS.Puhdistusoireita tulee NOIN 2-4 (-?) kuukauden päästä kun aloitit.
JAKSAMISTA!!! :) :) Heli
Life-kaupan oma merkki halvin (90 tablettia n. 17 euroa), muistakin luontaistuotekaupoista saa (kalliimpia??).. (Happoneutralisoitu C-vitamiini)