Olen reilu parikymppinen mies. Eräs ongelma vaivaa: Mieleeni tulee toistuvasti, satoja tai jopa tuhansia kertoja päivässä, ajatuksia menneistä tapahtumista, jotka ovat hyvin ahdistavia. Ja aina kun tällainen ajatus tulee mieleen, minun on pakko "kouristella", jolla tarkoitan mm. kasvo- käsi- vatsa ja jalkalihasten äkillistä jännittymistä, sekä eri ruumiinosien, yleensä pään, heiluttelua/täräyttelyä, silmien ammolleen avaamista(erityisesti peilin edessä), hampaiden yhteen puremista, sekä paljon vastaavanlaisia muita oireita.
Voi kuulostaa siltä, että puhun täyttä soopaa, mutta täyttä totta puhun.
Oireita ollut vuosia, koko ajan pahentuen.
Osaan tarvittaessa estää nämä oireet joksikin ajaksi sosiaalisissa tilanteissa, jotten ihan hullulta vaikuttaisi, kun keskityn pitämään ajatukset väkisin pois sellaisilta ajatusurilta, jotka voisivat olla ahdistavia. Ilmeisesti en kuitenkaan täysin kykene estämään oireita sosiaalisissa tilanteissa, koska kuulin kerran mm. erään henkilön mainitsavan erään työpaikan ravintolassa, että "tuo on se tyyppi jolla on niitä pakkoliikkeitä". En siis välttämättä aina huomaa kouristuskohtausta, etenkään jos en keskity itseni tarkkailemiseen jatkuvasti.
Olen lukenut ties mitä ahdistuneisuus/pakko-oireisen häiriön kuvauksia, mutta mikään ei tunnu täysin kuvaavan tätä minun "sairauttani".
Masentunut olen ollut jo 10 vuotta, välillä siitä toipuen mutta välillä taas laskien jopa vakavaan masennukseen asti. Oireistoon liittyy myös hermostuneisuus sos. tilanteissa, sos. tilanteiden pelkoa.
Erilaisia psykiatrisia diagnooseja on asetettu vuosien mittaan runsaasti. Niistä en kuitenkaan nyt kerro, jotta ei erehdyttäisi pitämään näitä oireita automaattisesti jo diagnosoituihin sairauksiin kuuluvina, mutta toki niistäkin voin mainita kysyttäessä.
On tuskallista elää tällaisen oireiston kanssa, mikä varmasti on sanomattakin selvää.
Voi kuulostaa siltä, että puhun täyttä soopaa, mutta täyttä totta puhun.
Oireita ollut vuosia, koko ajan pahentuen.
Osaan tarvittaessa estää nämä oireet joksikin ajaksi sosiaalisissa tilanteissa, jotten ihan hullulta vaikuttaisi, kun keskityn pitämään ajatukset väkisin pois sellaisilta ajatusurilta, jotka voisivat olla ahdistavia. Ilmeisesti en kuitenkaan täysin kykene estämään oireita sosiaalisissa tilanteissa, koska kuulin kerran mm. erään henkilön mainitsavan erään työpaikan ravintolassa, että "tuo on se tyyppi jolla on niitä pakkoliikkeitä". En siis välttämättä aina huomaa kouristuskohtausta, etenkään jos en keskity itseni tarkkailemiseen jatkuvasti.
Olen lukenut ties mitä ahdistuneisuus/pakko-oireisen häiriön kuvauksia, mutta mikään ei tunnu täysin kuvaavan tätä minun "sairauttani".
Masentunut olen ollut jo 10 vuotta, välillä siitä toipuen mutta välillä taas laskien jopa vakavaan masennukseen asti. Oireistoon liittyy myös hermostuneisuus sos. tilanteissa, sos. tilanteiden pelkoa.
Erilaisia psykiatrisia diagnooseja on asetettu vuosien mittaan runsaasti. Niistä en kuitenkaan nyt kerro, jotta ei erehdyttäisi pitämään näitä oireita automaattisesti jo diagnosoituihin sairauksiin kuuluvina, mutta toki niistäkin voin mainita kysyttäessä.
On tuskallista elää tällaisen oireiston kanssa, mikä varmasti on sanomattakin selvää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luulisi, että terveyskeskuksessa osattais paremmin kartoittaa oireilusi todelliset syyt. Hehän voivat varata ajan erikoislääkärin vastaanotolle.
Onko tuo "reilu parikymppisyys" kuitenkin alakanttiin?
Alakanttiin tavallaan; olen 22v..
Olen eräälle mielenterveyshoitajalle asiasta puhunut, muttei ottanut kantaa asiaan mitenkään, katsoi vain kysyvän oloisesti ja mietteliäänä pyöritteli silmiä, eikä selvästi ymmärtänyt puheestani mitään. Hymähtelyjä vain sain.
Aiheesta on muutoinkin erittäin vaikea, lähestulkoon mahdotonta puhua psykiatrille tai ylipäätään kenellekään naamatusten, koska ensinnäkin oireet ja niihin yhteydessä olevat psyykkiset taustat ovat niin epämääräisiä(ahdistava tms ajatus--->välitön kouristelu), etten osaa kuvata ongelmaa tuon kummemmin kuin tuossa edellisissä sulkeissa jo sanoin, ja toisekseen pelkään psykiatrin taholta väärintulkintaa.
Se, että tarkkailet oireitasi pahentaa sinun tilannettasi olelliisesti.
Kyse voi olla jostakin loppuviimein pienestä vaivasta, joka on nyt vuosien saatossa päässyt paisumaan lähinnä oman stressisi takia.
Olen tehnyt jonkin verran vapaaehtoistyötä mielenterveys potilaiden kanssa.
Huomasin usein, että jokin stressiä aiheuttava tilanne saa aikaa "lumivyöry paniikin", jossa panikoivalla ihmisellä karkaa homma hanskasta.
Esimerkiksi kerran edesmennyt ystävättäreni (joka sairasti mm. kaksisuuntaista mielialahäiriötä) läikytti kerran kahvilassa kahvia tiskille.
Hän panikoitui tästä aivan suunnattomasti ja olisi varmaan sännännyt pihalle kahvilasta unohtaen tavaransa ja kaikki sinne, ellen minä olisi ottanut tilannetta haltuuni.
Minä olen niin monissa myrkyissä keitetty ilkeä akka, että en yleensä häkelly mistään.
Siinä sitten rauhallisena ja huumorilla höystäen kuivasin kahvit ja luotasin kaverini vähän rauhallisempaan nurkkaan ja aloin puhua ihan muita juttuja. Ja tilanne meni ohi helposti.
Ymmärrän hyvin Sinua, ettei ole hauskaa kuulla supinaa selän takana ja jännittää "suoriutumistasi" ihmisten ilmoilla.
Meillä ihmisillä on erilaiset taustat ja terveydentilat. Siis aivan eri valmiudet toimia jossakin suurissa ihmisjoukoissa.
Kuitenkaan en nyt osaa auttaa sinua tässä yhtään, mutta neuvoisin sen naamanvääntelyn ja pakkoliikkeitten takia lähinnä neuropsykologille.
Oireesi eivät tule helpottumaan itsekseen, joten koeta päästä erikoislääkärin vastaanotolle. Yleilääkäri ja joku hoitsu eivät sinua tässä vaiheessa varmaan osaa auttaa.
Siellä voit puhua juuri niin "hulluja" juttuja kuin on tarvis.
Ps. Itse mölyän ja lauleskelen koko ajan, joten en minäkään varmaan ihan terve ole.
Mutta ainakin paljon onnellisempi kuin mököttävänä tuppisuuna.
Menneet tapahtumat pyrkivät alitajunnastasi purkautumaan, mutta yrität estää niitä tulemasta pintaan, joten kun et salli mielen niitä tiedostaa ottaa fyysinen puoli ne oireiluilla vastaan. Onko sinulla lapsuudesta joitakin muistoja, joita et halua muistella?, entä voiko olla mahdollista, että sinua on käytetty hyväksi lapsena? Oireesi tosiaan viittaavat pakko-oireyhtymään,joka on ahdistuneisuushäiriö ja johon voi laajana kuulua hyvinkin monenlaisia oireita. Millaista hoitoa olet saanut?
Kyllä lapsuudesta löytyy varmasti paljon asioita joita en halua muistella, mutta myös myöhemmältä ajalta. Tällä hetkellä en muista juurikaan tuskallisia tai erityisen epämieluisia tapahtumia, mutta varmasti tässä illan mittaan taas yhtäkkiä pulpahtaa mieleen ja oireet ovat juuri noita mitä sanoin. On käytetty hyväksi lapsuudessa. Olin jo lähettämässä tätä viestiä kun seuraava tapaus välähti mieleen; Kerran 12-vuotiaana eräs vanha sairaanhoitaja(nainen) eräissä tutkimuksissa käski riisuutua alusvaatteisilleen ja mennä hoitopöydälle makaamaan, sitten veti hoitopöydällä maatessani alushousut äkkiä ja mitään kysymättä alas ja sanoi tarkastelevansa murrosiän kehitysvaihetta, vaikka se ei mitenkään liittynyt siihen syyhyn jonka takia olin siellä. Tämä tapaus oli selvää lapsen hyväksikäyttöä, mitenkään muuten sitä ei voi perustella, ja tapaus jätti pysyvät jäljet ja jatkossa sain siitäkin "takaumia".
Hoitona pakko-oireisiin ei juuri ole ollut muuta kuin masennuslääkitys(sepram 40mg) jonka pitäisi kuulemma myös vaikuttaa näihin oireisiin mutta eivät tunnu tehoavan, masennus on myös pahentunut lääkitysten nostosta huolimatta. Pakko-oireet on ammattilaisten taholta tulkittu kuuluvaksi aspergerin syndroomaan, joten niitä ei voida kuulemma juurikaan hoitaa. Mutta käsitykseni mukaan tässä on kyse jostain muustakin kuin vain neurologisesta poikkeavuudesta, uskon että tämä olisi hoidettavissa oleva ja ennemminkin psykiatrinen häiriö kuin aspergeria, jonka useimpia oireita minulla ei enää voida kovin selkeästi havaita. Kognitiivisessa suoriutumisessa ei neuropsykologin testeissä ole enää millään alueella mitään ongelmia, päinvastoin monilla alueilla kuulun kuulemma parhaaseen prosenttiin väestöstä. Sos. taidot hyvät.
Nykyisin syön siis sepramia, concertaa(tarkkaavaisuushäiriöön), melatoniinia ja seroquelia univaikeuksiin, ja käyn kerran kuukaudessa tai parissa a-klinikalla.
Kaikilla meillä on omat virheemme ja kaikkia emme edes tiedä olevan edes olemassa kuin vain toisten huomioimana. Kyse onkin siinä, että ovatko nämä toisten huomioimat virheet sitten merkityksellisiä? Kulttuurilliset tai median luomat normit luovat taas virheitä meissä, jotka taas antavat ihmisille aihetta huomioida virheitä toisissa ihmisissä. Ihmiset voivat luoda virheitä toisista ihmisistä myöskin omista intresseistä esim. omanarvon nostamiseski yms. Ovatko toisten ihmisten mielipiteet minkään arvoisia?